LOVEYOURBODY-lokakuu | Vieraskynä: Nainen, joka tanssii häpeänsä kanssa

Kello on 6.06 ja minä tunnustelen häpeääni. Hetki sitten möngin sängystäni viisin askelin ja huomaan häpeän. Tein vain niin vähän. Voinko mainita asiasta. Tämän suorittamiseen liittyvän häpeän jättäisin muuhun lokeroon kuin kehon häpeään joskin se kehossani tuntuukin.

Mieli hyppää seuraavaan. Nautinnollinen. Mmmmmmm… kehon tuntemukset. Mieleni vie Minnan ohjaaman aistimusten ja kehon kuuntelun äärelle tanssimaan. Hyvä olo lämmittää kehoa. OMG! Mähän kehuskelen. Taas häpeää. Hyvältä tuntuvien asioiden tekeminen ja niiden julki tuominen nostattaa näköjään omituisuuksia ilmoille. Hymyilen ja kumarran moiselle. Kiitos ystävä.

Vaikea kaivautua nimenomaan kehonhäpeän äärelle. Kuiskaus sisälläni; “Tyhmä”. Hymyilyttää – ajattelen sinua, lukijaa, ehkä arvaatkin.
Niin, häpeää. Sieltä se vieläkin nostaa päätään vaikka olen sanan jo muuttanut itselleni sopivaksi: yksinkertainen. Sitä minä olen. Se on minulle arvokasta, kaunista, aistikasta ja siinä on hyvä liike. Rytmi josta saan kiinni. Ja mainittakoon vielä, että jostain Einsteinista kertomasta tai kertomana ymmärsin, että yksinkertaisuus vaatii älykkyyttä, joten olen aikaa sitten jo tyhmyydelle anteeksi antanut.
Asioiden tuominen ymmärrettävästi esille saa mieleni kiertämään kehää, joten teen päätöksen ja aloitan alusta.

Synnyin reilu neljäkymmentä vuotta sitten. Synnytys oli pitkä ja vaikea. Tästä en tietystikään muista mitään, mutta muistan pienen tytön hiukan isompana kuulleen tästä ja muokanneen sen päässään “Melkein tapoin äitini, minun olemassa oloni on tuottanut tuskaa”. Syntyi häpeä olemassa olosta. Tuolle perustalle olen elämäni pystyttänyt, häpeälle olemassa olostani. Ja Ou Boy se tuntuu jo kehossa kauttaaltaan.

Minun kehoni on ollut aina heikko. Se ei tuonut mielihyvän kiljahduksia koulun liikuntakilpailujen palkintojen jaossa. Sen sijaan opettelin vihaamaan. Vihasin itseäni. Vihasin aikuisia, jotka eivät nähneet minua. Lopulta opin vihaamaan myös muita lapsia. Vatsaan sattuu, pää on kipeä, selkä lyhistynyt, hartiat lysyssä, lonkat hakevat paikkansa ja jalat menevät längelle. Näin sen oletan tapahtuneen.

Heikko kehoni. Piiskasin sitä, jotta olisin jonkin arvoinen. Jos en itselleni saisin edes jotain aikaiseksi. Vatsassani pyörähtää, kuvotus nousee tuohon aikaan palatessani. Poltin itseni loppuun. Makasin sängyssä vasemmalla kyljellä. Muuta en voinut, jos muutin asentoani pääkipu yltyi hirveäksi. Eikä minulla ollut toivoa, koska jalkani tuntuivat unohtaneen kuinka viedä kehoani eteenpäin. Nyt kuiskaan kiitoksen vasemmalle kyljelleni. Kiitos, kannattelusta. Kannattelit koko kehoani ja sielun, sekä mielen rippeitä.

Keho jossa ei ole tunteita. Miltä se tuntuu. Puutuneelta, tyhjältä, lasittuneelta, turralta, heikkokuuloiselta, hajuttomalta, mauttomalta, ravitsemattomalta, harmaalta, vailla vuoden aikaa, aikaa ylipäätänsä. Ei ole aurinkoa nousemassa taivaanrannasta….. hiljalleen se nousi ja keväällä kukkivat krookukset. Kevät aurinko paistaa kristalleihin. Niiden spektrit tuovat väriä ja liikettä huoneeseen. Tunnistan leikin kutsun.
Kehoni seisoi keittiön ikkunan äärellä katsellen ulos. Kuppi kädessä. Kahvi höyrysi, ulkona oli ruskeaa, minä olin kehossani. Mietin miten tähän tultiin? Kuinka onnistuin kadottamaan kaikki tunteeni. Miten se edes on mahdollista. Tuon kysymyksen ääreltä lähdin tunnustelemaan pettänyttä kehoani. Tietoisuutta siitä, että minulla voi olla jotain tekemistä sen kanssa.

Tätä kirjoittaessani tunnustelen ajatusta voiko häpeän tunteita lokeroida. Onko olemassa laatikkoa kehon häpelle ja kehoni vastaa “Ne ovat linkittyneet toisiinsa. Keho, tunteet ja sinä, eli kykysi ajatella ja olla yhteydessä toisiin ja maailmankaikkeuteen, sekä itseesi”. Tuumailen, että jälkimmäiseen tarvitsee intuitioa. Uteliaisuuteni herää. Mistähän se on lähtöisin. Huomaan innostuksen kehossani. Sydän pomppailee kiivaammin, lämpö leviää , innostus tuntuu kutsuvan liikettä kehooni. Hermostuttaa, kun en liiku. Hetken mietin jos nyt vaan kirjoittaisin loppuun, koska tunne sen lähestyvän. Ympyrä on kohta kokonainen. Nousen ylös. Laitan puuron kiehumaan ja ajattelen kävelyä luonnossa. Kehoni rauhoittuu. Minä suljen ympyrän.

Minussa on niin paljon häpeää, liekö elämäni riittäisi sen “käsittelyyn”. Enkä koe paloa siihen. Minulla on parempaa tekemistä, kuten tanssia ja rakastaa.

Nainen, joka tanssii häpeänsä kanssa.

*

*

*


TAUSTAA: sattuneesta syystä sain aiemmin syksyllä päähäni julistaa lokakuun LOVEYOURBODY-lokakuuksi. Pyysin tämän yhteydessä tekstejä kehokokemuksista, häpeästä rakkauteen ja kaikkea siltä väliltä. Ylläoleva on yksi niistä, joka tämän myötä löysi luokseni. Olen kiitollinen jokaisesta sanasta.
Ennen kuunvaihdetta ehdin jakaa vielä ne muutamat muut, jotka sain kunnian vastaanottaa. Mikä päätös pitkälle kuukaudelle!
Tanssimisiin taas,

Minna

Kokemuksia kehollisuudesta: Uude(llee)n aloittamisesta

Uude(llee)n aloittaminen on tällä hetkellä monelle ajankohtaista, tavalla tai toisella. Kun elokuun viimeisenä viikonloppuna saimme lähisuvun tasavuosijuhlat pakettiin ja Åbo Arbiksen täydet kurssit(!) ja Pure Moven viikkotunnit palaavat syyskuun ensimmäisen viikon myötä lukkariin, homman nimi on varsin selvä: olemme taas yhden alun äärellä.

Tuttavapiiristäni kantautuneiden (suru)uutisten myötä ajattelen myös, että uudelleen aloittamisen äärelle voi joutua odottamattaankin; sekä pyytämättä että toivomatta. Toisaalta: samassa piirissä on julistettu myös kihloja itsensä kanssa, annettu lupauksia rakastaa itseä ja toista niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Miksipä ei? Sekin voi olla mullistavaa.

Vaan, kaudenaloitukseen palatakseni. Kollegani Hanna Uusiprosi – jonka seurassa saamme muuten tanssia jälleen Turun Nia-maratonissa su 8.9. – kirjasi blogiinsa vastikään vinkkejä uusille Nia-harrastajille. Hanna kirjoitti siitä, miten tärkeää on ottaa tunnilla itse vastuu hyvinvoinnistaan kuuntelemalla ja kunnioittamalla itseään.

Mutta palataan niille ensimmäisille tunneille, mitä tämä tarkoittaa siinä kontekstissa? No ainakin sitä, että parhaasi mukaan aistit omaa kehoa enemmän kuin tutkit mitä muut tekee. Tai että mietit mitä muut ajattelee. Joillekin nämä ovat ihan tuttuja juttuja, toiset löytävät taidon pienen harjoituksen kautta. Fokus on siis siinä mitä sinä teet ja miten ja miltä se tuntuu kehossasi. Oman itsen personal trainerinä oleminen tarkoittaa myös sitä, että et ole niin riippuvainen siitä miten ohjaaja ohjaa juuri tuolla hetkellä.

Hanna Uusiprosi

Itse listasin puolestani vuosi sitten seitsemän asiaa, jonka tiedän treeneistäsi jo ennen niiden alkamista. Punaisena lankana niiden halki kulkee oikeastaan hyväksyminen: tulet “mokailemaan” tunneilla, lihaksesi todennäköisesti tulevat kipeytymään ja tulet kohtaamaan harrastukseesi tai harrastusintoosi vaikuttavia haasteita. (Liikunta)harrastuksesi tulee vaikuttamaan myös tunnetiloihisi – ja se on erittäin OK (tunneillani tai niiden jälkeen on vuosien mittaan kyynelehditty kerta jos toinenkin – useimmiten ei juuri minkään takia, ja vielä useammin erittäinkin ohimennen). Tämän lisäksi ohjaaja(si) (hei vain!) tai kurssikaverisi ärsyttävät sinua todennäköisesti jossain vaiheessa; saatat tylsistyä, saada tarpeeksesi tai pettyä harrastukseesi ja/tai tahoon tai yhteisöön joka sitä järjestää. Hyväksyä kannattanee myös tämä: ainoa tapa ylläpitää kuntoa on ylläpitää kuntoa.

Totuutellessani itse taas hitusen uuteen ajanhallintaan, sain suunnattomasti lisäpontta Yoga With Adrienen uutiskirjeestä joka kilahti sunnuntaiseen tapaansa sähköpostilaatikkooni tänään aamupäivällä. Viestin voima piilee sen yksinkertaisuudessa: Begin Again, aloita uudestaan.
Begin again! Hihittelin itsekseni, että niinhän minä laulan uuden Immersed-levyni avauskappaleellakin. Begin, and the fear will pass.

Siinä missä edellämainittu hyväksyminen eri muodoissa ehkä (ja toivon mukaan) laskee rimaa ja pehmentää itselle asetettuja vaatimuksia, uuden tai uudelleen aloittaminen tuntuu rohkaisevalta kipinältä, toistuvalta mahdollisuudelta. Tätähän me itse asiassa teemme jokaikinen päivä aamunkin koittaessa: aloitamme uudestaan. Arki voi toki kiireessään sivuttaa tai raadollisuudessaan himmentää uuden alun ihmeellisyyden – mutta ehkä voisimme vaikka viikon tai kuukauden verran sitoutua ihmettelemään sitä, että täällä sitä ollaan, edelleen, ja taas.

Teini-ikäisenä olin jotenkin kovin otettu silloisesta muumikalenteristani löytyvästä lauseesta: Jokainen päivä on jokaisen ikioma alusta loppuun asti. Näin Nia-sitoutuneena nelikymppisenä näen lauseessa myös tietoisuutta valinnoista ja niiden seurauksista, itsepintaista toivosta kiinnipitämistä. Ehkä tämänkin takia koen, että uudelleen aloittamisesta saa oivan tuen syksyn harrastuksiin, riippumatta siitä mitä ne ovat.

Menikö piirustus pilalle? Aloita alusta. Kuivuiko vuoropuhelu kokoon ennen aikojaan? Aloita uudelleen. Etkö ole varma, jos esimerkiksi Nia on sun juttu? Kokeile uudestaan.

Hannan blogikirjoituksen inspiroimana olen muuten selaillut myös Nia Technique-kirjaa uudelleen. Sielläkin tosiaan on listattuna vinkkejä uusille Nia-harrastajille – ja jos yhden niistä nappaan vielä uudelleen aloittamisen rinnalle, se on vielä tämä: start easy. Aloita uudestaan, ja tee se kevyesti. Syventyä ja vakavoitua ehtii ajan myötä kuin itsestään.

Tanssimisiin taas,
Minna

PS. Nia-maraton on mainio tilaisuus aloittaa Nia-harrastus, sillä tutustut päivän aikana Nia Techniquen kolmeen eri tuntityyppiin: Classic Nia (tanssin riemua), 5 stages (rauhallinen kehonhuolto-ohjelma) ja Move IT (tanssillinen intervallitreeni). Liity seuraamme Nahkurinkadun Studio Fonilla su 8.9. – tanssi tunti tai koko päivä!

PPS. Saattaa olla, että nettisivuni mullistuvat vielä tämän syksyn aikana. Uudistusvimma iski.


PPPS. Sokerina pohjalla vielä erittäin oivaltava kuva, jonka bongasin Facebookista, Julie Edwardsin sivulta. Tän kehonsa rakastamisen voi kans aloittaa alusta ihan joka päivä (ja niin monta kertaa ku päivän aikana on tarpeellista).


Vetistelystä viisammaksi, tai, Ehkä ryhdyn itkijänaiseksi vielä joskus

Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa vastikään.

Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa vastikään.

Tiistai-iltana tunnilta kotiin talsiessani tulin huomanneeksi, että lööpit ovat nyt kolme viikkoa putkeen toitottaneet suru-uutisia heti viikon aluksi.

Ensin oli mäkikotka, sitten yhtyeen keulakuva, nyt viimeksi traaginen hiihtolomatapaturma. Vaikka henkilökohtainen suhteeni näihin kaikkiin oli etäinen, surun ja menetyksen julkinen puiminen pisti minutkin miettimään millä mallilla oma terveys ja ennen kaikkea suhteet läheisiini ja rakkaisiini ovat. Onko kaikki tarvittava sanottu, olenko rakastanut tarpeeksi kuuluvasti ja näkyvästi? Useimmiten helposti hallittavissa (tai ainakin ohjeistettavissa) oleva sisäinen jossittelija heräsi hetkellisesti henkiin.
Samalla arki, rakas arki, rullaa. Vuodenvaihteen pyhät tuntuvat kaukaisilta, kevätkauden piiiiiitkä suora siintää silmissä. Vuosi 2019 on melkein jo peruskauraa (paitsi että kirjoitin vuosiluvun vastikäänkin edelleen väärin).
Hyvä, ja hieno, ja kallisarvoinen arki! Kuormittava, haastava, vaivalloinenkin arki –  varsinkin kun hoidettavat asiat kasaantuvat kuten niillä on taipumusta ja kevätväsymys kolkuttelee oveen. Vaikka olen pyrkinyt muistamaan yksisarviskalenterini viisaan Find poetry where you can -kehotuksen, vaikka D(anssi)-vitamiiniannos on ollut kohdillaan, vaikka rauta-arvot ovat seurannassa ja minulla on ystäviä lähellä huomasin minitalvilomani edetessä olevani varsin töttöröö. Hymy saattoi ehkä vielä yltää silmiin, mutta turkki alkoi olla varsin kiilloton.

Sunnuntaina koetin puuhailla jotain kotona, mutta käperryin lopulta tiikeripuvussani viltin alle pieneen kissamaiseen kerään; välillä nukkuen, välillä tuijotellen. Yöllä aavistelin jo maanantain menoa: aivoissa ajatukset kulkivat outoja polkuja, jumittivat minkä ehtivät. En ole koskaan potenut migreeniä, mutta kuvittelen että sahalaitakuviot ovat rinnastettavissa sisäisen näkökenttäni kummajaisiin. Ja juu, maanantaina sitten vollotin. Sen pitkän kaavan mukaan (siis sen todella pitkän).

***

Naamakirjassa näin vastikään muutamankin ystävän jakamana linkin Hidasta elämää-blogin kirjoitukseen, jossa pohdittiin sitä, että aurinkoisin ja energisinkin ihminen voi olla sisältä palasina (ja aidosti elämänmyönteinen). Saan itse jonkun verran  – sattuneesta syystä – palautetta juurikin aurinkoisuudesta: ohjaan lajia jonka ytimessä on rrriemu. Useimmat näkevät minut Nia-tunnin yhteydessä noin puolitoista tuntia kerrallaan, asian äärellä joka on minulle sekä intohimo että kutsumus. Itselleni on kuitenkin itsestäänselvää, että meissä kaikissa on ulottuvuuksia joita emme syystä tai toisesta aina tuo julkiseen tilaan. Tunnen esimerkiksi tarpeeksi ihmisiä joiden hutera terveydentila ei näy ulospäin, pyrkiäkseni olla parhaani mukaan olettamatta tai tietävinäni asioiden oikeita laitoja. Be kind, for everyone you meet is fighting a hard battle, toteaa se kuuluisa sananparsikin.

Itkusta en kuitenkaan halunnut kirjoittaa alleviivatakseni sitä palasina olemista. Mitä enemmän itkua mietin, sen enemmän sävyjä siitä löysin – ja huomaan niiden kiinnostavan minua. On niin monenlaista itkua, kyynelistä nyt puhumattakaan. Surutyötä, onnen tai suuttumuksen kyyneleitä, krokotiilikyyneleitä, itkunaurua – ja varmasti kaikkea tältä väliltä. Muistan joskus lukeneeni jostain, että surun ja ilon kyyneleet ovat koostumuksiltaankin aivan eri. Mikseivät olisi?

Lähtiessäni kirjoittamaan itkemisestä huomasin myös hakevani sanalle ikäänkuin varmuuden vuoksi vaihtoehtoja. Vetistely, vollottaminen, parkuminen, pillittäminen. Hyvinkin nopeasti jostain nousi myös se klassinen toteamus että itkeminen on akkojen puuhaa. Sitähän se nimenomaan on, itkuvirsiperinnettä myöten! Toisin sanoen, itkeminen ei ole heikkohermoisille. Ja vielä toisin sanoen: ehkä hermot ja hermostomme eivät olisi niin kovilla, jos itkeminen itsessään nähtäisiin soveliaana ihan kaikille. Tämä on kuitenkin eri asia kun sen väittäminen, että jokaisen pitää itkeä. Saisivatpa vain itkevät itkeä pilkatta ja häpeä(mä)ttä kun itkettää – ja sitten, eteenpäin, business as usual.

Itse itkin aikoinani, burn-outin tuoman tunnottomuuden lauettua, lähes päivittäin. Tanssiessa, mopatessani päiväkodin lattioita osa-aikaisena siivoojana; muistaakseni aina yksikseni. Pidin kynsin hampain kiinni Niasta, sillä tiesin että harjoitus helpotti oloani vaikka mikään ei ensin maistunut eikä missään vaikuttanut olevan mitään mieltä. Ajan myötä itkunpuuskat – puhun siis nyt sellaisesta ei-nätistä räkävollottamisesta – harvenivat. Joitakin vuosia sitten havahduin tunteeseen siitä, että itkiessäni oikein isosti en enää itkenyt pelkästään omaa särkynyttä sydäntäni. Kertoessani äidilleni tästä, hän lähetti samoihin aikoihin Hufvudstadsbladetissa ilmestyneen artikkelin itkijöistä tai itkijänaisista. Muistan kokeneeni helpotusta siitä hyväksyvästä viisaudesta, mikä jutun rivien välistä hohkasi (ja sana gråterska on mielestäni hyvin kaunis). En löytänyt juuri tätä äidin lähettämää juttua netin syövereistä, mutta sen sijaan kylläkin Turun Sanomien Itkijänainen johdattaa suruun-tekstin  jossa puhui itkijä Helena Nuutinen:

– Torjumalla surusta ei eroon pääse. Nykyihmisellä ei ole aikaa suruun. Suru ei kuulu menestymiseen, suoriutumiseen eikä se ole millään muotoa muodikasta. Ja kelle murheistansa edes kertoisi? Ei ole ketään, kehen luottaa. Parempi vaan ettei näytä omaa heikkouttaan muille, kilpailijoille.

Näinpä!
Onkohan ikinä ollut niin paljon tilausta itkulle tai itkijöille kuin nyt? Maailmassa on moni asia aivan päälaellaan ja tietoisuus maailmantilasta on tämän lisäksi käsiemme ulottuvilla jatkuvasti, hyppii usein jopa silmille. Uutisoinnissa keskitytään edelleen enemmän pieleen menneeseen ja pelottavaan. En sano ettei kannata olla valveutunut, mutta suon myös toisinaisen välinpitämättömyyden lahjan itsekullekin. TS:n haastattelussa edellämainittu Nuutinen toteaa myös seuraavaa:

– Nykyajalle tyypillinen joka puolelta tursuava ääni-, teksti- ja kuvamassa tekee torjumisesta tavattoman helppoa. Hiljaisuuden paljastamaa omaa sisintään ei haluta kohdata. Hiljaisuus pelottaa.

Omat viimeaikaiset Isot Itkut ovat lähteneet liikkeelle nimenomaan pysähtymisestä, hiljentymisestä. Nia-tunneilla ja toisinaan ohjaamissani syvärentoutuksissakin joku saattaa yllättää itsensä kyynelehtimällä, omien sanojensa mukaan usein syyttäkin. Lieneekö loppujen lopuksi yksinkertaisesti vain tervejärkisyyden merkki se, että kirittyämme liikaa, napsittuamme niitä murheenryynejä rinnan alle – otsikoista, lähipiiristä, sisältämme – kehomielitunnesielu-kokonaisuutemme pysähtyy kuin seinään. Ainoa tapa eteenpäin on tuolloin kulkea sen sydänsäryn läpi. Tears are a river that take you somewhere, sanoo esimerkiksi yksi lempi(noita-)akoistani, Clarissa Pinkola Estés.

Itse voin puhua itkupuuskistani näin selkeästi vain jälkikäteen. Keskellä niitä kaikki on usein vain pimeätä ja paskaa.

***

Kiinnostavaa on myös se, miten itkijöillä aikoinaan on ollut yhteisössä yhtä tärkeä osa kuin tietäjällä (kertoi minulle maailman luotettavin tietolähde eli Wikipedia). Itkemisen arvostus tai sen puute linkittyy tänään varmasti myös sen vaikeasti olevaan mitattavuuteen, paljon puhuttuun (ja oikeutetusti kyseenalaistettuun) tuottavuuteen. Riittäkö se, että olo paranee itkun myötä? Pelkästä itkemisestä on selkeästi myös matkaa esimerkiksi itkuvirteen. Karjalan sivistysseuran sanoin:

“Itkuvirret voisi yleisesti määritellä improvisoiden esitetyksi, mutta perinteellistä sanailmaisua noudattavaksi valitusrunoudeksi, jonka pääasiallisena elinympäristönä ovat olleet eräissä ihmiselämän taitekohdissa järjestetyt erojaisriitit.”

Tähän Lauri Hongon määritelmään voidaan lisätä se, että itkuvirret ovat itämerensuomalaisilla kansoilla etupäässä naisten runoutta, naisten hallitsema traditio, joka rituaali-itkujen lisäksi kattaa kaikki naisten elämään liittyvät yksityisetkin murheenaiheet.

Niin! Kun tämäkin on loppujen lopuksi taiteen laji, kirjaimellisesti: itkuvirsi on tavallaan itkun harkitun kanavoitu muoto. Muutamia itkuvirsivideoita nähneenä mietin tosin myös, että ehkei itkuvirsi ole parhaimmillaan ikuistettuna. Tunteiden luonteeseen kuuluu niiden aaltoilu, niiden perusolemus kun on sitä vapaata liikettä. Itkeminen ja itkuvirret liittyvät vahvasti tilanteeseen ja tilanne menee aina ohi, tai vähintään muuttuu. Kun jokin tänä päivänä mielletään (tai “ylennetään”) taiteeksi (tieteestä puhumattakaan), sillä voi myös olla etäännyttävä vaikutus. Helena Nuutista vielä lainatakseni:

– Jokaisella on omia keinojaan surun käsittelyyn. Kyllä ne löytää, jos vain haluaa. Itse pidän kirjoittamisesta, mutta joku toinen voi laulaa, maalata, piirtää, soittaa, mennä metsään tai puhua ystävän kanssa.

Minusta ei itse välttämättä kuoriudu esimerkiksi kanavallaan asioistaan kyynelehtivää itkuvloggaajaa (taidan olla siihen liian vanhanaikainen, yksityinen, herkkänahkainen ja laiska, tuossa järjestyksessä). (Vahvastikin) laidasta laitaan liikuttuminen on minulle kuitenkin ominaista, ja tajusinkin vastikään yhteyden itku(herkkyyde)n ja joidenkin omien kappaleitteni välillä.
Ehkä itken niitä asioita, joita en osaa ilmaista, joihin en vielä osaa ottaa kantaa millään muulla tavalla. Ehkä se herkkyys, jolla havannoin maailmaa ja sen haurautta toiveikkain sanoin ja kuvin, on se itkukolikon toinen puoli. Jos itku on pitkän ilon hinta, maksan sen mielelläni. Jos asiat ovat niin katoavaisia ja syklisiä kuin mitä uumoilen, pitkässä itkussa se ilo vasta piileekin.

Kaikin voimin eteenpäin, kuten tai ji-opettajallani oli tapana sanoa.

Liikkumisiin ja liikuttumisiin taas,
Minna

PS. Itkusta, itkemisestä ja itkuvirsistä opettaa lisää myös Äänellä itkijät ry  (he löytyvät Facebookistakin). Vielä jonain päivänä opiskelen tästä aiheesta lisää – ehkä sitten kun minulla on vielä selkeästi enemmän harmaita hiuksia (kirjaimellisesti). 😊 Seuraavaksi lähden tästä koneen ääreltä kuitenkin työhuoneelle viettämään aikaa laulujeni parissa. Senkin tuossa alkuviikosta itkettyäni nimittäin hokasin, että taas oli jäänyt oma luomistyö ja itseilmaisu – ne omat tärkeimmät henkireiät – arjen jalkoihin. Sisäinen tietäjä komensi takaisin runouden pariin. Poimin esille mustepullonikin.

Maalasin minimaailmankaikkeuden ja nostelen Alana Fairchildin upeita oraakkelikortteja.

Maalasin minimaailmankaikkeuden ja nostelen Alana Fairchildin upeita oraakkelikortteja. Piristyköön kukin tavallaan.

 

Know, that beneath even the most chaotic mind, ia a place of deep, quiet serenity within. Do whatever helps you dive deep to find it – dance, take some rest, meditate, do yoga, write, paint, make love, make music. In that quiet serenity within, you’ll be leaving unnecessary chaos behind and you’ll be presented with the gift of a new way forward.

~ Alana Fairchild, Journey of Love

 

 

Summan av kardemumman eli Miten meni vuosi 2018 noin niinku omasta mielestä?

Minna metsässä.

Terveisiä metsästä – hälsningar från skogen!

Sohvaperunut, (h)ikiliikkujat ja muut sulottaret!

Tänä vuonna vietin elämäni ensimmäiset pesäpäivät. Vanhan kansan mukaan aurinko piileskelee pesässään Tuomaanpäivästä (21.12.) jouluaaton aamuun, jolloin se taas nousee ja vuosi lähtee hitaaaaasti kohti kevättä. Puuhailin kolme päivää kotona omissa oloissani ja katselin Netflixistä Ru Paul’s Drag Racea. Jouluaatonaattona kävin Saaronniemessä uimassa ja saunassa, pesin kuluneen syyskauden iholtani ja astuin joulunviettoon. Ja kyllä: jouluaattona aurinko toden totta näytti kasvonsa jälleen. Saatan koettaa tehdä pesäpäivistä perinteen!

Välipäivien sumuisesta rauhasta havahduin haluun jakaa vielä muutamia hetkiä menneeltä vuodelta. Päällimmäisenä tästä vuodesta on jäänyt käteen tietty rauha ja varmuus. Olen pohdiskellut omia juttuja paljon, mutten ole antanut pohdiskelun edetä pakkomielteiseksi. En ole antanut uutisoinnin lamaannuttaa. Olen ajatellut että siinä, missä moni muu tänä vuonna on kokenut epävakautta, menetyksiä ja vastoinkäymisiä on ehkä ihan hyväkin että joku samanaikaisesti kokee ja näkee maailman toisin. Kyllä asemat taas jossain vaiheessa vaihtuvat. Jossittelun jätän kuitenkin sikseen.

Allaolevan kuvakavalkaadin myötä kiitän tästä vuodesta, tanssihetkistä, kohtaamisista ja palautteista jotka ovat lämmittäneet sydäntäni niin tanssilattialla kuin keikoillakin. Tästä on hyvä jatkaa.

PS. Mikäli joltain kuukaudelta ei ole kuvaa… se tarkoittaa yksinkertaisesti vain sitä, että arki on ollut business as usual. Laskin että olen tänäkin vuonna ohjannut yli 200 Nia-tuntia. Ihan ookoo saldo. 😊

PPS. Sokerina pohjalla neljän perusjumppaliikesarja, joka kuulemma ilahduttaa aineenvaihduntaa. Maistuis ehkä sullekin näin joulupyhien jälkeen! 😊

Tammikuu

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laura Hellsten toi Nian Suomeen vuonna 2003. Hänen ohjaustyylinsä, tarttuva innostuksensa ja uskonsa minuun sysäsivät minut Nia-polulleni. Ja ystävyys tuli kaupan päälle! 😊

Kuva on napattu arbiksen tammikuisen aamutunnin jälkeen kun hymy on herkässä. Ohjasin muuten elämäni ensimmäisen Nia-tunnin arbiksella elokuussa 2005 Laura Hellsteniä (ent. Karanko) sijaistaen. Kuusi vuotta myöhemmin päädyin itse opisto-ohjaajaksi ja olen viihtynyt: opistoilla ohjaaminen tuo työhön tervetullutta syklisyyttä selkeiden syys- ja kevätlukukausien muodossa. Opistojen ryhmissä on myös ihanan vaihtelevaa porukkaa – usein tietty sitoutunut ydinjengi, jonka ympärillä ihmisiä tulee ja menee. Olen kiitollinen sekä konkareista, uusista uteliaista että paluun tekevistä liikkujista.

 

Maaliskuu

Minna, Outi ja Hanna joogafestareilla.

Ilmeilyä joogafestareiden erikoisessa salissa Outin ja Hannan kanssa – tanssimme ateljeessa!

NiaFinlandin 15-vuotisjuhlavuoden kunniaksi osallistuimme puuhaporukalla yhdessä ensimmäistä kertaa Helsingin joogafestivaaleille maaliskuun alussa. Messut ovat työteliäitä kokemuksia – ja kuitenkin sen verran antoisia, että päätimme olla mukana myös ensi vuonna.
Maaliskuutani väritti myös muuten pahin vuosiin potemani flunssa joka tyhjensi kalenterini täysin kahdeksi viikoksi. Onneksi sain ohjaisapua kullanarvoisilta kollegoilta (kiitos Susanna K. ja KultaKatriina!). Toipilaana ajattelin niitä, jotka elävät kroonisen sairauden kanssa päivästä toiseen. Olen kiitollinen terveydestäni ja palautumiskyvystäni.

Huhtikuu

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Työhuoneellani suljen puhelimen ja laitan koneen offline-tilaan jos se on mukana.

Paras päätös pitkiin aikoihin: sitoutua viettämään viikottainen hetki työhuoneella kaikkien ja kaiken ulottumattomissa. Olen tänä vuonna päässyt käymään työhuoneellani enemmän säännöllisesti kuin epäsäännöllisesti. Se, että saan viettää aikaa ihan yksikseni on parhaita tapoja palautua… no, oikeastaan mistä vaan. Kuten sen kerran kiteytin:

On my own again

Sometimes solitude is like a bath

I soak in the silence,
I sink into being.

Getting out, I’m revived
I have been brought back to my senses
Once again

Toukokuu

Kävin moikkaamassa Eiffel-tornia

Kävin moikkaamassa Eiffel-tornia toukokuussa. Me tapasimme viimeksi vuonna 2001!

Tämänkin olen vuosien saatossa oppinut: kalenteriin tarvii varata myös lomapäiviä. Viime keväänä tempaisimme rakkaan ystäväporukan kanssa ja järjestimme itsemme pitkäksi viikonlopuksi Pariisiin. Koin turkkilaisen kylpylän (jonka kokovartalojynssäystä kaipaan toisinaan), hurjia ukkosia ja täydenkuuntanssit paikallisen Nia-yhteisön kanssa. Olen huono matkustamaan vain matkustamisen vuoksi – mikä toisaalta tarkoittaa, että lentämisestä luopuminen ekotekona tapahtuu kohdallani melkein kuin itsestään. Kun ilmastonmuutokseen liittyvä ympäristöraportti julkaistiin syksymmällä vedin melkein herneen nenään ympäripyöreistä “yksilön kannattaa suosia kasvispohjaista ruokavaliota ja joukkoliikennettä” -tyyppisistä neuvoista. Tänään olen kuitenkin kiitollinen muun muassa autottomuudestani ja pienestä vuokrakämpästäni. Toisaalta ajattelen myös, että oppiessaan kunnioittamaan, kuuntelemaan ja vaalimaan omaa kehoaan, ihminen ryhtyy pohtimaan myös vaikutustaan ympärillä olevaan. Ehkä minäkin pystyn tavallani työni kautta puhumaan ainakin hyvän ellen paremmankin huomisen puolesta.

Kesäkuu | Heinäkuu

06_Hanna Uusiprosi_Minna Aalto_Eija Raitala copy

Hannan ja Eijan kanssa Kuopion torilla heti festariesiintymisen jälkeen.

Yksi vuoden absoluuttisista valopilkuista on ollut Eija Raitalan ja Hanna Uusiprosin kanssa visioitu, suunniteltu ja toteutettu Nia-maraton. Pääsimme maaliin peräti kolmesti – Kuopiossa kesäkuussa, Helsingissä elokuussa ja Turussa marraskuussa!
Palauta päivänmittaisesta Nia-tapahtumasta on ollut loistokasta. Itse olen joka kerta ihmetellyt sitä, miten hyvin pelaamme yhteen, ja miten upeasti tuemme ja täydennämme toisiamme ja toistemme osaamista. Olen kiitollinen siitä, että seuraava maraton on jo sovittu: Helsinki 31.3.2019, täältä tullaan!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuopio Tanssii ja Soi-festareiden jälkeen pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin maalle. Mikä matkustustyyli! HAHAHHAHAHA.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesä oli upea, kuuma, pitkä, virkistävä, palauttava, juurrutava, vapauttava.

 


Elokuu

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vierailin Tanssistudio All-Starin tiloissa. Suomen seuraava White Belt järjestetään täällä 1-7.6.209!

Elokuussa palasin pitkän tauon jälkeen Turkuun. Purskahdin vuorokauden jälkeen itkuun ja kysyin miten kukaan voi elää kaupungissa. Arjen lähtiessä hitaasti pyörimään ensin parin upean Minna Twice-keikan myötä (esiinnyin 50-vuotisjuhlissa Kuralan kylämäessä ja Juurifest-festareilla Kurjenrahkan kansallispuistossa) ja sitten lukkariin palaavien viikkotuntien myötä ensiahdistukseni tasaantui. Olen kiitollinen siitä, että minulla on mahdollisuus viettää aikaa sekä maalla että kaupungissa, ja siitä, että elämässäni on sekä lepoa että kiireisempiäkin ajanjaksoja. Ja siitä, että tunneilleni löydetään takaisin, vaikka ohjaustaukoja pidänkin!

NiaMaratonHelsinki

Myös Helsingin Nia-maraton ilahdutti elokuussa.

 

Syyskuu

 

09_September_BEAUTY

Puhuin tänä syksynä paljon Nian neljästä peruspilarista: HEALTH, FITNESS, POWER, BEAUTY. Huomasin, miten kauneus tuntiteemana sai tanssijat antamaan sydämellistä palautetta herkemmin – sekä minulle että toisilleen.


Harkitsen melko tarkkaan mitä itsestäni nettiin laitan. Olin kuitenkin jo jonkin aikaa miettinyt millä tavalla kuvailisin Niaa ja työtäni sen parissa videomuodossa Dakinian Instagram-tiliä varten. Vähän puolivahingossa sain syyskuussa päähäni kuvata videopätkän verran liikettä erään maanantaisen Studio Fon-tuntini päätteksi – ja When the students are gone, … -videoita on nyt jo 14! Minusta on hauskaa miettiä minuutin mittaiselle videolle jujua. Joskus keksin sen etukäteen, joskus vasta kun jälkikäteen käyn kuvattua läpi. Ainakin palautteesta päätellen olen piristänyt monen päivää vaikka tiikerin, ketun tai tontun sijaan tanssin välillä ihan itsenäni. Olen kiitollinen luovuudestani, ja siitä että rohkeuteni käyttää sitä kasvaa.


Lokakuu

10_VuodenYstäväSelfie

Vuoden paras ystäväselfie virolaisen Kristi Karjatsen. Odotimme tämän ottamista 10 vuotta! Ja joo, on olemassa onnistuneempikin versio tästä tilanteesta.

Lokakuussa Niafinlandin juhlavuosi huipentui Debbie Rosaksen vierailuun Helsingissä. Perjantainen workshop ja kahden päivän koulutus sai aikaan Suomessa ennennäkemättömän Nia-ryntäyksen. Olen itse tavannut Debbien koulutuksissa aiemmin ja itse vaikutuinkin ehkä eniten siitä, miten monia Nia-innokkaita maastamme löytyy – ja miten elämänmyönteisiä ja värikkäitä ihmisiä Nia vetää puoleensa. En tunne kaikki henkilökohtaisesti, mutta tiedän että jonkin hyvän perusviban jaamme. 😊

Marraskuu

11_Marraskuu_ToimistoTiikeri

Toimistotiikeri teki paluun! Itsetehty tiikeriasu pitää sekä vanhan puutalon viileyden loitolla että marraskuun tuoman kaamoksen sielusta.

11_TurkuNiaMaraton

Vuoden viimeinen Nia-maraton ilahdutti Turussa marraskuussa.

Joulukuu

Joulukuun puolivälissä Nia-kauteni oli jo paketissa. Runsaan viikon sisään mahtui itsenäisyyspäiväntanssit (josta kovaa vauhtia on niistäkin tulossa perinne), pikkujoulujamit parhaassa seurassa ja vuoden viimeinen #villasukkaperjantai-konsertti Kaarinan Mökki Galleriassa (kiitos myös upeaääniselle siskolleni, eli Basil Basilille). Alunperin Minna Twice-keikat mukailivat uutta kuuta, mutta käy järkeen että ne alleviivaavatkin enemmän kotoisuutta ja lämminhenkistä musiikkitilaisuutta. Jatkamme ensi vuonna – ja 11.1. keikan yhteydessä onkin… näyttelyni avajaiset! Huiiiii, jos tämä vuosi oli Niafinlandin juhlavuosi… niin ensi vuosi vasta juhlava onkin. Muuuutta, siitä lisää – tuonnempana. 😊

Sain myös aika viime tinkaan inspiraatiota myös ensi vuoden seinäkalenteria varten, ja kun sen vihdoin painosta hain pyörryin melkein ihastuksesta. Se on paras tähän mennessä – ja multa löytyy vielä muutama! Ehdin kuin ehdinkin saada valmiiksi myös joululahja-aakkoskirjan 6-vuotiaalle veljentyttärelleni. Olen iloinen, että olen saanut piirtämisestä taas kiinni. Tänä aamuna keksin, että yksisarvinenkin voisi saada oman oraakkelikorttipakan…

 

Ja joo: onhan tässä nyt ollut juhlistamista kerrakseen, kun näitä kuvia vielä katson ajatuksella läpi. Jätänkin suosiolla kaikki vuoden 2019 juhla-aiheet ensi vuoden ensimmäistä blogikirjoitusta varten.

Säilyttäköön uusi vuosi
sen mitä rakastat.
Tuokoon tullessaan
mitä kaipaat.
Vieköön mennessään
mitä taakkana kannat.

Pidäthän parhainta huolta itsestäsi – tanssimisiin taas!
Minna 😘

PS. Nia-vuosi alkaa loppiaisten yhteisohjatulla valojameilla Studio Fonilla su 6.1.2019 klo 11-12.15. Tervetuloa! Drop in, ja 10 e/tanssija.

PPS. Ja tässä vielä siis hyväksi todettu perusjumppaliikesarja, joka kuulemma pistää aineenvaihdunnan liikkeelle. Teki ainakin mulle hyvää kaikkien vihreiden kuulien, Julia-marmeladien ja Mauri Kunnaksen Koiramäki-teemaisten Talvi-konvehtien jälkeen. Oops I did it again. Onneksi liike on lääke.

Jumppa1

Pää roikkuu kyllä ihan rentona, vaikka huppu estää sitä näkemästä.

Jumppa2

Kumpaankin suuntaan kiertäen, sen verran kun itsekullakin sujuu.

Jumppa3

Vaihda tässäkin jalkaa!

Jumppa4

Venytys yläviistoon tekee sisälmyksillekin hyvää. Ei hätää, vatsa ei kauaa ollut paljaana.

Tuumailua vetovoimasta – Niassa vietetään vuonna 2018 “Year of the Pull”-teemavuotta

36176378_10155890188237981_6395249227647156224_n

Kun kerran tai muutaman on kokenut rikastuvansa mittaamattomalla tavalla sen tähden, että on seurannut sisäisen navigaattorinsa ohjeistusta vain mututuntumalla, kynnys ottaa sekä navigaattori että mututuntuma hieman vakavammin laskee huomattavasti.

Nian kehittäjä, Debbie Rosas, on nimennyt kuluvan vuoden 2018 “Year of the Pull”-vuodeksi. Uskomatonta kyllä, Suomi saatiin – ikäänkuin Niafinlandin juhlavuoden kunniaksi – Debbienkin kiertuekartalle, ja lokakuussa hän ohjaa Helsingissä vuositeemaa mukaillen Dance Pull -nimisen tapahtuman. Tanssitapahtuman teemana ovat Nian kotisivujen mukaan chakrat ja niiden viisauksien äärelle löytäminen. Uulalaa! Iloitsen tästä itsekin, sillä oma varsinainen chakratietouteni on loppupeleissä melko lightia. Samalla olen kiitollinen, että Niassa esoteerismpiakin aiheita lähestytään aina kehosta käsin (me ollaan spirit having a human experience, junou).

Esimerkiksi The Secret ja joitakin vuosia sitten paljon huomiota saanut vetovoiman laki ei (heh heh) kutsunut minua puoleensa lainkaan (tässä aihetta sivuava artikkeli). Olen varma siitä, että ajatustasolla ja intentiolla on tärkeä paikka muutoksen mahdollistamisessa. Ongelmalliseksi koin ja koen sen, kun monitasoinen muutosprosessi tiivistetään quick fix -muotoon ja yleisellä tasolla luullaan/oletetaan/toivotaan asioiden tai olosuhteiden muuttuvan pelkästään toivomalla ja ajattelemalla. Alleviivaan: ajattelu ja ajatuksen voima ovat todennäköisesti suurimpia voimavaroja joita meillä käytössämme on. Koen kuitenkin että se ajatuksenvoima josta jopa Salaisuus-yhteydessäkin loppujen lopuksi puhutaan on jotain syvällisempää kuin ajatusmyräkkä joka pyörii useimmilla päivittäin pinnassa, joillakin sekä päivin että öin – ja sen kuu(nte)leminen ja huomioiminen menee jo työstä. Entä jos malttaisimmekin (kirjaimellisesti) mielemme, ja antaisimme tilaa aistikkaalle ajattelulle? Ajatuksenvoima juurtuneena kehoon, yhteistyössä arjen ja konkretian kanssa – yhtäkkiä olenkin valmis kuuntelemaan, jep, tämä vaikuttaa lupaavalta. 

Keskeisin asia vetovoimassa on oman kokemukseni mukaan se, ettei sen tarvitse olla järjellisesti selitettävää – usein ehkä parhaimmillaan juurikin päinvastoin. Vai väitätkö, ettet koskaan ole tehnyt jotain vähän poikkeavampaa valintaa vain siksi että se tuntuu ihan älyttömän hyvältä ja sitten oletkin saanut osaksesi parhautta jota et edes osannut kuvitella? Mikäli et, suosittelen tätä lämpimästi. Huomaathan samalla myös, ettei kaikkea tarvitse testata niillä suurimmilla panoksilla (ihmissuhteilla, terveydellä, kodilla). Tunsin esimerkiksi itse tänä aamuna vastoin kaikkea järjellistä tyylitajuani vetovoimaa äidiltä saatua verkkarimatskusta tehtyä kynähametta kohtaan ja hei – se sekä lämmittää alaselkääni että korostaa uumaani tosi nätisti. Ajatus yhdistettynä siihen aistilliseen vetovoimaan vasta timanttia ovatkin – ja tämän myötä palaammekin ykkösruutuun, tai kuvasitaattiin joka sai kunnian avata tämän kirjoituksen. Kokonaisuudessaan Rumi-lainaus kuuluu näin:

Let yourself be silently drawn by the strange pull of what you really love. It will not lead you astray.

Ravitsevan vetovoiman tunnistanee siis siitä, ettei se (aina) tarvitse salamaniskuja tai ilotulituksia tai sosiaalisen median päivityksiä. Kaikessa hiljaisuudessakin voimme antaa itsemme hakeutua niiden asioiden pariin, joita todella rakastamme. Kun hiljennymme tunnistaaksemme aidosti kutsuvan, saatamme yllättyäkin. Varmaa on se, että harhaan ei rakkaudesta lähtöisin oleva vetovoima meitä johda.

Saattaa siis hyvin olla, että lähden tässä verkkakynähameessa tänään oikein liikenteeseenkin – ja mikäli sinä tunnet vetoa Debbie-viikonloppuun, löydät lisätiedot alta. Oikein hyvää ja rikastuttavaa kuunvaihdetta sinulle, ja tanssimisiin taas!

*

PS.
Lupaan että saat kaikille avoimesta Dance Pull-illasta jotain irti, riippumatta kokemuksistasi, oletuksistasi tai ajatuksistasi chakrojen värikkäästä maailmasta – ja onhan tämä nyt ainutlaatuinen tilaisuus tavata Nian alullepanija näin (lähes) kotikulmilla.
Perjantaisen Dance Pull-tapahtuman lisäksi Debbie ohjaa samana viikonloppuna (eli la-su 20-21.10.) samoin kaikille avoimen Moving to Heal-koulutuksen, jonka kautta saat liikkeen ja musiikkiin ja niiden yhteiskäyttöön liittyviä Nia-makuisia työkaluja arkeesi ja työhösi.

PPS. Year of The Pull –teemaisen kirjasen saat ladattua ilmaiseksi tästä – nätti pieni PDF on itsessäänkin minikurssi chakrojen saloihin. Ehkäpä siitä on jopa kesälukemiseksi?

 

Äly(laite)vapaammin edes toisinaan

Toimisto siirrettiin aamuksi vastikään avatulle neliömetriterrassille.

Toimistotyötä vastikään avatulla neliömetriterrassilla. Jee!

Se tapahtui taas tänä aamuna.
Kesken aamuista Nia 5 stages-harjoitustani rupesin nelinkontin ollessani muodostamaan päässäni postausta luokkakokousta järkkäävään naamakirjaryhmään (juu, se hermostuttaa mua; taisin nähdä siitä taas untakin). Tällaista sanojen sommittelua tapahtuu harvemmin näin maanantaisin, sillä yleensä pyrin pitämään erinäiset sosiaalisen median kanavat (edes) viikonloppuisin kiinni. Muun muassa Euroviisut ja laiskuuttava helle teki kuitenkin tepposet. Selailin fiidejä kyllästymiseen asti – kirjaimellisesti – ja heräsin siis pohtimaan mitä sanottavaa minulla maailmalle tänään olisi. Tämän tiedostaen huomasinkin, että aika on otollinen digipaastoa koskevaan postaukseen. Tämä on tehnyt tuloaan jo jonkun aikaa.

Tässä vaiheessa lienee hyvä myöntää että minulla on meneillään ihmiskoe: elän edelleen älypuhelimetonta elämää. Käytössäni minulla on siis puhelin, jolla voi soittaa ja lähettää tekstareita. Sellainen, jonka muisti täyttyy viesteistä siten, että niitä pitää säännöllisesti poistaa. Sellainen, jota tekstiä näpytellessä tarttee painaa samaa nappulaa moneen kertaan, jotta oikea merkki tulee ruudulle. Sellainen, joka herättää esimerkiksi junassa hilpeyttä, ja jota joku kutsui “festaripuhelimeksi” – sillä sellaisen voi huoletta ottaa festareille mukaan (se kestää kaiken, eikä kukaan muu sitä halua).

Voisin kuvitella, että tämä valintani oli alunperin kustannuskysymys, vähän samalla tavalla kun oma telkkari muuttaessani kotoa: rajalliset taloudelliset resurssit pistävät asiat tärkeysjärjestykseen. Huomaamatta “ilman pärjäämisestä” saattaakin kehkeytyä elintapa, ja “pärjäämisestä” itsessään toissijaista. Telkkariton ja älypuhelimeton arkeni syntyi varmasti ainakin osittain vahingossa, vaan pidän siitä ainakin toistaiseksi kiinni – en kynsin hampain, mutta pidän kuitenkin. Radikaalein muutos viime vuoden aikana onkin ollut tabletin saapuminen laitekokoelmaani. En toisinaan vieläkään ole aivan varma mitä mieltä asiasta olen.

Olen toki ensisijaisesti kiitollinen kaikesta siitä mitä voin laitteillani tehdä. Kommunikointi läheisten (ja asiakkaiden) kanssa on ihanaa, ja tärkeää, ja usein riemastuttavaa. Kotisivut, valokuvat, piirustukset, äänitykset – työstän näistä monia myös näytön äärellä. Toisaalta – juuri se näytöille uhraamani aika taitaa olla tässä asiassa silmätikkuni. Varsinkin tabletin myötä koin jossain vaiheessa istuvani jonkun laitteen äärellä jatkuvasti. Ainakin minulla tulee edelleen ennen pitkää – nykyisellä asteikolla mitattuna todennäköisesti ehkä aika piankin – raja vastaan.

Tiedostan yhä paremmin, miten helposti asiat vaikuttavat minuun herkkänä ihmisenä, miten paljon poimin rivien välistä tahtomattanikin. Luovana ihmisenä rajojen asettaminen on puolestaan jatkuvaa tunnustelevaa tasapainoilua – milloin tarvitsen ulkoisen sysäyksen päästäkseni eteenpäin, milloin omaa rauhaa keskittyäkseni työskentelyyni. Moni varsinkin laulu jäisi syntymättä,  mikäli en osaisi välillä sammuttaa laitteeni ja katkaista nettiyhteyteni. Kun laite ja yhteys on olemassa, kynnys niiden käyttöön madaltuu: aina löytyy jokin viesti johon vastata, otsikko jota klikata, kuva josta tykätä. Onneksi olen tietoinen myös, että sisäiset viestit, otsikot ja kuvat ovat kohdallani yhtä tärkeitä, elleivät tärkeämpiäkin.
Paukutan edelleen henkseleitäni päätöksestäni ottaa erillinen työhuone käyttööni edes päiväksi viikossa: lauluntekijä minussa on voinut paremmin kuin aikoihin, koska hän tietää että hänelle ja vain hänellekin on varattu kalenterista aikaa. Kiinalaisessa lääketieteessäkin puhutaan henkisestä ja fyysisestä salpautumisesta, kun se minkä kuuluu virrata ei pääsekään virtaamaan.
Tiedostan myös, että monille älylaite jos toinenkin on yksinkertaisesti työkalu joka on vahvasti tässä ajassa kiinni. Koska tietty ajattomuus taas on yksi merkittävimpiä inspiraationlähteitäni, koen älylaiteettomuuden omalla kohdallani välttämättömäksi.

Viime syksynä helpotusta orastastavaan laiteahdistukseeni toi nettivapaan työhuoneen hankkimisen lisäksi yllättäen se, että rupesin pitämään mielessäni kirjaa kaikista niistä hetkistä jolloin en ollut näytön äärellä sen sijaan että motkotin itselleni niistä jolloin olin. Tässä yhteydessä ilahduin havahtuessani siihen, että myös tuntini (toisinaisia FitBit- ja muita mittareita lukuunottamatta) ovat yleensä älylaitevapaita vyöhykkeitä. Kuten eräs viimekesäinen ensikertalainen erään näytetunnin jälkeen hihkaisi: Siis voiko enää älyvapaampaa tapaa viettää aikaansa olla?!

Älyvapaus ja älylaitevapaus eivät tietenkään välttämättä kulje käsi kädessä ja älyvapaudenkin hienous on suhteellista. Tunnustettakoon kuitenkin tämäkin: olen hetkittäisen älyvapauden puolestapuhujan lisäksi myös sen mahdollistaja. Tyhmyyksiin en yllytä ketään, mutta aikuis(mais)uutta jäljittelevä takakireä vakavuus ja tunteita tukahduttava hengityksen pidättäminen ovat tiloja joita pyrin oman ohjaustyöni parhaani mukaan sulattelemaan. Se, että pistää hetkellisesti aivot narikkaan ja tanssilattialla ranttaliksi, voi olla omiaan tukemaan arvokkuutta ja inhimillistä käytöstä arjen loputtomissa kohtaamisissa. Puhumattakaan siitä, että kun mielelle on kiire järjestellä jalkoja askelkuvoihin, vähemmän rakentavat ajatuskierteet yleensä hellittävät edes hetkeksi. Fyysisen ja henkisen yhteisponnistuksen myötä järki saa enemmän pelitilaa – ja tajuaa jopa ehkä ottaa sydämeen yhteyttä. Sitten olemmekin jo oikein oleellisen yhteistyön äärellä.

Nyt alkaa aurinko paistaa tähän neliöterassilleni siihen malliin, että koneet on parasta siirtää sisätiloihin. Ihoni puolestaan viihtyy auringonsyleilyssä varsin hyvin, joten taidankin viettää hetken linnunlaulua ja liikenteenhuminaa kuulostellen.
Tanssimisiin taas!

 

#huoletonhuhtikuu

2018_04

Pääsiäisen #digipaasto (kolme päivää ilman älylaitteita ja/tai tietokonetta) teki hyvää. Kirjoitan tästä joskus vähän syvällisemmin, vaan toivotettakoon ensin huhtikuu tervetulleeksi – hetkittäisestä takatalvesta huolimatta (“sometimes it snows in April”, laulaa Prince).

Anna-lehdessä oli vastikäisessä numerossa pohdintaa siitä, että jos tammikuu on tipaton, lokakuu lihaton, ja maaliskuu (enpä muuten tiennytkään) muoviton – ni mitä jos huhtikuu ois yksinkertaisuudessaan vaan huoleton? Sopii kyllä mulle, varsinkin koska huolettomuus ei ainakaan oman kokemukseni mukaan tarkoita silmien ummistamista tai pään hiekkaan hautaamista. Sen sijaan huolettomuudesta voi saada tarmoa kiperimpiinkin tilanteisiin. Ja toisaalta, kuten kuukauden kalenterikuva ylläkin toteaa: mitä sitä turhia rajoittamaan ihmeitä koon perusteella. Hyvää pääsiäisenjälkeistä arkea, ja tanssimisiin taas. :*


#digipaasto #huoletonhuhtikuu

*

PS. Muistathan Nia Finlandin Playshop-päivän 7.4.? Studio Fonissa luvassa lantion aluetta huoltava Fit by Nia-tapahtuma klo 12-14, säkenöivän Susanna Kuivalan ohjaamana. Ilmottautumalla mulle viimeistään pe 6.4. nautit EarlyBird-hinnasta 25e (ovelta 30e). Tervetuloa!
minna(a)dakinia.fi