Tervetuloa tähän.

Hei, kanssamatkustaja.

Tästä blogista löydät kokemuksistani Nian parissa, tarinoita etenkin sisäisistä matkoistani, ehkä sanasen olemistani tukevista työkaluista ja ajatusmalleista.
*
Här skriver jag om mina erfarenheter av Nia och kroppslighet, delar främst på inre plan upplevt och känt. Välkommen till just nu.

Minna

Niassa ilo on jotain tunnetilaa suurempaa

Kuva: Laura Hellsten

Kuva: Laura Hellsten

 

Kukapa ei olisi kuullut liikunnan ilosta – joku ehkä ärsyttävyyteen asti. Itse olen ohjannut Joy -nimistä Nia-rutiinia yli puolen syyskaudesta, ja ilo, joy, mainitaan Nian peruspilareidenkin joukossa. Syksyn kiireisimpinä kuukausina viikkojen vilahtaessa ohi, päivien pimetessä ja otsikoiden levittäessä epätoivoa minkä ehtivät, ilo voi tuntua kaukaiselta tai jopa asiaan tai tunnerekisteriin kuulumattomana. Huomasin vastikään itsekin pohtivani jos alkusyksyn ohjausriemu oli käytetty jo korkoineen kaikkineen. Sitten muistin mitä lajia ohjaan, ja mitä siinä oikeasti ilosta sanotaan: Niassa ilo on jotain tunnetilaa suurempaa. Niassa ilokin on aistillinen kokemus.

Niassa iloon kiteytyy elinvoima: sykkivä sydän, virtaava verenkierto. Aistikokemukset: mitä kuulen, mitä näen; mitä maistan, haistan ja tunnen. Kelle ilo on kuplivaa, kelle asian ytimessä olemista. Kelle rauhallisuutta, selkeyttä, toiveikkuutta. Autenttisuutta, kiitollisuutta, eheyttä. Mietin myös tässä, että mindfulnessissa eli hyväksyvässä, tietoisessa läsnäolossa ja Niassa on paljon samaa. Aistien aktivointi tukee kokemusta siitä että minä olen ajatuksiani tai tunteitani enempi vaikka nämä välillä muuta väittävätkin. Niassa keho voi kokea iloa liikkeestä, vaikka mieli olisikin kokemuksesta eri mieltä (“tää on tylsää/vaativaa/vaikeaa”). Niassa keho voi liikkua tietyn musiikin tahtiin ja nauttia siitä, samalla kun mieli kovaan ääneen kertoo miten kaamea kappale kaiuttimista kajahtaa.

Lähestymällä iloa aistillisena kokemuksena vaadin itseltäni vähemmän. Saan siten tulla Niaan väsyneenä, ärtyneenä tai vaikka surullisenakin, eikä tanssin tarkoitus ole vähätellä oloani tai tunnetilaani ja väkisin muuttaa sitä miksikään. Keskittyessäni iloon kehollisena kokemuksena, saan tilaa hengittää tunnetilani kanssa, huomata miten kehossa tuntuu hyvältä tai ainakin hitusen paremmalta tunnin jälkeen, vaikka sydämessä paikattavaa olisikin tai toipumista sairauden jäljiltä vielä jäljellä, kehonhuolto tai -hallinta vielä puolitiessä.

Pehmeää viikonalkua ja tervetuloa tunneille vastedeskin – kirjaimellisesti juuri sellaisena kuin olet.

 

joseph-campbell-find-a-place

Muista juoda tarpeeksi, sanoi äiti aina kun lähdin baariin

 

keep-calm-and-drink-more-water

Muista juoda tarpeeksi, sanoi äiti aina kun lähdin baariin.
Lauseesta voi vetää vaikka millaisia johtopäätöksiä, joten todettakoon samantien että a) minussa on aina ollut lähes absolutistin vikaa, b) olin nuoruuteni baari-illoissa usein kuskina, c) kävin baarissa tanssimassa. Ja, d) äitini on huumorinaisia, tahattomastikin.

Teen tästä pisarasta asiaa, sillä vedenjuonti nousi puheeksi erään oppilaan kanssa vastikään. Olenhan minä(kin) kuullut ne miljoona eri suositusta siitä, miten paljon ja missä vaiheessa päivää ja missä suhteessa ruokailuun ja niin edelleen ja niin edelleen ja niin edelleen tätä luonnon vaatimatonta voimajuomaa kuuluu kuluttaa. Suositusten seuraaminen – ja se itselle parhaimman vaihtoehdon etsiminen – on ollut vähän eri asia. En itse juo Nia-tunnin aikana ollenkaan, mutta koska tässä on kyse nimenomaan juomisesta, niin ei siitä nyt enempää.

Vesibuumi sai alkunsa kun talouteemme muutti kesällä kirja, joka pisti juomistottumuksemme uuteen uskoon. Tai, toisin sanoen: muistimme sen avulla taas miten pirun loogista on että olio joka koostuu 75 % vedestä pysyy tervee(mpä)nä kun tämä myös muistaa täyttää vesivarastojaan. Saksalainen Hausmannini (jonka hyppösiin Faridun Batmanghelidjin Wasser, die gesunde Lösung –kirja sattumalta päätyi) vakuuttui kirjan sisällöstä niin, että jätti teenlitkimiset lähes täysin sikseen ja demppasi veden ja suolan avulla heinänuhaansa ennennäkemättömin tuloksin – se ei puhjennut ollenkaan. Ja me asuimme siis keskellä niittyä suurimman osan kesästämme.
Tästä hitusen vaikuttuneena päätin ottaa äitini neuvosta uudestan vaarin (Hausmannini tosin väittää että se joka veden juomisen tärkeydestä eniten puhuu, on isäni). Työpöydälläni seisoo nyt lasinen litran pullo jonka täytän ja tyhjennän työpäivän aikana. Mitta on tarpeeksi selkeä ja helposti toteutettava: tähän osaan ja jaksan sitoutua minäkin. Vaikea tässä tietenkin arpoa että mikä kaikki on viime aikoina vaikuttanut mihin – hoidetun anemian jäljiltä normalisoituneilla veri-arvoillakin on varmasti sormensa tässä pelissä – vaan enpä ole yli vuoteen kokenut mitään lähelläkään flunssan kaltaista, ja naistenvaivatkin ovat pysyneet kuosissa. Laitetaanko veden piikkiin? Voisin laittaakin.

Jään mielenkiinnolla seuraamaan miten, ja jos, vesileikit vaikuttavat myös kaamoksen tuomiin jaksamis- ja tunnetiloihin. Mut hei, in the meantime: seuraan äitini neuvoa, ja juon tarpeeksi. Ihan näin baarittakin. Entä sinä? 🙂

*

Myös yllämainittua kirjaa ja sen kirjoittajaa ollaan tyypillisesti kritisoitu (tieteellisen) näytön puutteesta. Ymmärrän noin yleisellä tasolla tieteellisen näytön toisinaisen tarpeen, enkä pidä minäkään siitä että ketään ohjeistetaan hatarin perustein tekemään yhtä tai toista. Samalla ja ehkä varsinkin tässä tapauksessa mietin kuitenkin sitäkin, että vedenjuomiseen innostaminen ei varsinaiselta rahastamiselta kuulosta. Toki se joltakin yritykseltä voi pois ollakin, jos porukka pysyykin terveempänä, virkeämpänä ja toiminnallisempana näin pienen elämäntapamuutoksen avulla. Se onkin sitten jo hieman laajempi keskustelu.

*
Sekä, loppukevennys (tapahtui tosielämässä sekin):

drink-water-600x600

 

 

 

 

 

 

Eri ohjelmia, eri kokemuksia

Sylin täydeltä iloa täältä sinne! Kuva: Laura Johansson

Sylin täydeltä iloa täältä sinne! Kuva: Laura Johansson

Hei liikkuvainen!

En ole vähään aikaan ehtinyt jakaa lähes ainoatakaan ajatusta kirjoituksen muodossa. Kesä meni maalla, kaupungin arkikuvioista kaukana (sattumoisin sain äänitettyä myös kasallisen kappaleita, jotka materialisoituvat levyksi toivottavasti vielä tässä kuussa). Elokuun puolestavälistä hyppäsin tilapäiseen toimistopestiin joka jatkuu tämän vuoden loppuun asti (ken asioi Åbo arbiksen eli ruotsinkielisen työväenopiston kanssa tavoittaa sieltä minutkin).
Istuin vastikään vapaan lauantaini ratoksi selaamassa ja lajittelemassa muistivihkojani, Nia-manuaaleja ja eri tapahtumista ylijääneitä flaikkuja. Mietin jälleen kerran, miten onnekas olen löydettyäni lajin joka yksinkertaisesti toimii kohdallani. Nian kehittäjä Debbie Rosaksen kirjoittamat sanat pysäyttivät minut kesken siivouspuuhiani:

In my heart, Nia has always been a Moving to Heal class. Why do I say this? I believe everybody has something to self-heal. Not everyone is drawn to the same thing, though. This is why in Nia we have different programs for different experiences. Everyone gravitates to things they love and can relate to.

Some people will like the classic Nia class. Others will gravitate to Nia MOVE IT, the more athletic, interval-conditioning class. Some will love the Nia 5 Stages of Self-healing class, 60-minutes of moving slowly on the floor. Still, others will gravitate to Nia FreeDance, a conscious dance experience. With so many choices and only so much time, what’s a body to do? Do what you love and do what heals and conditions you.

Parhautta: do what you love and do what heals and conditions you.
Yllämainituista formaateista olen tutustunut kaikkiin.
Classic Nia on se klassinen tuntiformaatti, joka on käynyt tutuiksi useimmille oppilailleni: vaihtelevin teemoin väritetty koreografiakokonaisuus jota kannattelee musiikki alusta loppuun asti.
Nia 5 stages -tuntien meditatiiviset pääasiassa lattiatasolla tapahtuvat liikkeet ovat olleet osa aamurutiinejani jo yli kymmenen vuotta, ja olen iloinen saadessani jakaa tämänkin Nia-variaation helmiä Fuego Loungen viikkotarjonnassa.
Kun kesällä 2013 kävin Lontoossa Nia 52 Moves/MOVE IT-koulutuksen sekä konsepti että minä taisimme olla kehitysvaiheessa, sillä tämän atleettisemman intervalli-ohjelman ohjausta olen harkinnut vasta ihan lähipäivinä – nyt tosin sitäkin syvällisemmin. Ohjelman nerokkuus lienee sen yksinkertaisuudessa – minuutti Nian jokaisen perusliikkeen parissa tarkoittaa 52 minuuttia vaihtelevasti rankempaa ja kevyempää liikuntaa. Kun tätäkin säestää menevä musiikki, ainakin tämän Nia-eläimen on vaikea olla liikkumatta.
FreeDance saa Debbien tekstissä kunniamaininnan tietoisen tanssin mahdollistajana. Itse mietin että kaikki nämä vuodet lajin parissa joka alleviivaa aistillisuuden upeutta, tutkii liikkuvaa kehoa kunnioittavalla katseella ja uskaltaa nostaa ilon ja nautinnon keskeisiksi elinvoiman lähteiksi ovat pitäneet minua niin, niin, niin hyvänä. Muistan jopa pitää tanssitaukoja tilapäisellä työpaikallani, jonka ikkunasta avautuu näkymä kaupungin keskustan kattojen ylle. Pysyhän sinäkin lämpimänä, ja tanssimisiin taas – muodossa tai toisessa.

*

PS
Niisiisnii!

Kun multa välillä kysytään että millo mulla on keikkoja. Ni ainakin pe 28.10. Kirjakahvilassa näillä näkymin. Seuraavat viikot näyttänee jos mulla on uutuslevyä myytävänä jo silloin. 😀

PPS
Nia MOVE IT -tunteja tulossako? Jos hyvin käy, ni ens vuoden puolella!

 

Sinisen vyön jälkihehkua

Tuoreet Blue Beltit Turun Studio Movessa kesäkuussa 2016. © Laura Hellsten

Tuoreet Blue Beltit Turun Studio Movessa kesäkuussa 2016. © Laura Hellsten

Olen saattanut puhua Nia-koulutuksen jälkeisestä hehkusta, afterglowsta, aikaisemminkin. Vuorossa on tällä kertaa viimeviikkoisen Nia Blue Beltin jälkilumo, joten muutama sana siitä.

Olen tähän mennessä käynyt kaikkiaan kahdeksan vyökoulutusta. Valkoisen neljästi (kolme kertaa tuottajana), sinisen kahdesti (2008, ja nyt 2016, tuottajana) ja vihreän ja ruskean kummankin kerran. Ruskeaa lukuunottamatta koulutukset ovat olleet Ann Christiansenin vetämiä. Alusta asti jokin hänen opetustyylissään, huumorissaan ja ammattimaisuudessaan on puhutellut minua. Vuosien varrella suhteemme on saanut syvempiäkin sävyjä, mikä käy järkeen kun säännöllisesti löydämme itsemme meille miellekkään asian ääreltä. Inspiroivaa on myös Annin kyltymätön oppimisenhalu ja eläväinen uteliaisuus – nainen täytti 50 kesäkuun alussa mikä on samalla sekä uskomatonta että uskottavaa.

Yli kymmenen vuotta yhteisellä Nia-matkalla.

Yli kymmenen vuotta yhteistä Nia-matkaa Nia-kouluttaja Ann Christiansenin kanssa.

Juuri 50-vuotispäivän kunniaksi (joka muuten osui päivälle ennen Blue Beltin alkua), aloitimme koulutuksen juhlimalla Annia. Keräsimme Suomen Nia-yhteisön kautta hänelle lahjakassin jossa oli Nuuskamuikkuspyyhkeitä, suomalaisia superfoodseja ja kotimaista raakasuklaata. Yleensä kukitus ja kiitos tapahtuu vasta Beltin loppupuolella, vaan jotenkin oli mukavaa tehdä tällä kertaa näin.

Annin synttäriyllätys. © Outi Juva-Tenlén

Annin synttäriyllätys. © Outi Juva-Tenlén

Itse Blue Beltin suhteen olin itse asiassa hieman ennakkoluuloinen. Oletin, että koska viimeksi vuonna 2008 kokemani sininen vyö oli ensimmäinen vyökoulutus jonka kävin burn-outini jälkeen, pintaan nousisi tälläkin kertaa tunteita. Jo toki – ainahan minä niitä tunteellisiakin hetkiä Nia-koulutuksessa koen, vaan tätänykyä päällimmäisenä on aina ollut ilo ja kiitollisuus – sekä itseäni että Niaa kohtaan.

Kuten tavallista, olen myös innoissani Nia-koulutuksen rakenteesta. Asiaa on paljon, päivät ovat pitkiä – ja kuitenkin liike ja teoria; tunteet, keho ja mieli otetaan kaikki huomioon tasapuolisesti. Arvioni on, että liikumme päivisin yhteensä ehkä nelisen tuntia – ja korkeintaan kaksi niistä “tavallisen” Nia-tunnin vauhdilla. Mitä syvemmälle Nian syövereihin matkaa, sen paremmaksi tulee myös siinä oman kehon kuuntelemisessa – harvemmin kukaan itseään piippuun vyökoulutuksen aikana vetää, vaikka sulateltavaa riittää pitkäksikin aikaa sen päätyttyä.

Diskopallo-hetki kesken palauttavan lattialiikkeen. © Laura Hellsten

Diskopallo-hetki kesken palauttavan lattialiikkeen. © Laura Hellsten

Nia Blue Belt jatkaa siitä, mihin Nia White Belt jää. Siinä missä valkoinen vyö keskittyy aistimuksiin ja kehollisuuteen, sininen vyö antaa mielelle purtavaa. Blue Beltin kolme keskeistä teemaa ovat relationship, communication ja intimacy. Vyökoulutus tuo huomion ei enää pelkästään siihen, mitä tiedämme kehostamme ja miten käytämme sitä, vaan myös mitä tiedämme mielestämme, ja miten valjastamme sen käyttöömme. Henkilökohtaisesti minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, kuin mieleni sidekudos olisi saanut kunnon hieronnan ja toimii siten kokonaisvaltaisesti paremmin. Nian myös mielentason työkalut ovat helposti arkeen sovellettavia, ja niiden avulla voin tarkastella sekä yksityisiä että työhöni liittyviä asioita.

Asia joka jotenkin teki minuun vaikutuksen tällä sinisellä koulutusviikolla oli myös turvallisuudentunne, jolle Nia ja Ann kokemani perusteella luo vankat perusteet. Kuulin sanan safety useasti tuntien temmellysten yhteydessä, ja samalla kyseessä on jostain tuntitohinaa suuremmasta. Koulutuksen ilmapiiri on selkeän kommunikaationkin kautta sellainen, että se luo tilaa itsekullekin tulla omana itsenään, olla oma itsensä. Tunteille annetaan tilaa, mutta niistä ei tule tulvaa joka vie kaiken mennessään. Toisten kunnioittaminen on käsin kosketeltavaa, ja osallistujat jakavatkin toisinaan hyvin henkilökohtaisia juttuja kaikkien kuullen.
Tästä huolimatta Niasta ei missään vaiheessa tule mitään ryhmäterapiaa, sillä kapteeni luotsaa tarvittaessa taitavasti miehistönsä aina asian äärelle uudestaan. Upeaa on myös se hyväksyntä ja tuki, jonka koen ryhmän antavan jokaiselle, joka itsestään jotain kertoo – tai jättää kertomatta. Olen viime aikoina useammin kuin kerran ajatellut, että suvaitsevaisten, leikillisten, terveiden yhteisöjen kasvattaminen toden totta voikin alkaa tanssilattialta. Huisia on se, että koulutuksen jälkeen kaikki palaavat tahoilleen, ja pääsevät tuomaan oppimaansa oman elämän kentälleen. Uskon vakaasti siihen, että maailma sittenkin on muun muassa tämän takia vähän parempi paikka.

Yhteisöllistä riemua tanssilattialla. © Kalle Ketola

Yhteisöllistä riemua tanssilattialla. © Kalle Ketola


PS – riemastuttavaa on se, että usein havahdun noin 9 kuukautta vyökoulutuksesta sisäistäneeni jonkin sen aikana tehdyn tärkeän havainnon. Katsotaanpa mikä nousee pintaa maaliskuussa 2017…

PPS – tuntini jäävät täten kesätauolle. Palaan ohjaamaan elokuun puolessavälissä, ja kotisivuillani onkin jo osittain tietoa tulevasta, jos sellaista kaipaat. Iloista keskikesän juhlaa, ja aurinkoista kesää!

 

Tapahtui taas sattumalta, vai…?

Mimi&HappyGoddess_Signed

Viitisen vuotta sitten poimin kirppikseltä mukaan pari irtohyllyä, aikeina käyttää niitä maalausalustana innostuksen iskiessä. Nelisen vuotta sitten innostus iski, ja yhteen hyllyyn ilmestyi ylläoleva maalaus. Olen aina pitänyt kuvasta – hahmossa on jotain hulvattoman anteeksipyytelemätöntä. Ja sillä on helmetkin kaulassa!

Pari vuotta sitten keittiössä istuessani katseeni osui maalaukseen. Yhtäkkiä keksin, että kuvaa kuuluukin käyttää korttipakan kannessa – siis sellaisen oraakkelikorttipakan, miltä voi kysyä neuvoa tai muuten vain hakea uuttaa suuntaa ajatuksilleen. Hmm, mikäs oraakkeli tässä sitten on työssä? No, Happy Goddess, tietenkin!

Selailin muistivihkoja ja päiväkirjoja, kävin läpi runojani ja laulujeni sanoituksia löytääkseni sanallisia helmiä kortteihin painettaviksi. Niitä tuli yhteensä 52, kortti vuoden jokaista viikkoa kohti. Painatin muutamia testikappaleita, otin itselleni ja annoin ystävilleni kokeiluun. Hyvin toimivat!

HG_korttipakka

Sanottakoon tässä, että eivät kortit edelleenkään elämääni sanele – ihan itsenäisesti päätöksiä teen niiden syntymän jälkeenkin. Useimmiten nostan kortin huvikseni, joskus katkaistakseni korviensisäisen kierteen joka syystä tai toisesta ei tunnu kauhean rakentavalta.
Joitakin viikkoja sitten huomasin olevani juuri yllämainitun kierteen kaltaisessa, ja siinä aamuverryttelyn keskellä hamuilin pakastani kortin. Se sanoi:

The only way to lead a happy, creative life, is to lead a happy, creative life.

Kotimaiselle vapaasti käännettynä: ainoa tapaa elää onnellista, luovaa elämää on elää onnellista, luovaa elämää.
Kuulin pääni sisällä melkein napsahduksen ymmärtäessäni että näinhän se on. Sitten ajattelin jo, että olipa fiksusti sanottu. Viikkoa ennen olin hakenut Radio Vegan Sommarpratare-sarjaan juttelemaan jostain minua koskettaneesta, mutta kesähöpinääni ei valittu. Aamujumpan keskellä, erään tutun juuri aloittaman podcastin innoittamana, ajattelin että hei, mikä estää minua tekemästä ihan oman ohjelman jossa saan filosofeerata minulle keskeisistä ajatuksista. Koska kortteja on 52, ohjelman runko on jo valmis: satunnaisesti nostettu kortti viikossa, ja lauseen, runon tai sanan nostattamia ajatuksia ja tuntemuksia jakaen. Olen niin monta kertaa itse saanut tukea ja innostusta jonkun muun sanoista, joten ehkä nyt on jopa korkea aika antaa jotain takaisin.

Näin syntyi idea Minna & the Happy Goddess -podcastiin. Sattuneesta syystä sydämen viestit kulkeutuvat kuuleviin korviini edelleen useammin englanniksi, joten englannista aloitin tässäkin. Ensimmäinen osa sai tosi kannustavan vastaanoton, ja lisää on tulossa.
Nii et mites se nyt menikään? Ainoa tapaa elää onnellista, luovaa elämää, on elää onnellista, luovaa elämää.
Aurinkoa alkukesääsi!

*

PS – Turun Blue Belt-viikkoon on muuten tasan muutama päivä. Kotisivuiltani löydät viikon aikana järjestetyt kaikille avoimet tunnit, mikäli tekee mieli tulla tanssimaan Nia-kouluttaja Ann Christiansenin kanssa. Jollet ole nähnyt Annia vähään aikaan, suosittelen sitäkin lämpimämmin. Nainen täyttää 50 vuotta 9.6., ja ainakin omassa maailmassani hän on oiva esimerkki siitä, miten vanheta ja viisastua ilolla.

 

Terveisiä 5 stages -koulutuksesta: Nia teki sen taas

Nia-5-Stages-Jan-Jensen

Nia 5 stages kuvakielellä. Kuva: Jan Jensen

Onhan tämä koettu aiemminkin: toiveikkaat odotukset Nia -koulutuksen suhteen ja jälleennäkemisten iloiset perhoset pyörimässä vatsanpohjassa. Maanantaina olin tulevasta Nia 5 stages-koulutuksesta jo niin tohkeissani, että olin hilkulla toivottaa oppilailleni iloista loppuviikkoa ja kertoa että olin matkalla viikonloppukurssille. Jos viikonlopuissa on uudellensyntymiseen taikaa, olen tainnut kokea niitä kourallisen ihan muutamassa päivässä.

Matkustin säkenöivässä seurassa Turusta Tukholmaan maanantai-iltana, ja Tukholmasta Skoonen Höganäsiin tiistaina. Vasta kotimatkalla eilen tulin katsoneeksi karttaa ja tajusin miten etelässä tulikaan käytyä – ilmankos kesä tuli vastaan kukkivine syreeneineen ja keltaisine rypsipeltoineen. Aistit taisivat aueta jo matkailusta.

Saavuimme Jonna Beldtin Nia Studiolle etuajassa, ja saimme siis rauhassa hiplata Soul Of Jivan ihania tanssivaatteita (jep, jotain tarttui mukaankin).

 

13248355_10153605011066439_791195076455828562_o

Nia Studion tilpehöörinurkka. Kuva: Laura Hellsten

Noin muuten oli käymässä vähän samalla tavalla kun usein elokuviin mennessäni: siinä vaiheessa kun liput ja popkornit on ostettu olen tavallaan jo unohtanut että kokemukseen kuuluu vielä se elokuvakin. 😀

Kurssi alkoi epävirallisesti Debbie Rosaksen pitämällä tiistai-illan Nia-tunnilla, ja sen ollessa ohi tuntui melkein siltä kun olisin voinut lähteä kotiin. Debbiellä on nähtävästi uusi rutiini työn alla ja siinä yhdistyy toden totta se music, movement & magic, mikä Niassa on ainutlaatuista. Iholle jäi afterglow, jälkihohto, joka oli aistittavissa miellyttävänä latautumisena, lähes sähköistettynä tietoisuutena eri kehonosista. Nimensä mukainen Ultimmmate Nia experience, vai? Jotain sen kaltaista.

After Debbie's class in Höganäs

Henkilökohtaista Nia-historiaa vasemmalta oikealle: Laura Hellsten, eka oma opettajani. Ann Christiansen, vakiokouluttajani. Debbie Rosas, Nian perustaja ja kehittäjä. Ja minä, tyylilleni tunnollisena pirskahtavan hikisenä 😀 Kuva: Laura Hellsten

Keskiviikko ja torstai olivat täysiä kurssipäiviä kahdeksasta kuuteen. Käytäntö ja teoria, henkilökohtaiset kokemukset ja avoin oppimisympäristö nivoutuivat taas upeasti kokonaisuudeksi jota oli helppo ja innostava seurata.

5 stages -ohjelma itse on yksinkertaisuudessaan nerokas. Se perustuu ihmisen viiteen kehitysasteeseen jossa virtaava, vapaampi liike muuntuu ryömimisen, konttaamisen ja kyykyn eli seisomisen kautta kävelyksi. Tuntikonsepti on musiikiton, ohjeistukset selkeitä ja sisältö jälleen kerran muokattavissa jokaisen ainutlaatuisten tarpeiden mukaan. Muoto säilyy kerrasta toiseen, vaikka painotus tai teema vaihtelee aivan kuten Niassakin.

Jotenkin tuntui siltä, että olimme tässä Niankin ytimen äärellä. Siinä missä Nia kutsuu aistien tanssiin ja leikkiin musiikin avulla, 5 stages keskittyy somaattisen kokemuksen voimaan. Hiljaisuudessa ja pehmeän ohjauksen avulla huomio ohjautuu kuin itsestään omaa kehoa, omaa tekemistä kohti. Tilaa omalle kokemukselle on runsaasti ja perusNia-tunnista ratkaisevasti eriävällä tavalla. Lähin liikekokemukseni on Fuegolla kokemani taitavasti ohjatut Yin Yoga -tunnit. 5 stages on vaan dynaamisempaa, ja vapaampaakin, hitusen (huomio, sinä liiallisesta vapaudesta ahdistuva: saat kyllä tarpeeksi suuntaa antavia ohjeita tunteaksesi itsesi tälläkin tunnilla turvalliseksi).

13260144_10153931617493145_7187331302900775448_n

Koulutustilanne päällä. Debbie Rosas keskellä kuvaa turkoosissa housuissa. Kuva: Ann Christiansen

Debbie Rosaksen olen tavannut koulutustilanteissa joitakin kertoja; tätä ennen Hampurissa vuonna 2006, Portlandissa vuonna 2010 ja Lontoossa vuonna 2013. En voi sanoa olevani henkilökohtaisesti hänen kanssaan mitenkään läheinen, vaan tosiasia on kuitenkin tämä: hänen elämäntyönsä Nian ja 5 stages -ohjelman parissa on huimaa, ja tunnen häntä kohtaan sekä suurta kunnioitusta että kiitollisuutta.
Kaiken hehkutuksen lomassa koen tässä yhteydessä tärkeää todeta, ettei kyse ainakaan omalla kohdallani ole minkään asteen henkilöpalvonnasta. Nian kehittäjän ihmisyys ja inhimillisyys tulevat toistuvasti näkyviin eri tavoin, ja hyvä niin. Tässäkin tapauksessa on viisaampaa katsoa sormen osoittavaan suuntaan kun jäädä tuijottamaan osoittavaa sormea, vaikka osoittaja fiksu ja filmaattinen onkin. 🙂
Se, mitä sieltä osoitetusta suunnasta sitten löytää, lienee yhtä henkilökohtaista kuin mikä tahansa muukin liikuttava kokemus. Jotenkin omani kiteyttää mainiosti ne kotimatkani varrella, Portsan Tuulenpesä-liikkeen ikkunasta bongaamani viisi patsasta nimeineen. Ne olivat Irrottautuminen omasta kuvasta, Yltäkylläisyys, Hyväksyminen, Luottavaisena sekä Heittäytyminen. Kas, siinä taas kasvua kerrakseen.

LauraAnnochMinna 5 stages

Ihana Laura, ihana Ann, ja ihana minä. Kuva: Jonna Beldt.

*
Kohta onkin jo seuraavan paikallisen Nia-seikkailun aika! Ann Christiansen vetää Nia Blue Belt -koulutuksen Turussa, Studio Moven rempatuissa tiloissa (entinen Mikaelin kirjasto). Täältä löydät koulutusviikon kaikille avoimet tunnit.

Kyykkimisen jalo taito

Kyykky_BäckeniLappland_SIGNED

Lapin luonnossa kyykkiminen tapahtuu kuin itsestään.

Riemastun valtamediasta yhä useammin löytyvistä varsinkin kehon toimintaan ja liikuntaan liittyvistä jutuista. Usein jo siitäkin syystä, että niissä kerta toisensa jälkeen todetaan jotain, jonka kohdalla voin taas kerran hihkaista “aaaa, totakin me tehdään Niassa!!”. Tähtiinhän tämäkin oli kirjoitettu: nimittäin se, että samassa Turun Sanomien numerossa jossa tiistaina (17.5.2016)  esiteltiin Teesalonki-toimintaani oli juttu  kyykkimisestä.

Kyykkyyn – ja lepo! -artikkelissa (joka netissä on piilotettu verkkotunnusten taa) haastateltiin fysioterapeutti Matti Melasta jonka sanat olisivat yhtä hyvin voineet tulla Nia-ohjaajan suusta:
– Nivelet on rakennettu liikkumaan määränsä mukaan. Jos tuota määrää ei käytä, joku kohta nivelessä alkaa ennen pitkää panna vastaan.

Kyykyistä on kirjoiteltu viime vuosina jonkun verran. Yleensä ne esitellään tehokkaana reisijumppana tai niitä myydään pakaroiden kiinteyttäjinä, mikä kai on ihan hyvä sekin. Vaikka itse olen kyykkinyt tietoisemmin jo kymmenisen vuotta, huomaan tätä kirjoittaessani ajattelevani myös kyykkyyn liittyviä halveksuvia tai vähintään ennakkoluuloisia mielleyhtymiä. Top kolmeen kuuluvat (kärjistäen) nämä: lapsethan ne kyykkii, tai naiset pissalla, tai kaukomaiden iloiset kansalaiset. Ja eikö ihmisen kyykyttäminen ole häpeällistä toimintaa?
Syystä tai toisesta kyykkyilyllä ei yhteiskunnassamme ainakaan toistaiseksi ole selkeästi hyväksyttävää statusta, puhumattakaan että se nauttisi yleisestä ihailusta tai arvostuksesta. Valitettavasti tämä näkyy myös harmittavan yleisenä kipuiluna monen länsimaalaisen lonkkanivelissä ja selässä.

Melanen suositteleekin Matti ja Maija Meikäläisiä hakeutumaan ennakkoluulottomasti takaisin kyykkimisen pariin. Suositusta noudattanut toimittaja toteaa kolumnissaan kyykkimisen olevan toisaalta yllättävän raskasta, mutta että esimerkiksi selkä selkeästi tykkää. Tiedän tunteen.
Mieleeni on jäänyt kerta Nia-polkuni alkutaipaleelta, kun erään viikonlopunmittaisen tapahtuman jälkeen huomaamattani kyykistyin nostaakseni jotain lattialta, sen sijaan että olisin kurkottanut kättäni selkääni taivuttaen. Muistan ajatelleeni että näin haluan käyttää kehoani, tällaiseen sulavuuteen haluan kyetä loppuelämäni.

Nia White Belt -koulutuksen myötä yksinkertainen 5 stages-harjoitus vakiinnutti paikkansa aamurutiineissani, eli kyykistelen itseni myös hereille. Todettakoon, että niinä päivinä kun tämä jää väliin, olo on paljon jumisempi. Mitään tiettyä ohjelmaa mukavan kyykyn saavuttamiseen ei tietenkään tarvitse seurata – sitä pitää vain harjoitella. Allaolevaa kuvaa katsoessa pohdin sitäkin, että kyykkyilyn vieraus voi näillä leveysasteilla (taas kerran) johtua ihan siitäkin, etteivät sääolosuhteet siihen kauheasti esimerkiksi talvisin kannusta. Onneksi voi kuitenkin kyykkiä sisätiloissa, kesäisin pihalla – ja ellei missään muualla, niin ainakin edes jollain liikuntatunnilla (tervetuloa Niaan 😉 ).
Itse kyykin läppärin tai maalaustelineen äärellä, kenkiä sitoessa ja välillä tuolillakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lapsen kanssa kyykyssä pääsee olemaan kasvotusten. 🙂

TS:n jutussa Melanen painottaa, että matka kohti mukavaa kyykkyoleilua on yksilöllistä – ensin voi olla haastavaa edes kuvitella kyykistyvänsä. Jo kyykkyynpäin hakeutuminen on kuitenkin kotiinpäin.
– Vaikka takapuoli jäisin ensin puolen metrin päähän maasta, joka paikka kiristäisi ja kolottaisi ja vaikka asentoa pystyisi pitämään aluksi vain viisi sekuntia kerrallaan, silti kannattaa lähteä kokeilemaan, toteaa Melanen rennosti kuvitetussa jutussa.

Kuvituksesta puheen ollen – oletin, etten löytäisi kätköistäni mitään fiksua kyykkykuvaa, mutta onnekseni olin väärässä. Ja todettakoon muuten, että ne eksoottisissa paikoissa käymälöitä edustavat reiät maassa tai lattiassa, joihin itsekin totuuttelin asuessani Senegalissa joitakin kuukausia vuosia sitten… minulla on niitä oikeasti välillä ikävä.

Kyykky, hau ai lav juu.

Nia_Turku-4915

Versio kyykystä Nia-tunnilla.

 

*

PS Ensi viikolla olen Nia 5 stages-koulutuksessa Ruotsissa Nian kehittäjän Debbie Rosaksen ja Nia-kouluttaja Ann Christiansenin kanssa – syksyllä tämä näkynee myös tuntikalenterissani. 🙂