Lupa kukkia

Heräsin tänä aamuna aikaisin, jäin tuijottamaan kattopalkkeja hämärässä. Ote uneni sisällöstä herpaantui, mutta ajatukseni kiinnittyivät sen myötä vuoteen 2004 josta on nyt tasan kymmenen vuotta. Olin sinä vuonna opiskelujeni loppumetreillä, tein liikaa töitä liian monelle eri taholle, matkustin Senegaliin ja törmäsin loppuvuodesta luojankiitos ensimmäistä kertaa Niaan. Parin vuoden sisällä tästä olin sekä vastavalmistunut, avioliittoon astunut että tuore Nia-ohjaaja, ja aivan pallo hukassa. Hätäisesti solmittu liitto ei kantanut mihinkään, häpeä sen epäonnistumisesta ja ennen kaikkea solmimisesta vei jalat alta ja toi pintaan muutakin käsiteltävää. Puoli vuotta meni itkiessä, ja piti minun peiton alla itkeä hieman sen muistollekin. Kirjaamisenarvoisiksi aamuiset ajatukseni nousivatkin oikeastaan vasta kyyneleiden jälkeen – yritin nimittäin kovasti taas masentua vastoinkäymisistäni.

Siitä, miten väärin toimin itseäni kohtaan tuolloin, ja miten monta vuotta tuosta on ja edelleen sitä itken, ja tulenkohan loppuelämäni ajattelemaan noita vuosia ja itkemään niiden ja tekemieni valintojeni tähden. Ajatuskierre veti vinhasti alaspäin ja vaikka tapanani ei ole rukoilla, tajusin tänään hiljaa apua pyytää – ja vissiin saadakin.
Ymmärsin taas kerran, ettei minun mitenkään tarvitse antaa menneisyyteni sanella sitä kuka olen tai mitä teen tänään, huomisesta puhumattakaan. Ja, tarkentaakseni: eihän se menneisyys mitään sanele, vaan minä.

Siinä sängyssä maatessani löysäsin siis vähän otettani ja siirryin ahdingonvuosistani eteenpäin, hitusen lähemmäs tätä hetkeä. Käännyin katsomaan vieressäni nukkuvaa ihmistä jonka seurassa olen viettänyt suurimman osan menneestä viidestä vuodesta. Laajensin lähimenneisyyteni sisältämään Nian parissa vietetyn ajan, ystävät jotka olen elämästäni viime aikoina löytänyt. Piirtämäni piirustukset, kirjoittamani runot, säveltämäni musiikin. Ymmärrän, että vaikka merkkipaaluvuodesta 2004 tosiaan on kulunut ne kymmenen vuotta, ajanlasku alkaa uudelleen aina kun sen sallin. Suurempien syklien lomassa kulkee niitä pienempiä, ja noin yleisesti voin onnekseni todeta että elämäni tuntuu ennemmin täyteläiseltä kuin tyhjältä, enemmän tarkoitukselliselta kuin tarkoituksettomalta. Yksi ominaisempia ja ehkä tärkeimpiä ajatusmallejani on juuri tunteitteni tuulettaminen, ajatusteni ymmärtäminen kunnes palaan tähän pisteeseen yhä uudestaan: olen tässä, ja hyvä niin.
Elämäntehtävän voi löytää niiden kipukohtienkin kautta, opettaa siitä mitä itse eniten kaipaa: rakkautta ja lempeyttä itseään kohtaan.

Vuonna 2014 annan itselleni lahjaksi luvan kukkia.

Hyvää uutta vuotta!

Hyvää uutta vuotta!

Ihmiselämä on sisällöstään huolimatta
vivahteikas ja vaiheikas kun runo

Se voi liikuttaa miljoonia kerralla
tai vaatia paneutumista,
vuosien mittaan kerääntyvää ymmärrystä;
välillä olla avautumatta lainkaan.

Sittenkin jokaisella pisteellä ja pilkulla on sijansa;
osaa tyhjyyskin täyttää paikan, jättää rakastettavan jäljen.

m©a, 2014

Advertisements

One thought on “Lupa kukkia

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s