Viiskyt harmaata ja toivonpilkahdukset

Joku kommentoi naamakirjassa kaikkitietävästi, että ihminen pystyy erottamaan vain noin kolmisenkymmentä harmaan sävyä. Katotaas mitä tänään on tullut vastaan.

Lapaset. Huppari. Nilkkalämmittimet. Rannelämmittimet. Pipo.
Katupöly.
Parkkimaksuautomaatti. Liikennemerkki. 7 eri hopeanharmaata autoa samoissa liikennevaloissa. Pisnesnaisen talvitakki. Peltikatto. Paku formerly known as white. Juhana III:n pää. Pikkupojan verkkarit. Ne mun kolme harmaata otsatukassani, (kuulemma) kourallinen päälaellani ja laajentuva läikkä herra Missän parrassa. Ja ehkä ne kaikkein rassaavimmat:
Eilinen taivas. Toissapäiväinen taivas. Viimeviikkoinen taivas. Viimeaikainen taivas.

*

Toisinaan tulee mieleen, että ohjausteni energiatasosta voisi varmasti päätellä päättömyyksiä jos toisiakin minusta – siis siitä kuka tai millainen olen, tai mitä minulle kuuluu. Niinpä: iltapuolelle sijoittuviin Nia -tunteihini mennessä olen yleensä vihdoin jo hereillä. On tullut otettua kirkasvalolamppua, sumppia, ehkä innostavaa seuraakin muodossa tai toisessa, ja tanssiessa talvihorroksesta kuoriutuu uuden veroinen ihminen. Ei ettenkö olisi luonnostanikin tilaisuuden tullessa herkästi innostuvaa ja perustavanlaatuisesti puuhailevaa sorttia, ja kuuluu minulle itse asiassa tällä hetkellä yleishyvääkin. Sanonpa sen silti nyt itseni ja useamman muunkin puolesta ääneen: harmaa syö.

Ennen kirkasvalolamppua, aikoina jolloin sokerinkulutukseni oli hälläväliätasoa, tämä oli minulle raskainta aikaa vuodesta. Valon vähentyminen ei ahdistanut ollenkaan yhtä paljon kun sen paluu, ja minulla meni vuosikausia ennen kuin sain yhtälön oikein päin mielessäni:

Helmi/maaliskuun vaihteessa olen pohjoisen ihmisenä sekä henkisesti että fyysiseti hauraimmillani, varsinkin harmaan ja lumettoman talven jäljiltä. Haukotuttaa, hidastuttaa, harmitus nousee herkemmin pintaan jos olen sillä päällä. Lisääntyvä valo on viettelevää, päivät pitenevät ja sen myötä tekemisen mahdollisuus. Ruokahalu kasvaa tehdessä – ois niin kivaa – ja realiteetti astuu kuvioihin – mut mä en jaksa. Tässäpä vasta tulikoe jos harjoittelee myötätuntoa ja lempeyttä itseään kohtaan.

Muun muassa jenkkiläinen kirjailija & taiteilija SARK puhuu lämpimästi ja kokemuksella micro managementin puolesta: tehtävien pilkkomisesta niin pieniksi osiksi, että niiden hoitaminen luonnistuu lähes vahingossa.
Noniin, Minna. Mitäs jos a) pesisit vaikka yhden haarukan tiskikasasta? b) vastaisit vaikka yhteen sähköpostiin tänään? c) maksaisit vaikka yhden laskun niistä kasaantuneista?
Eivätkä lahjuksetkaan ole laittomia.
No, jos vaikka teet sen tapahtumaflaikun ensin ja SITTEN katot sen kissavideon?
Toi-mii.

Uusin tapani suhtautua jaksamiseen ja jaksamattomuuteen on arvostaa joka ikistä pientä elettä tai tekoa, joka on kotiinpäin. Ja toisaalta: aina ei tarvitse jaksaa, tai haluta. Harmaassa on hyvä levätäkin. Harmaudesta löytyy esimerkiksi ehkä suurempaa suvaitsevaisuutta surua kohtaan, hiljaista myötäelämistä hellittämisen kanssa.

*

Ja niistä toivonpilkahduksista: välillä ne voivat olla odottamattoman sydämellinen ele tuntemattomalta, toisinaan sinitaivas. Joskus usko itseen saa nosteen ihan vaan siitä, että jaksoi jotain, sittenkin. Omalla kohdallani to do-listat koneella tai puhelimessa ovat tuhoon tuomittuja, mutta sydämenmuotoiset post it -laput ajavat asiansa yhä uudelleen.

Micro moves.

*
Ja olihan toi nyt aika sensaatiohakuinen otsikko. Kerrottakoon siis, etten ole sitä erästä ajankohtaista elokuvaa nähnyt. Osaan keksiä useampia periaatteellisiakin syitä, mutta käytännön löytyy yksi yli muiden: ei vain kiinnosta. Teininä selailin Karjaan kirjastossa salaa niitä Minkälieklaanin kirjoja joissa oli (mielestäni) graafisia seksikohtauksia, ja Basic Instinct -elokuva jota en tosin ole nähnyt tähän päivään mennessäkään, oli noihin aikoihin ennennäkemättömän röyhkeä. Hyväksihän tässä kaikesta huolimatta kasvettiin.
Toisaalta on myös hyvä, että asioista pidetään ääntä ja nostetaan melua. Arkisissa teoissa se naisenkin kuva (uudelleen)rakentuu; siinä miten minä kohtelen itseäni ja kanssasisariani. Onneksi ympäriltämme löytyy yhä enemmän fiksuja naisia äänessä (hatunnosto muun muassa Liz Gilbertille!). Ja naistenpäivänä juhlimme taas ainutlaatuista fiksua filmaattisuutamme tanssilattialla: Studio Fon, 8.3. klo 12-13:30. Tervetuloa! ❤

 

SummerMaidenKISS

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s