Yksi kaikkien, ja kaikki yhden puolesta

Minding my business.

Minding my business.

 

Rakas blogi,

Sadepäivä. Siirrettiin maalle lähtöä vuorokaudella. Naamakirjassa tuli aamukaffella vastaan aikuisen naisen kertomus siitä, kuinka mukava baari-ilta oli kääntynyt päinvastaiseksi tuikituntemattoman otettuaan asiakseen kertoa miten tämä aikuinen nainen olisi oikein nätti jos vain laihduttaisi. Pitkän matkan itsehyväksynnän polulla kulkeneena minuun sattui tuttuni, omani ja kaikkien muiden saman kokeneiden puolesta. Muistin erään henkilökohtaisen tapauksen viime vuodelta ja koska aikaa on kulunut tarpeeksi, jaan sen nyt tässä.

Olipa kerran kesäpäivä ja kesäpäivään kuuluvat tamineet: farkkushortsit, teepaita, balleriinat, ponihäntä ja lahjaksi saatu iloisen vihreä kangaskassi jossa oli seeproja kukkien seassa. Olin matkalla jostakin jonnekin, hoitamassa asioitani, pohtimassa ihan omia juttujani ja varsin tyytyväinen olooni. Balleriinat ja kassi sointuivat yhteen, mikä oli totaalisen harkittu juttu. Uulalaa! Seistessäni erään tavaratalon rullaportaissa taakseni sattui kuitenkin ryhmä teinipoikia ja kerrosten puolivälissä kuulin teatterikuiskauksen takanani: Selluliittia!
En ollut uskoa korviani, ja noustessamme rullaportailta jäin hetkeksi tuijottamaan poikien perään. Mikään ei kielinyt että he olisivat jääneet miettimään sanojaan tai varsinkaan minua sen enempää, mutta minua tuo kuiskaus ja sitä seurannut vaimennettu tirskaus jäivät vaivaamaan.

Kuulun melko hyvän itsetunnon omaaviin ihmisiin, enkä ole eläessäni laskenut kaloreita (numerot eivät yksinkertaisesti toimi vertauskuvana mielessäni). Koska hankin vaatteitani niin eri paikoista ja varsinkin koska olen Nian myötä keskittynyt enemmän siihen mikä tuntuu hyvältä päällä kuin siihen mitä vaatteeni koko minusta viestii, olen melko pihalla mitoistani. Nuorempana järjestin luokan tytöt mielessäni kauneusjärjestykseen ja olin itse usein aivan hännillä, tänään arvioin kehoani enemmän sen liikkuvuuden ja toimivuuden kannalta, jos sitä olen arvioidakseni lainkaan.
Huolimattomasti heitetty kommenti jäi kaikesta huolimatta ikävästi iholle – ei, vaan meni itse asiassa paljon ihoa syvemmälle. Kuljin kotiin otsa rypyssä ja puntaroin jos minun oli aika lopettaa shortsien käyttö. Kuvasin videolle paljaiden reisieni liikettä ja muotoa ja koetin arvuutella mikä niissä oli niin silmiinpistävää että sitä oli pakko kommentoida. Yllätys: ei yhtään mikään.

Pohdin välillä, jos sosiaalinen media on (entuudestaan) madaltanut kynnystä kommentoida kanssaihmisten ulkonäköä kasvotuten (tai selän takaa). Tehnyt jostain hyvin henkilökohtaisesta ja välillä erittäinkin hauraasta vielä helpommin tallattavan. Olin kokemastani surullinen (mitä väliä vaikka selluliittia olisikin – mun asusteethan sointuivat yhteen, miksei sitä huomattu?) ja vihainen, itse asiassa tyrmistynyt siitä, että kukaan kokee tarpeellisena kommentoida kehoani ylipäätään. Ohimenevyydessään ja uhkaamattomuudessaan tapaukseni oli samalla aika mitätön – mutta mitä tekeekään jatkuva parjaaminen ihmisen sydämelle ja sielulle? Millaista mielipahaa onkaan mahdollista saada aikaan pelkällä ivallisella katseella, sanoista puhumattakaan?

Kaikesta tästä huolimatta omakin mieleni on välillä kovin kärkkäästi kertomassa mielipiteitään jonkun ulkonäöstä, ihan vain omaksi huvikseen. Tästä syystä meillä onkin jatkuva pieni treeni meneillään. Aina kun mieleni haluaa sepittää turhia tarinoita tuntemattomista – itsestäni puhumattakaan – sanon sille ystävällisesti Thank you mind, not now – kiitos, riittää. Mietin, jos mieleni käytös on synnynäistä tai opeteltua, tai arkisen aivopesun tulosta.  Kommentoinnin välttäminen taas on välillä kovaa työtä, mutta sen arvoista sillä hei, oikeesti – miten kenenkään ulkonäkö on minun asiani? Mitä hyödyttää itseni mollaaminen? Jos läheiseni taas on muuttunut radikaalisti haluan ehkä kysyä mitä hänelle kuuluu – sekä jos hän hehkuu ennennäkemättömällä tavalla, ja varsinkin jos uudenlainen huolimattomuus ja lakastunut katse ovat saaneet vallan.

Ja, vaikka on käytännöllistä kehittää kaikenlaisia älypuhelinsovelluksia joiden avulla voi tavalla tai toisella HETI ilmiantaa sääntöjä rikkoneen tai ilkivaltaa tehneen tai sopimattomasti käyttäytyneen; vaikka somessa voikin kertoa kokemastaan ja saada sitä kautta sekä tukea että mahdollisuuden vaikuttaa asioiden kulkuun, olen kuitenkin sitä mieltä ettei omatuntoa ja hyviä tapoja voi tai edes kuulu laittaa pelkästään ulkopuolisen valvonnan käsiin. Jollakin tapaa haluan ainakin itse olla, ellen kasvattamassa, ainakin edustamassa sellaista kanssaihmistä joka tilanteen vaatiessa tai salliessa miettii ensin, ja toimii sitten. Senkin tiedän kokemuksesta, että sydämellisen arvostava kommentti uusista silmälaisesta, hiustyylistä tai vaikkapa kauniista kynsistä on aina paikallaan.
Ollaanpa kuulkaas taas ihmisiksi.

*

Tuosta selluliittikokemuksesta syntyi muuten taulu, ja kuva, ja hieno #howcaninotloveme? -risuaita. Nimittäin sitäpä juuri: miten minä kaikesta huolimatta sittenkään voin olla rakastamatta itseäni?

#howcaninotloveme?

#howcaninotloveme?

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s