Mullistavista mene(s)ty(k)sistä

Cherry blossom

Taas vastaani tuli uutinen vähän päälle kolmekymppisen naisen menehtymisestä syöpään. Kyseessä oli ruotsalainen toimittaja ja kolumnisti, yksi useammasta äänestä joka viime vuosien aikana on tuonut vakavan sairauden kohtaamisen julkisuuteen. Naamakirjassakin iholle, toisen menetyksen äärelle, pääsee välillä tahtomattaankin. Jos menetettävää on, on sydämen kohdalla aistittavissa viimeistäänkin tuolloin kiitollisuus siitä, mikä vielä on.

Tajuan muuten vasta tätä kirjoittaessani, että juuri näihin aikoihin viisi vuotta sitten vietin viimeisen viikonlopun oman tätini kanssa. Tädin, joka salasi sairautensa lähes viimeiseen asti, kun ei halunnut tulla kohdeltuna sairaana tai kamppailevana ihmisenä vaan omana itsenään. Täti, jolle täti-sana ei tee oikeutta, niin nuorekkaasti ja vahvasti hän siskoineen on ollut läsnä koko elämäni.

*

Kevät oli tuolloinkin kaunis ja kukkiva ja toivoa täynnä, pyysin päästä yökylään ja täti oli urhean suostuva. Juttelimme ja teimme lyhyitä kävelylenkkejä; leikkasin hänen hentoina kiharoina palanneita hiuksia siistimmäksi. Pääsin kertomaan vastalöydetystä rakkaudesta jota olin menossa tapaamaan ensimmäistä kertaa, ja lupasin raportoida tädille jos mies lentomatkan päässä vastasi odotuksia. Muutamaa viikkoa myöhemmin pääsin laittamaan hänelle kesken kesämuuttorumban lyhyen, onnellisen rakastuneen viestin johon täti vastasi siunaavasti Let the sun shine on your steps. Puolitoista vuorokautta myöhemmin isäni soitti kertoakseen siskonsa menehtyneen nukkuessaan.

Muistotilaisuus pidettiin päivää ennen 30-vuotispäivääni, juhannuksen tienoilla. Päivä oli kuvankaunis, isovanhempieni suru lapsensa menettämisestä suuri, suku lämpimästi läsnä. Elämän hauraus ja onnellisuus niin luontevasti siinä vierekkäin; suru ja onni käsi kädessä, kyynelet ja nauru lähekkäin. Jokin minussa taisi tuolloin herkistyä elämän ihmeelle entuudestaan.

*

Tänä keväänä olen pannut merkille myös miten menestyksestä puhutaan (se ei kuulemma ole kaikkien ulottuvilla), miten sitä mitataan (useimmiten moninumeroisina lukuina pankkitilillä), miten sinne päästään (60+ -tuntisilla työviikoilla ja erakoitumisella eikun siis omistautumisella). Ja jonkun tunnetun lainauksen mukaan maailma tarvitsee ennemmin parantajia ja ystävällisiä ihmisiä kun menestyneitä sellaisia.

Katson itse vieressäni nukkuvaa keltapaitaista herra Missää; ajattelen ystäviä jotka ottavat uskaliaita askelia kohti itsenäisyyttä, tai vanhemmuutta, tai uusia projekteja. Itseäni ja muita, jotka totuttelevat rakastamaan yhä syvemmin ja ennen kaikkea olemaan rakastettuja. Sitä, miten onnen lisääntyminen voi lisätä huolenaiheita, ja miten rakkaus tässäkin onneksi saa todistaa olevansa pelkoa suurempi voima. Ymmärrän, että menetys voi olla kulman takana, mutta annan sen vain entuudestaan vahvistaa kiitollisuutta tätä hetkeä kohtaan. Hetkeä, jossa uskon itseeni, haluuni olla entistä eheämpi, parempi, ystävällisempi ihminen, kykyyni rakastaa itseäni sellaisena kuin juuri nyt olen. Jokaisessa hengenvedossa asuu mahdollisuus läsnäoloon omassa elämässäni, syvä yhteys itseeni ja ympärilläolevaan.

*

Mieleeni nousee vielä mielikuva pienestä itsepäisestä ponista joka määrätietoisesti ottaa askeleen kerrallaan, niin kauan kun askeleita ja voimia niiden ottamiseen riittää. Suon itselleni vapauden määrittää omat mitat ja kehykset menestykselleni, nostan maljan sellaiselle omannäköisellemme.

Kauan eläköön elämä, ja me siinä!

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s