Image

Paluu pimeästä

2015 in my hands

Olen kuullut kerrottavan, että kehomme solut uusiutuvat täydellisesti 7-8 vuoden välein. Tämä tarkoittaa, että me jokaisen tuonmittaisen ajanjakson päätteeksi ainakin periaatteessa olemme luoneet itsemme täysin uudestaan, nahkaamme myöten. Riippumatta tiedon tieteellisestä korrektiudesta ja sen käytännönläheisyydestä välittämättä, huomasin loppuvuodesta 2014 sulattelevani ajatusta, suhteuttavani sen sisältöä omaan elämääni. Siihen kuului nimittäin tuolloin hidasta heräämistä henkisestä horroksesta jonka laukaisi osittain pimeys, osittain syksyn ponnistukset yrittäjyyden ja opiskelun parissa sekä parisuhteen uudistuneeseen ilmeeseen totutteleminen. Ristiriitainen kohokohta koostui itkuisista päivistä joiden aikana en saanut itsestäni mitään tolkkua. Turvanani oli tieto ja kokemus siitä, että ennemmin tai myöhemmin palaan masennuksen syvyyksistä aina takaisin pinnalle, sittenkin.

Sängyssä maatessani satuin tuijottamaan ikkunassa roikkuvaa, joulukoristetelineestä mukaan tarttunutta maltillisesti kimaltelevaa sudenkorentoa. Oloni kohentuessa siivekkäästä tuli yhä merkityksellisempi osa eheytymistäni. Rupesin ajattelemaan, että ehkä masennuspuuskat ovat minun tapani päästää kaikesta vanhasta irti, antaa itselleni mahdollisuus luoda fyysistä ja ennen kaikkea henkistä nahkaani uudelleen; kuoriutua kotilosta uuden veroisena, varoivasesti siipiäni valossa kuivatellen.

Vuodenvaihteen jälkeen sain äidiltäni Hufvudstadsbladetin artikkelin joka kertoi itkijöistä. Itkuvirsiperinne ei ollut minulle sinänsä täysin tuntematon, mutta jutussa kuvattu itkemisen luonnollisuus, tärkeys ja parantava voima kolahti. Ehkä masennuspuuskani ovatkin itkunkaipuuta, ja sille tilaa raivaamista! Ehkä kykyni nauttia ja iloita pienistä asioista tosiaan on juurtuneena kykyyni kokea syvää surua; kummatkin kolikon toinen puoli toisillensa. Ehkä osa ukkini karjalaisuudesta ilmenee minussa itkijänä – kertovathan kappaleenikin usein pieniä tarinoita elämän ihmeellisyydestä ja katoavaisuudesta.

Ja niin, niistä uusiutuvista soluista. Joulukuussa 2014 tuli sattumoisin kuluneeksi 8 vuotta siitä, kun rupesin hitaasti mutta varmasti palautumaan burn-outista loppukesästä 2006. Niin äskettäin kun viime syksynä tajusin vihdoin antaneeni itselleni anteeksi silloiset romahdukseen johtaneet valintani.
Tässä, kun 2015 siis hitaasti hahmottuu taas vuoden mittaiseksi matkaksi, minä hengittelen. Hengittelen, ja kuulostelen, ja kuvittelen triljoonien solujen kannatushuudon yltävän korviini: YOU CAN DO IT!!!! Nykyisissä soluissani kun ei yllämainitun teorian mukaan ole enää jälkeäkään traumatisoivasta menneestä. Oli asia niin tai näin, jo ajatus itsessään on rohkaiseva.

Mitä toiveikkainta alkuvuotta sinulle!
Suuntaamme taas kerran pimeästä poispäin, valoa kohti.

*

PS – juhlistan tänä vuonna 10 vuotta Nia-ohjaajana. Melkoista!

PPS – muun muassa seinäkalentereissani seikkailevat Exorsistersit, ne piirretyt mini-optimistini, saivat muuten syntynsä joulukuussa 2006. He ovat siitä lähtien pitäneet minua silmällä, muistuttaen minua siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Ja hei, muutama kalenteri minulta vielä löytyy varastosta. 🙂

 

Love notes to self -seinäkalenteri 2015.

Love notes to self -seinäkalenteri 2015.

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s