Tervetuloa tähän.

Hei, kanssamatkustaja.

Tästä blogista löydät kokemuksistani Nian parissa, tarinoita etenkin sisäisistä matkoistani, ehkä sanasen olemistani tukevista työkaluista ja ajatusmalleista.
Här skriver jag om mina erfarenheter av Nia och kroppslighet, delar främst på inre plan upplevt och känt. Välkommen till just nu.


Closing 2019: When a burden is gone

I don’t make New Year’s resolutions.

Also, as I turned 40 in June, I, inspired by the Mayan calendar, spent some time backtracking my life all the way to 2006 and back. As our Gregorian timeline currently invites us to get excited about a new decade, I remain calm. Honestly: been there, done that.


Chance – or synchronicity, as I prefer to call it these days – introduced me to the Mayan calendar in 2005, just weeks before my first Nia White Belt training in June. You can imagine my reaction, when the very same calendar was referred to during the intensive. All things seemed to align, in a most welcome of ways.


As I last summer recapitulated the previous thirteen years of my life, I realized that many of the most transformative events of my adult life so far were in tune with that mystical, magical calendar, that talks about 13 Moons and a parallel system of 260 days called the Tzolkin. The Tzolkin consists of twenty 13-day “wavespells”, each with their theme and their questions to face and reflect. My last name, Aalto, is the Finnish word for wave. I’m amused.


The 13 Moon calendar – adapted for a modern age by people who were/are fascinated by its mystical poetry and intuitive logic – celebrates its new year on July 26, when Sirius and the Sun originally were aligned in the horizon at dawn. In all honesty’s name, it feels somehow more life-affirming to celebrate the threshold of New in the midst of abundance (in both light and nature), rather than from the most scarce of circumstances as we – at least in the Northern Hemisphere – are doing now. Yes, so we have turned back towards the light – but the journey from here to bloom is still a lengthy one.

Each of the 13 Moons also have a tone, a number, associated with them – and with that their own theme of 28 days. Curiously enough we’re now a bit more than halfway into the Sixth, Rhythmic Moon – which is all about getting organized and finding the personal rhythms, habits and actions that sustain, empower, nurture and fuel us further into the year. Does not sound too far fetched from what many are up to in general this time of (the Gregorian) year, does it?


What I find most enchanting with comparing different ways of tracking time, is how irreversibly they affect my thinking and perception of reality. “2019” is no more (or less) true or real than any other way of labeling our orbit in deep space – and I love being aware of that. It tingles my imagination, and the parts of me that are more than comfortable with mystery.

That said, I know all too well also how liberating it can feel to get to switch years in the midst of the dark, and 2020 is somehow a particularly handsome number. Hence, in the name of that doubled double digit and the organizational aspects of the current Rhythmic Moon, I took a look at some body-mind-emotion-spirit-highlights from the year so many call 2019 and listed them below.

In case you feel done reading, let me conclude by highlighting a lovely, lovely interview with the fabulous Liz Gilbert, where she tackles the important subject of The Art of Being Yourself.
With what feels like a whisper from the future, here’s a quote from it:

Any talent, that you have and that you do not use, becomes pain.
Any wisdom, or insight, that you do not share, becomes pain, too.

Well, that is an interesting theory.


And by the way, regarding the burden I mentioned. Once upon a time, there was something that I carried with me for thirteen years straight. Then, suddenly as lightning from a clear sky, I, from one sunny noon in August this year on, no longer did.

I’m still getting used to the freedom, and the possibilities it brings. My faith in the age of miracles is strong.

Until next time,


After a BEAST experience with Debbie in Gothenburg in Sweden in October.


I have learnt to relax into the ball of my foot when stepping (back) onto it. Ann Christiansen’s Ride-routine has played a major role in this very healing and empowering experience.

I have learnt to engage a bunch of gluteal and thigh muscles, so that they support some deeper muscles that I tore in an unaware sidekick some years ago. Love the cooperation that happens in that area of my body now.

I have learnt, that I’m flexible, agile, mobile, strong and stable past my expectations. Getting to experience the Move IT 2 -format through an impromptu BEAST-session during the Evolution Event in Gothenburg, Sweden, was a dream come true. I don’t know when I’ve sweated as much as I did then, and yet I was simultaneously supercharged. Kelle Rae Oien, you ROCK!


A few examples of how I remain sane these days:
* learning/teaching Nia choregraphy – for coordination and memory
* planning and execution of Nia year/website/flyers/blogs – organisation, information, attention to details
* 5 stages, every morning
– igniting the connection between mind and body from the start
* short & simple yoga/qi qongpractices – calms the mind, centers the breath
* using my hands – utilizing surplus thought energy, concentrating
* painting, making music – form and freedom, control and “mistakes” (accidental clicks!)
* the Maya calendar – logic and mystery
* journaling – understanding my own mind
* limited usage of electronic devices – whenever I leave home, I’m basically offline. All my devices either require wi-fi, or are without web access in the first place.

To this, I would like to add a certain general mental hygiene: I refuse (to) gossip, and I do my best with truth-telling.

A bunch of lovelies showed up for my birthday jam in June.
I finally invested in a skeleton of my own. Sir Dance-A-Lot resides in my kitchen!
Summer spent with my niece, in my childhood corners, brings precious balance to work days.


As the general tone of discussion leans more and more in the divisive and polarising direction, I do my best to remain calm. That calm, and a tendency to look at any one thing from several viewpoints, is an interesting combination. It may seem like I’m distancing myself from most anything – but mostly, I’m really just taking it all in. I do allow myself (to feel) all emotional states, yet make a difference between reacting and acting (on them). At times, if not most often, the best solution is…. to dance with it.

I have also recently had the chance to look at jealousy – something that is triggered so rarely in me, that when it is, it gets my full attention. Most often the roots can be found in either me not being assertive enough to stand my ground in something that really matters to me. Another option is, that I haven’t shown myself due appreciation for the effort I have invested in something – or, then I simply have deprived myself of habits or hobbies that sustain and nurture me. Sometimes jealousy seems related to trust, too – or rather, temporary lack of it.

My colleague Riikka once described Nia as her kind of activism – and I think very much along the same lines. My work with Nia feels, in itself, as an action for for instance feminism and the environment. Joy, peace, respect, reverence, relationship – it’s all there.

A lovely moment in time: Hanna Uusiprosi, Ann Christiansen, me and Riikka Wallin co-taught a class during the White Belt in Turku in June.
What a joy and honour to get to follow the journey of these White Belts! Many of them have danced with me for a long time.
Me in front of my painted galaxies in Mökki Galleria in June.


I have to admit: my Spirit feels very seen and heard this year.
2019 kicked off with an oracle card exhibition and continued with the release of my album Immersed in May and my Universe Exhibition in June. Like I once realized: the onely way to lead a happy, creative life, is to lead a happy, creative life. So, that’s where I currently am at: doing my best to lead a happy, creative life.
The international Nia Teachers crew gets a special mention: your feedback on especially my music really, really moves, supports, and inspires me.

In addition to doing and making, there needs to be the ability to receive – and especially the following things have (in addition to intimate relationships and nurturing meetings) nourished and uplifted my Spirit this year:
Lisa Star’s podcasts on the Mayan calendar, and Yoga With Adriene.
The Nia Marathons with Eija and Hanna.
The Nia manuals (the Learn Books from White to Black Belt).
The forest, and my grandmothers’s cottage.
The Minna Twice-gigs I’ve played together with my Hausmann.
Astrology by Chani Nicholas, a fantastic Kalevala-performance at the local Swedish Theater; the Evolution Event in Gothenburg.
Jane Eyre, and poetry.

Immersed was released a month before my 40th birthday.
Me and my Hausmann. 10 (almost 11!) years of serene silliness behind.
Happy dancers after the Nia marathon during the Kuopio Dance Festival in June.
Laura, my soulsister and confidante – my first Nia teacher and now I’m hers – on our 40th birthday trip to the Evolution Event.
My summer oasis, which it is extra soothing to think of in the midst of winter. We will get to the green soon enough, again.

Juhlavuosi 2019: Kun taakka sulaa

En tee uudenvuodenlupauksia.
Sen sijaan tein äsken muutaman voileivän ja kupin kuumaa kaakaota, sillä tajusin että mulla ehkä sittenkin oli raapustettavaa, anteeksi, naputeltavaa, vielä ennen nukkumaanmenoa.


Täytin kesäkuussa 40. Heinäkuussa umpeutui maya-kalenterin mukaan edellinen, ja alkoi uusi kolmentoista vuoden sykli. Uteliaisuuttani katsoin omaa elämänpolkuani taaksepäin vuoteen 2006. Havaitsin, että aikuisikäni mullistavimmat vuodet kulkevat yks yhteen edellämainitun kalenterin kanssa.

Kun me nyt siis gregoriaanisen aikajanan mukaan olemme paketoimassa emme pelkästään vuotta vaan koko vuosikymmentä, olen levollinen. Siirtymä on kohdallani tavallaan jo tapahtunut, ja tilinteonkin tein keskellä kesävaloa. Samalla tämänhetkinen vuodenaika ja siihen ajoittuvat pitkät pyhät ovat omiaan pohdiskelulle, ja tavallaan maya-kalenterikin kehoittaa sellaiseen. Siinä vuoden jokaisella kolmellatoista kuukaudella on oma merkityksensä, teemansa ja kysymyksensä jota voi halutessaan pohtia.


Mielenkiintoista kyllä, olemme tätä kirjoittaessani puolessavälissä kuudetta eli Rytmistä kuuta (Rhythmic Moon) – ja tämä on sen mukaan oivaa aikaa tunnustella mitkä ne itselle sopivat rytmit, tavat ja toiminnot ovat. Asioiden organisointi ja järjestely, hienosäätö, vanhasta luopuminen – kuulostaako tutulta? Näin arvelinkin.


Lumoavinta näiden kahden ajanlaskun vertailussa on kuitenkin se, miten tämä peruuttamattomasti vaikuttaa todellisuudentajuuni. Tai, toisin sanoen: vuosi 2019 on periaatteessa yhtä tuulesta temmattu kun mikä tahansa muukin käytössä oleva järjestelmä. JOKU SEN KEKSI. Ja mitä ovia tuo ajatus sitten avaakaan . . .

That said, kuten englanniksi on tapana sanoa – tiedän liiankin hyvin miten helpottavalta voi olla päästä vaihtamaan vuosilukua kesken kaamoksen, ja 2020 on kieltämättä komea numero. Tämän kunniaksi, ja järjestelyn nimissä, keräsin alle muutamia viimeisen kahdentoista kuukauden aikana sattuneita oivalluksia ja/tai inspiraationlähteitä. Mikäli blogikiintiösi täyttyi jo, ehdotan, että sokerina pohjalla tutustut mainioon videohaastatteluun, jossa Liz Gilbert puhuu oleellisuuksia itsenä olemisesta.

Kuin aavistuksena tai lupauksena tulevasta, kas tässä haastattelusta poimittu lainaus:

Any talent, that you have and that you don’t use, becomes pain.
Any wisdom, or insight, that you don’t share, becomes pain, too.

Siinäpä vasta mielenkiintoinen teoria.


Ja muuten, siitä taakan sulamisesta: olipa kerran jotain, mitä kannoin mukanani kolmetoista vuotta. Sitten, kun taika-iskusta, en erään elokuisen aamupäivän jälkeen enää kantanutkaan.

Totuttelen edelleen vapauteen, ja sen tuomiin mahdollisuuksiin. Uskoni ihmeiden aikakauteen on vankka.

Tanssimisiin taas,


Göteborgissa oli villit tanssit lokakuussa!


Olen oppinut astumaan rennolla päkiällä. Ylirasitus, joka tuntui hassuna toisinaisena muljahteluna vasemmassa päkiässä vielä kevätkauden lopulla, on loistanut poissaolollaan koko syksyn. Hyvä minä.

Olen oppinut tukemaan revähdyksestä toipuvia syviä pakaralihaksia siten, etteivät ne enää kiukuttele liikkeessä, eivätkä levossa. Hyvä minä.

Olen oppinut, että olen joustava, reaktiokykyinen, liikkuvainen, vahva ja toimintavalmis yli oletusteni. Ylläoleva kuva on Göteborgin Nia-viikonlopulta, sen jälkeen kun olen juuri antanut kaikkeni BEASTin tahtiin tanssiessani – ja rakastanut sitä. Hyvä minä!


Muutama esimerkki siitä, minkä avulla pysyn järjissäni:
* Nia-liikesarjojen opettelu/toisto – koordinatio ja muisti kiittää
* opetuskauden/nettisivujen/flaikkujen/kirjoitusten suunnittelu ja toteutus – järjestely, jäsentäminen, tieto ja tarkkuus
* aamuinen 5 stages – yhteys kehon ja mielen välillä virittyy heti aamusta
* lyhyet jooga- tai qi gong-harjoitukset – mielen rauhoittamista
* käsillä tekeminen – ajatusenergian suuntaamista, keskittyminen
* maalaminen, ja musiikinteko – vapaus ja muoto, kontrolli ja “vahingot”
* maya-kalenteri – loogiikka ja mysteeri
* päiväkirjamerkinnät – oman mielen ymmärtäminen
* älylaitteiden rajattu käyttö – aina kotoa lähtiessäni olen periaatteessa off-line, sillä käytössäni olevat laitteet vaativat joko wi-fin, tai sitten niissä ei ole netti-ominaisuutta lainkaan.

Tähän tulee lisäksi myös yleinen ajatushygienia: kieltäydyn esimerkiksi juoruilusta, ja pyrin parhaani mukaan olemaan totuudenmukainen – sekä itselleni, että toisille.

Kesäkuisissa synttärijameissa oli mukavasti porukkaa.
Hankin vihdoin oman koulutusluurangon. Sir Dance-A-Lot seisoo keittiössäni!
Kesä, ja veljentytär, ja paluu juurille tasapainottaa lukuvuoden hurlumheitä.


Yleisen keskustelukulttuurin kärjistyessä, pyrin itse parhaani mukaan pysymään tyynenä. Tyyneys ja taipumus nähdä useimmat asiat varsin monelta kantilta ovat mielenkiintoinen yhdistelmä. Sallin itselleni kaikki tunnetilat, mutta pysyn myös parhaani mukaan niissä läsnä siten, että tiedän minkä toiminnan milloinkin valitsen. Välillä ainoa ratkaisu on… tanssia höyryt pihalle.
Samaistun vahvasti johonkin, mitä kollegani Riikka taannoin sanoi Niasta: että se on hänenkaltaistaan aktivismia – niin feminismin kuin ympäristönkin puolesta. Kyllä.

Ohjasimme White Beltillä hikisen ja iloisen yhteistunnin. Oikealta vasemmalle: Hanna Uusiprosi, valmentajamme Ann Christiansen, minä, ja Riikka Wallin.
Nia White Beltiläisiä kesäkuussa – oli liikuttavaa seurata viikonmittaista matkaanne!

Mökki Gallerian universuminäyttely oli onnistunut.


Pakko myöntää: mun Spirit tuntee itsensä tällä hetkellä varsin kuulluksi.
Vuosi 2019 alkoi oraakkelikortti-näyttelyllä, jatkui Immersed-levyn julkaisulla toukokuussa, maailmankaikkeusnäyttelylläni kesäkuussa ja vielä mielikuvituslinnuilla marraskuussa. Olen tainnut sanoa sen aiemminkin: ainoa tapa elää onnellista, luovaa elämää, on elää onnellista luovaa elämää. Joten, sitä minä teen: elän onnellista, luovaa elämää parhaani mukaan.

Tekemisen lisäksi tarvitaan myös kykyä vastaanottaa, ja varsinkin nämä jutut ovat (syvällisten ihmissuhteiden ja hyvien kohtaamisten lisäksi) ravinneet minua henkisesti:
Lisa Starin maya-podcastit, Yoga With Adriene-joogavideot.
Nia-maratonit Eijan ja Hannan kanssa, Nia-oppikirjat (White Beltistä Black Beltiin), elokuinen Nia-kurssi Hangossa.
Metsä ja mommon mökki.
Minna Twice-keikat Hausmannin kanssa.
Chani Nicholas-astrologia, ÅST:n Kalevala-esitys, Debbie Rosaksen vetämä Evolution Event Göteborgissa.
Runot ja Hesarin Fok_It-sarjakuva.

Olen sattumalta tutustunut erääseen ÅST:n Kalevala-esityksen näyttelijään, Josephiniin.
Itsensä liian vakavasti ottaen on… no, yksinkertaisesti aika tylsää.
Suttuinen kuva, mutta sitä enemmän iloa ja kuplivaa yhteyttä. Olen todella kiitollinen tunneilleni löytävistä ja palaavista – ja tutustumisesta huipputyyppeihin niiden kautta!
Luovuus ei katso pinta-alaa. Terveisiä meidän yläkerrasta…
…ja tervetuloa Mökki Galleriaan avajaisiin ti 7.1.2020 klo 18-20!

Guest writer Jennifer Hicks: Gradually my way of thinking about my body changed

Image by Jennifer Hicks.

When I came to Nia, it’s safe to say I was pretty broken. My anorexia and exercise addiction had taken over my life and my body, and I was in the most physical and mental/emotional pain I have ever experienced.

When I discovered Nia I began learning what it meant to truly listen to and take care of my body. During the time I was embodying Nia, I created a network of supports to lean on and learn from – friends, books, meditation, blogs, therapists, mentors, music, teachers, my journal, creative writing and more. I spent so much time examining old stories and entertaining new perspectives about my body.

Another key for me during this time of self discovery was receiving a diagnosis of Bipolar Disorder. It was a long road to get to a diagnosis of Bipolar Disorder and it was vital – it laid the foundation for my ability to move forward. In concert with embodying Nia and unlearning/relearning through my network of supports, my diagnosis helped form my personal recipe for wellness and movement towards self love.

Gradually my way of thinking about my body changed and I began repairing my relationship with my fractured self. I’m grateful that Nia was part of my wellness plan then and continues to be so now. Physically, mentally, emotionally and spiritually I am on the path to learning to be my best self!

Jennifer Hicks




The Finnish word for October is lokakuu. Earlier this fall, I decided to declare October LOVEMYBODY-lokakuu, as the two L:s went so beautifully together. Via social media, I announced that I was looking for stories about relating to one’s body – stories about bodyshame, and bodylove, and everything in between. I was lucky enough to get a few responses, which I have had the pleasure and honour to share. Thank you to the contributors!


PS. Should you be inspired to share your story, please do – through me, or via your own channels. Good bodytalk is precious, and healing.

Guest writer, Nia White Belt Boróka Erdélyi: I was the happiest when I completely forgot that I had a body 

Dancing at a wedding.

I was overweight since the age of 14. I was struggling with disordered eating, had distorted body image and an official permission to skip P.E. lessons. I avoided mirrors at all cost, wore baggy clothes and hated all kinds of sport passionately. I was the happiest when I completely forgot that I had a body.

My psychologist had heard of Nia and pushed me gently to at least give it a try. Finally I gave in, mainly so that she stops asking me about it. I signed up for Kinga Brezina’s class in The Shift studio in Budapest, being 100% sure that I would have to fight my way through 60 miserable minutes. I was expecting to hate Nia just as much as anything else… 

We were well into the cycle of cool-down when I first glanced at the clock, shocked to find out that so much time had flown by. Here I quote my e-mail to Kinga the following day:

It was incredible!!! I left the studio floating above the ground, I’ve not felt this joyful and energized for a long time. I wish I could take all girls and women to your class, this is a real miracle.

So, I started attending her classes, and never stopped. I turned 22 in May this year, and soon after that I took my White Belt intensive. I taught my first class recently.

When I look in the mirror, I might not be completely satisfied with every tiny detail, but what I see is a dancer’s body. My body, one I’m grateful to have, happy to move and excited to get to know more and more as I continue on my Nia journey.

 I’m not so focused on pounds and clothing sizes any more, I’m more interested in having the ability to learn new movements, and to dance with strength, grace and joy. And not too surprisingly, my reflection looks a lot prettier when I’m beaming with happiness during or after class. (A guy told me the other day that I have a figure of someone who dances really a lot, and honestly, this was the sweetest compliment ever.)

Instead of being ashamed of my body and trying to go unnoticed at all times, I’m feeling blessed to be a woman, and I enjoy playing with this feminine, sexy side I never knew I had, swaying my hips, spinning around the room, almost swinging with each step when I walk in the streets. I have more confidence, more trust in my body and certainly a lot more appreciation for it. Nia has definitely changed my body, but more importantly, it changed me and my life in it. 

Sharing the joy!

Text by Boróka Erdélyi, who also provided the pictures.




The Finnish word for October is lokakuu. Earlier this fall, I decided to declare October LOVEMYBODY-lokakuu, as the two L:s went so beautifully together. Via social media, I announced that I was looking for stories about relating to one’s body – stories about bodyshame, and bodylove, and everything in between. I was lucky enough to get a few responses, which I now have the pleasure and honour to share. Thank you to the contributors! .


PS. Should you be inspired to share your story, please do – through me, or via your own channels. Good bodytalk is precious, and healing.

Guest writer Lisa Sandin: What is the truth we tell ourselves about ourselves?  

The completion of the Nia Black Belt Training.

In our journey towards knowing ourselves we gently, or not so gently, peel away the layers of self illusions to discover our true selves. We learn about our beliefs, the stories we’ve been fed by others, often stories about ourselves that we’ve chosen to believe. Belief and truth are not always the same. What is the truth we tell ourselves about ourselves? What do we believe about ourselves?

Just over decade ago, in August 2007, I wrote an article for National Public Radio’s show This I Believe. I was in the beginning of my yoga training/teaching, and I was learning how to move my body in new ways. My wonderful yoga mentor had helped me to discover new and inventive ways to support my foreshortened left arm. I was learning about my body and my beliefs. I intended to teach yoga to people like myself, people who didn’t live in a perfect body, who weren’t accepted in typical studios. My attitude was “I am not my body.” That was my belief and my defense against years of striving to prove myself equal to able bodied peers. When NPR chose to publish my essay I was just starting to teach yoga. I didn’t understand then that I didn’t love my body or myself. I believed what I wrote, then.

From NPR’s This I Believe:

I believe I am not my body.

Every day, we see images of perfect bodies we can never have, and we become convinced our bodies are who we are. Passing through puberty, into adulthood and now into middle age, I’ve wasted a lot of time lamenting the size of my hips, the gray in my hair, and the lines in my face. Finally, as I approach my 50s, I believe my parents were right all along: I am not my body.
I was born in 1959, at the tail end of the baby boom. Unfortunately I arrived without all my body parts fully intact. My left arm is a short stub with a small hand and three fingers, reminiscent of a thalidomide defect. To my good fortune, I had superb parents. They were fighters who struck “I can’t” from my vocabulary, and replaced it with “I will find a way.” They believed the development of the mind, heart and soul determine who you are and who you will become. My body was not to be used as an excuse; instead it was a catalyst.
My body was not neglected, though. It endured surgery; it was dragged to physical therapy, then to swimming, and finally to yoga. But it was not the focus of my life. I was taught to respect my body, but to remember that it was only a vehicle that carried the important things: my brain and soul. Moreover, I was taught that bodies come in all shapes, colors and sizes, and that everyone was struggling in some way with their physical inadequacies. Infomercials have convinced me this must be true, although through adolescence I found it difficult to believe the cheerleading squad had any self-doubts.
In my alternately formed body, I have learned lessons about patience, determination, frustration and success. This body can’t play the piano or climb rock walls, but it taught all the neighborhood kids to eat with their feet, a skill it learned in the children’s hospital. Eventually it learned to tie shoes, crossed a stage to pick up a college diploma, backpacked through Europe and changed my baby’s diapers.
Some people think I am my body and treat me with prejudice or pity. Some are just curious. It took years, but I have learned to ignore the stares and just smile back. My body has taught me to respect my fellow humans — even the thin, able-bodied, beautiful ones.
I am my words, my ideas and my actions. I am filled with love, humor, ambition and intelligence. This I believe: I am your fellow human being and, like you, I am so much more than a body.

As I moved through my fifties, I continued my yoga training, embraced yin yoga, studied many forms of healing and meditation, opened a yoga studio, and raised my kids. In other words, I continued on my journey towards self discovery. I’d taken one Nia class and didn’t think it was for me. Then through a convoluted series of disruptions by the Universe, I found myself agreeing to take Nia classes from teacher I’d hired to teach Nia at my yoga studio. When she relocated to the west coast, my classmates elected me to take my White Belt training so that I could teach Nia. To say this was out of my comfort zone is an understatement.

I usually danced with my eyes closed, I avoided looking at myself in the mirror and if forced, I didn’t look at my arm. I’d never taken dance as a child because at my first attempt at ballet at age four, the other girls wouldn’t dance with me because my arm was ugly. The instructor thought it best I didn’t return. I stopped dancing in public after that.

I was terrified to step into the Nia teacher role, but my classmates insisted I’d be wonderful and were extremely supportive. They believed in me. So off to White Belt I went. What a transformational experience! I learned so much about myself, and of course about Nia. Who knew Nia was a spiritual practice? I thought it was about dance. At the end of my White Belt, here is the TRUTH I could finally tell myself about myself; although I respected my body, I didn’t love myself. As I write that, it shakes me to the core. I was ashamed I felt this way. After years of yoga, therapy, healing work, I had not released those ugly beliefs I still held about myself. I didn’t know how to love myself and my arm was ugly, just as those girls had told me decades ago. What I had learned in White belt helped me to see my beliefs about myself weren’t true, but they were deeply held.

I still believe I’m not my body, my spirit resides in this biological unit and I am so much more than my biology. And most assuredly, I am my body, every cell speaks to me, influences me, teaches me about being more authentic. We are dependent upon one another, spirit and body, along with those playmates mind and emotions. This journey hasn’t been fast or easy, but I’ve kept on dancing. Nia has taught me to be inside my body with love, attention and awareness, one belt at a time, and one class at a time, one step at a time. Nia taught me not only to love my body, but to love myself.

By the end of White Belt I learned to dance with my eyes open. I could look at my students. I could see their joy of movement and sense my own. Blue Belt taught me to look in the mirror and talk with love to my left arm, and watch myself move. I installed mirrors in my yoga studio. Brown Belt taught me to forgive myself for not loving myself. I apologized to my right arm for making it work so hard and to my left arm for not seeing it’s beauty. I added jewelry to my left wrist and thumb. Green Belt taught me to share what I had learned with confidence and joy. Move It taught me my body could do more than I thought. By embodying the glorious power of Nia over the last seven years I’ve learned the dance of joy. I can honestly smile into the mirror at myself and at my students.

My sixtieth birthday is a month away. A decade of self discovery led me to complete my Black Belt training just a week ago. My goal was to strip off that last layer of self doubt and criticism that I wasn’t enough. Honestly I’m not sure I have the words as yet to fully convey how I feel and to share the depth of what I learned. First, let me share that my classmates were amazing, supportive and filled with so much love that I felt completely safe to be among them diving into the river of uncertainty. To say that Debbie Rosas is a remarkable teacher who walks her walk is an understatement. That I was sharing the space with my previous belt teachers, Winalee and Caroline certainly helped. I am grateful.

Here is what I learned about myself. I am stronger than I knew. Loving yourself is a choice. When you love yourself suddenly everything is transformed. I am a black belt. I did it. I plunged into the river and let go. When I chose love over fear, my spirit, resting inside this body, experienced real joy. When I am the dance, present, aware, grounded, and intentional, there is no separation between spirit and body. It just all is. I can move my body with complete love, connected to the music, to the space, and to my classmates.

Debbie Rosas’ first question to us at Black Belt was, “Is there anybody here who doesn’t love their body?” Full disclosure, I raised my hand. Now, post Black belt, in the truth I tell myself about myself, I can say I love my body and myself. I finally let go of those last fears, shame and judgments that made me feel less. I plunged my body into the river of uncertainty and discovered at I am so much more than I ever imagined and my body is just fine as she is in this moment. I am grateful beyond measure to all my teachers and students who share my journey. I am grateful for this wondrous journey. I am excited to share our Nia dance with joy and love.

Dance On,
Lisa Sandin




The Finnish word for October is lokakuu. Earlier this fall, I decided to declare October LOVEMYBODY-lokakuu, as the two L:s went so beautifully together. Via social media, I announced that I was looking for stories about relating to one’s body – stories about bodyshame, and bodylove, and everything in between. I was lucky enough to get a few responses, which I now, to crown this long month, have the pleasure and honour to share. Thank you to the contributors! A few more remain.


PS. Should you be inspired to share your story, please do – through me, or via your own channels. Good bodytalk is precious, and healing.

LOVEYOURBODY-lokakuu | Vieraskynä: Nainen, joka tanssii häpeänsä kanssa

Kello on 6.06 ja minä tunnustelen häpeääni. Hetki sitten möngin sängystäni viisin askelin ja huomaan häpeän. Tein vain niin vähän. Voinko mainita asiasta. Tämän suorittamiseen liittyvän häpeän jättäisin muuhun lokeroon kuin kehon häpeään joskin se kehossani tuntuukin.

Mieli hyppää seuraavaan. Nautinnollinen. Mmmmmmm… kehon tuntemukset. Mieleni vie Minnan ohjaaman aistimusten ja kehon kuuntelun äärelle tanssimaan. Hyvä olo lämmittää kehoa. OMG! Mähän kehuskelen. Taas häpeää. Hyvältä tuntuvien asioiden tekeminen ja niiden julki tuominen nostattaa näköjään omituisuuksia ilmoille. Hymyilen ja kumarran moiselle. Kiitos ystävä.

Vaikea kaivautua nimenomaan kehonhäpeän äärelle. Kuiskaus sisälläni; “Tyhmä”. Hymyilyttää – ajattelen sinua, lukijaa, ehkä arvaatkin.
Niin, häpeää. Sieltä se vieläkin nostaa päätään vaikka olen sanan jo muuttanut itselleni sopivaksi: yksinkertainen. Sitä minä olen. Se on minulle arvokasta, kaunista, aistikasta ja siinä on hyvä liike. Rytmi josta saan kiinni. Ja mainittakoon vielä, että jostain Einsteinista kertomasta tai kertomana ymmärsin, että yksinkertaisuus vaatii älykkyyttä, joten olen aikaa sitten jo tyhmyydelle anteeksi antanut.
Asioiden tuominen ymmärrettävästi esille saa mieleni kiertämään kehää, joten teen päätöksen ja aloitan alusta.

Synnyin reilu neljäkymmentä vuotta sitten. Synnytys oli pitkä ja vaikea. Tästä en tietystikään muista mitään, mutta muistan pienen tytön hiukan isompana kuulleen tästä ja muokanneen sen päässään “Melkein tapoin äitini, minun olemassa oloni on tuottanut tuskaa”. Syntyi häpeä olemassa olosta. Tuolle perustalle olen elämäni pystyttänyt, häpeälle olemassa olostani. Ja Ou Boy se tuntuu jo kehossa kauttaaltaan.

Minun kehoni on ollut aina heikko. Se ei tuonut mielihyvän kiljahduksia koulun liikuntakilpailujen palkintojen jaossa. Sen sijaan opettelin vihaamaan. Vihasin itseäni. Vihasin aikuisia, jotka eivät nähneet minua. Lopulta opin vihaamaan myös muita lapsia. Vatsaan sattuu, pää on kipeä, selkä lyhistynyt, hartiat lysyssä, lonkat hakevat paikkansa ja jalat menevät längelle. Näin sen oletan tapahtuneen.

Heikko kehoni. Piiskasin sitä, jotta olisin jonkin arvoinen. Jos en itselleni saisin edes jotain aikaiseksi. Vatsassani pyörähtää, kuvotus nousee tuohon aikaan palatessani. Poltin itseni loppuun. Makasin sängyssä vasemmalla kyljellä. Muuta en voinut, jos muutin asentoani pääkipu yltyi hirveäksi. Eikä minulla ollut toivoa, koska jalkani tuntuivat unohtaneen kuinka viedä kehoani eteenpäin. Nyt kuiskaan kiitoksen vasemmalle kyljelleni. Kiitos, kannattelusta. Kannattelit koko kehoani ja sielun, sekä mielen rippeitä.

Keho jossa ei ole tunteita. Miltä se tuntuu. Puutuneelta, tyhjältä, lasittuneelta, turralta, heikkokuuloiselta, hajuttomalta, mauttomalta, ravitsemattomalta, harmaalta, vailla vuoden aikaa, aikaa ylipäätänsä. Ei ole aurinkoa nousemassa taivaanrannasta….. hiljalleen se nousi ja keväällä kukkivat krookukset. Kevät aurinko paistaa kristalleihin. Niiden spektrit tuovat väriä ja liikettä huoneeseen. Tunnistan leikin kutsun.
Kehoni seisoi keittiön ikkunan äärellä katsellen ulos. Kuppi kädessä. Kahvi höyrysi, ulkona oli ruskeaa, minä olin kehossani. Mietin miten tähän tultiin? Kuinka onnistuin kadottamaan kaikki tunteeni. Miten se edes on mahdollista. Tuon kysymyksen ääreltä lähdin tunnustelemaan pettänyttä kehoani. Tietoisuutta siitä, että minulla voi olla jotain tekemistä sen kanssa.

Tätä kirjoittaessani tunnustelen ajatusta voiko häpeän tunteita lokeroida. Onko olemassa laatikkoa kehon häpelle ja kehoni vastaa “Ne ovat linkittyneet toisiinsa. Keho, tunteet ja sinä, eli kykysi ajatella ja olla yhteydessä toisiin ja maailmankaikkeuteen, sekä itseesi”. Tuumailen, että jälkimmäiseen tarvitsee intuitioa. Uteliaisuuteni herää. Mistähän se on lähtöisin. Huomaan innostuksen kehossani. Sydän pomppailee kiivaammin, lämpö leviää , innostus tuntuu kutsuvan liikettä kehooni. Hermostuttaa, kun en liiku. Hetken mietin jos nyt vaan kirjoittaisin loppuun, koska tunne sen lähestyvän. Ympyrä on kohta kokonainen. Nousen ylös. Laitan puuron kiehumaan ja ajattelen kävelyä luonnossa. Kehoni rauhoittuu. Minä suljen ympyrän.

Minussa on niin paljon häpeää, liekö elämäni riittäisi sen “käsittelyyn”. Enkä koe paloa siihen. Minulla on parempaa tekemistä, kuten tanssia ja rakastaa.

Nainen, joka tanssii häpeänsä kanssa.




TAUSTAA: sattuneesta syystä sain aiemmin syksyllä päähäni julistaa lokakuun LOVEYOURBODY-lokakuuksi. Pyysin tämän yhteydessä tekstejä kehokokemuksista, häpeästä rakkauteen ja kaikkea siltä väliltä. Ylläoleva on yksi niistä, joka tämän myötä löysi luokseni. Olen kiitollinen jokaisesta sanasta.
Ennen kuunvaihdetta ehdin jakaa vielä ne muutamat muut, jotka sain kunnian vastaanottaa. Mikä päätös pitkälle kuukaudelle!
Tanssimisiin taas,


Haetaan: Kokemuksia kehollisuudesta


Muutama vuosi sitten toteutin hetken mielenjohteesta, alunperin Osaava Nainen-messuista inspiroituneena, Remarkable Women-nimisen lokakuisen minihaastattelukampanjan/sarjan. Pyysin sekä tutuilta että tuttujen tutuilta naisilta vastausta kolmeen elämää pohtivaan kysymykseen, ja julkaisin vastaukset heidän valitsemiensa kuvien kera Facebookissa lokakuun ajan, yhden päivässä (Dakinia- eli yrityssivujeni kautta). Näiden tavallisten, merkittävien, osaavien naisten näkökulmista elämään tuli varsinaisia valopilkkuja syysarkeen.

Hyvin samankaltainen sysäys valtasi minut juuri ennen syyspäiväntasausta. Sattuneesta syystä teemaksi nousi tällä kertaa kehollisuus – varsinkin kehohäpeä/kehotietoisuus/kehorakkaus-akselilla.
Niasta lainattu LOVEYOURBODY-kehoitus/kutsu/mahdollisuus sointuu lokakuun kanssa varsin nätisti yhteen, tästä johtuen LOVEYOURBODY-lokakuu (tai #loveyourbodylokakuu). Aihe on sitäpaitsi tapetilla niin iltapäivälehtien lööpeissä kuin vastikään julkaistun Rakas keho-kirjankin myötä (Katrina Meskanen & Heidi Strengell, 2019) – ja omassa työssäni läsnä jokaisella Nia-tunnilla, ja arjessa tanssilattian ulkopuolellakin.

Etsinkin kertomuksia kehosta ja kehollisuudesta; esimerkkejä siitä miten mahdollinen häpeän tunne kehoa kohtaan tai epämukavuus omassa kehossa voi kokemuksen/harjoituksen/elämänmullistuksen/tietoisen harjoituksen tai valintojen myötä muuttua valoisempaan suuntaan. Tai, ehkä haluat vain juhlistaa tai kiittää kehoasi julkisemmin? Tämäkin käy.

LOVEYOURBODY-lokakuun tarkoitus on tuoda esille eläviä esimerkkejä erilaisista kehollisuuksista ja siitä, miten arvostavaa yhteyttä omaan kehoon on mahdollista rakentaa ja vahvistaa. Toivon siis niin monipuolista osallistumista kuin mahdollista. Voit halutessasi osallistua nimettömänä tai peitenimellä. Teksti voi olla missä muodossa tahansa (myös runo), mutta sen kuuluu olla sinun kirjoittama, ja omiin kokemuksiisi pohjautuva. Teksti voi olla muutaman lauseen pituinen, tai pidempi.Toivon sinulta myös kirjoituksen yhteydessä julkaistavaa kuvaa, mutta päätät itse mikäli esiinnyt siinä itse, tai jos valitset sinulle tässä yhteydessä merkityksellisen kuvan (sitaatin, voimalauseen tms.).

Sanottakoon myös, että LOVEYOURBODY-lokakuun ei ole tarkoitus vähätellä tai sulkea pois kipeämpiä kokemuksia. Jos LOVEYOURBODY tuntuu liian suurelta harppaukselta siitä missä on nyt, voi ajatella olevansa edes hitusen avoimempi, armollisempi tai arvostavampi itseä kohtaan – vaikka sitten tulevan lokakuun ajan. Ja – tästäkin voi(t) kirjoittaa.

LOVEYOURBODY-lokakuu ei ole pääteasema, eikä reissu jolle pääsee mukaan vain ne, jotka jo rakastavat, tai rakastavat eniten, näyttävimmin tai kuuluvimmin.
LOVEYOURBODY-lokakuu on ennen kaikkea sen ajatuksen makustelua, että kehoa on mahdollista rakastaa tai arvostaa, että kehon kanssa voi (oppia) tulla toimeen, että se on puolustamisen ja rakkauden arvoinen.
LOVEYOURBODY voi parhaimmillaan olla arkinen itsestäänselvyys, jonka toisinaan unohtaa, mutta jonka luo aina löytää takaisin.

Laita minulle YVtä Facebookin/Instan kautta, tai sähköpostia: -> minna(a)dakinia.fi. Jos tekstejä tulee enemmän kuin lokakuun määrä päiviä (eli 31), julkaisen sitten vain useamman tarinan päivässä.

Kiitos avustasi!
Minna Aalto
FM, lisensoitu Nia Black Belt-ohjaaja

PS. Sulla ei tarvitse olla minkäänlaista kokemusta Niasta osallistuaksesi. Keho ja kehollisuus on tässä keskiössä.


Minna on ohjannut Niaa ja eheyttävää liikettä vuodesta 2006. Nia-viikkotuntien ja työpajojen lisäksi Minna maalaa ja musisoi.


Saa jakaa.


Samma text på väg på svenska!
Same text on its way in English.