Kokemuksia kehollisuudesta: kehohäpeästä kodikkaampiin tunnelmiin

Jotkut asiat vaikuttavat kulkevan kehää: törmään niihin säännölliseti. Ihan muutaman päivän sisään silmiini on osunut Hesarin kirjoitus Tuuma-kustannuksen Rakas keho-kirjasta, jossa suomalaiset naiset pohtivat suhdettaan kehoonsa (tilasin juuri itselleni kappaleen), sekä erään jenkkiläisen Nia-kollegan somepäivitys haasteellisesta suhteestaan ruokaan ja kehoonsa – minkä hän koki vielä erityisen haasteelliseksi, koska keskusteluyritykset aiheesta tyssäävät siihen että hänet sivutetaan niin pienikokoisena, ettei hänellä pitäisi olla aihetta tyytymättömyyteen. Ja kuitenkin sitä on, ja vielä niin monenlaista, niin hurjan monella: kehohäpeää.

Aihepiiri on minullekin henkilökohtaisesti tuttu; olen sivunnut sitä useassa eri kirjoituksessani aiemmin. Tuntemattomien poikien selluliittikommentti sai jokunen vuosi sitten aikaan tekstin, jonka takana seison edelleen. Edellämainittu kollega taas peräänkuulutti lisää monimuotoista ja kannustavaa keskustelua aiheesta; sellaista missä kaikille kokemuksille annetaan sijaa, mitään niistä vähättelemättä. Komppaan. Aihepiirin arkuus ja henkilökohtaisuus pistävät välillä kielen keskelle suuta, mutta ehkä se onkin vain hyvästä. Syitä kehohäpeän syntyyn on todennäköisesti yhtä monia kuin lukumäärä joka siitä kärsii, ja ratkaisuja siihen – tai tapoja elää sen kanssa – todennäköisesti yhtä monta.

Oma teini-iän ja varhaisen aikuisiän kehohäpeäni oli vahvasti kytköksissä siihen, mitä oletin että (nuoren) naisen kuuluu olla, ja oma riittämättömyyden ja kuulumattomuuden tunne sen suhteen. Kuulin isojalkaisiin rillipäihin, eivätkä maalaiskunnan ainoat liikunnalliset vaihtoehdot – yleisurheiluseura ja diskotanssikoulu – kutsuneet ollenkaan. En osannut hakea yhteenkuuluvutta myöskään esimerkiksi seksuaalivähemmistöistä, vaikka heteronormatiivisuus varsin kapealta käsitykseltä tuntuukin.

Ratkaisevasti oman kehohäpeän hälvenemiseen ovat vaikuttaneet ehkä ennen kaikkea omannäköisen liikunnallisen harjoituksen eli Nian löytäminen (vuonna 2004) – ja Clarissa Pinkola Estésin Women Who Run With the Wolves-kirjan liikkeelle panneet ajatukset (vuonna 2007).

Niassa pääsen luomaan yhteyttä kehooni yhä uudestaan minua niin koukuttavalla ja hauskalla tavalla, että se tapahtuu ensin kuin ohimennen, ja sitten terveen kaipauksen pakottamana: tämä tuntuu niin hyvältä, että haluan tätä lisää.
Women Who Run With the Wolves taas kiteytti sekä seksuaalisuuteni että kehollisuuteni sellaiseen henkiseen ja runolliseen muotoon, etten ole toista sen vertaista vielä löytänyt, vaikka inspiroivia kirjoja toki olen lukenyt sen jälkeen muitakin.

Edellämainitun lisäksi olen saanut kehohäpeen apua siitä, että…

…vaihdoin nuorena maisemaa. Lähdin lukion jälkeen seitsemäksi kuukaudeksi Englantiin au pairiksi, ja muutin sen jälkeen Turkuun opiskelemaan. Irtiotto vanhoista kuvioista ja piireistä laajensi myös minäkuvaa: en olekaan vain tämä tyyppi, joka tässä kohtaa tätä kuviota tekee aina näin, tai joka pystyy vain tähän, siinä missä muut “_________”. Minussa asuu monta ilmentymää itsestäni, ja saan tuoda niitä esille sen mukaan kun voin ja haluan. Vuosien myötä tyyppien ja tyylien määrä vaikuttaa vain kasvavan…!

…pidän todella tarkkaa lukua ajatuksistani (tarkemmin kuin ikinä, koskaan, olen seurannut esimerkiksi kaloreita). Tähän olen oppinut pikkuhiljaa lähinnä Nian, tai chin ja lukemisieni myötä. Ratkaiseva, lopullinen käännös tuli kai vuonna 2013, kun Gretchen Rubinsin onnellisuutta käsittelevän The Happiness Project-kirjan luettuani päätin kokeilla, mitä tapahtuu jos vuoden verran kieltäydyn mollaamasta itseäni. Yllättäen se, että kieltäydyin puhumasta itsestäni rumasti itselleni, vaikutti myös siihen miten suostun puhumaan muista. (Haluan tässä yhteydessä nostaa esille sen, etten kiellä negatiivisia ajatuksia tai tuntemuksia kun ne päätään nostavat. Kieltäydyn vain antamasta niidenkään mustavalkoisesti määritellä minua tai valintojani).

minulla on inspiroivia ystäviä. Enemmän kuin kannustava puhe tai kohteliaisuudet, minuun on tehnyt vaikutuksen (ainakin tulkitsemani) huolettomuus jolla esimerkiksi yksi ystävistäni käyttää shortseja ja toinen punaa huulensa. Aa, noinkin helppoa se voi olla? Jos hän, ehkä minäkin? Arkisissa valinnoissa on voimaa, ja samaistumispintoja saattaa löytyä odottamattomamminkin. Rohkeus on tarttuvaa lajia.

Arkisuuteen kuuluu muuten myös syklisyyden hyväksyminen. On itsestäänselvää, että kehoni syklisesti muuttuu. Kuukauden aikana, mutta myös vuosikymmenten myötä. Uni, ruoka, liikunta, hormonit; lepo, terveys ja sairaus… kaikki yhteydessä toisiinsa, ja vaikuttamassa myös siihen, miltä kehossa oleminen tuntuu. Omalla kohdallani yksinkertaisimmillaan joskus tosi, tosi epämukavalta, onneksi usein melko miellyttävältä. Tällä hetkellä tämä riittää.

Siinä missä ystävien huoleton esimerkki, kirjan innoittama ajatustenkulku tai oman estetiikan vaaliminen ovat vaikuttaneet ulkonäkööni, niin tekee myös tätänykyä nimenomaan se aistipohjaisuus: tämä tuntuu hyvältä. Se, että oman kehon kautta voi saada kokemuksen siitä, että kehollisuus voi olla nautinnollista, valaisevaa, inspiroivaa, mullistavaa, tutkivaa, näyttävää, sielukasta, vaistonvaraista, eläimellistä… ja ehkä ennen kaikkea elinvoimaista, se se vasta jotain onkin. Tai kuten Pinkola Estés sen suomennetussa Naiset jotka kulkevat susien kanssa-kirjassa sanoittaa:

Sanotaan, että sielu välittää tietoa keholle. Mutta mitä jos kuvittelisimme hetken, että keho välittäisikin tietoa sielulle, auttaa sitä sopeutumaan maalliseen elämään, yhdistelee, kääntää, antaa tyhjän paperin, mustetta ja kynän jotta sielu voi kirjoittaa elämäntarinaamme. Kuvittele, että niin kuiin muodonmuuttajien saduissa, keho itsessään on Jumala, opettaja, opastaja, virallinen opas? Sitten mitä? Onko viisasta käyttää elämä tämän opettajan ahdistelemiseen, vaikka sillä on niin paljon annettavaa ja opetettavaa? Haluammeko elää elämämme antaen toisten vähätellä kehoamme, tuomita se tai pitää sitä haluttavana? Olemmeko riittävän vahvoja torjuaksemme puolueen virallisen linjan ja kuuntelemaan kehoa syvällisesti ja aidosti mahtavana ja pyhänä olentona?

PS.
Ohjaan Turun Studio Fonilla tänä syksynä kaksi “Awaken to..”-playshopia.
La 28.9. klo 11-13 Awaken to Sensation, jossa tanssimme Soul-nimisen koreografian tahtiin.
La 30.11. klo 11-13 Awaken to Inspiration, jossa ohjaan ChakraDancer-koreografian ilman puhuttua ohjeistusta. Erikoinen kokemus on tämä!

Playshopit ovat kummatkin 25 e. Lisätietoja saa minulta: minna(a).dakinia.fi

PPS. Porvoossa on luvassa kaksipäiväinen Nia-kurssi la-su 16-17.11. Teemana Paremmin voimisen taito. Lisätiedot täältä.

Aistien vallassa kesämökin rappusilla.
Aistien vallassa kesämökin rappusilla.

Vetistelystä viisammaksi, tai, Ehkä ryhdyn itkijänaiseksi vielä joskus

Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa vastikään.

Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa vastikään.

Tiistai-iltana tunnilta kotiin talsiessani tulin huomanneeksi, että lööpit ovat nyt kolme viikkoa putkeen toitottaneet suru-uutisia heti viikon aluksi.

Ensin oli mäkikotka, sitten yhtyeen keulakuva, nyt viimeksi traaginen hiihtolomatapaturma. Vaikka henkilökohtainen suhteeni näihin kaikkiin oli etäinen, surun ja menetyksen julkinen puiminen pisti minutkin miettimään millä mallilla oma terveys ja ennen kaikkea suhteet läheisiini ja rakkaisiini ovat. Onko kaikki tarvittava sanottu, olenko rakastanut tarpeeksi kuuluvasti ja näkyvästi? Useimmiten helposti hallittavissa (tai ainakin ohjeistettavissa) oleva sisäinen jossittelija heräsi hetkellisesti henkiin.
Samalla arki, rakas arki, rullaa. Vuodenvaihteen pyhät tuntuvat kaukaisilta, kevätkauden piiiiiitkä suora siintää silmissä. Vuosi 2019 on melkein jo peruskauraa (paitsi että kirjoitin vuosiluvun vastikäänkin edelleen väärin).
Hyvä, ja hieno, ja kallisarvoinen arki! Kuormittava, haastava, vaivalloinenkin arki –  varsinkin kun hoidettavat asiat kasaantuvat kuten niillä on taipumusta ja kevätväsymys kolkuttelee oveen. Vaikka olen pyrkinyt muistamaan yksisarviskalenterini viisaan Find poetry where you can -kehotuksen, vaikka D(anssi)-vitamiiniannos on ollut kohdillaan, vaikka rauta-arvot ovat seurannassa ja minulla on ystäviä lähellä huomasin minitalvilomani edetessä olevani varsin töttöröö. Hymy saattoi ehkä vielä yltää silmiin, mutta turkki alkoi olla varsin kiilloton.

Sunnuntaina koetin puuhailla jotain kotona, mutta käperryin lopulta tiikeripuvussani viltin alle pieneen kissamaiseen kerään; välillä nukkuen, välillä tuijotellen. Yöllä aavistelin jo maanantain menoa: aivoissa ajatukset kulkivat outoja polkuja, jumittivat minkä ehtivät. En ole koskaan potenut migreeniä, mutta kuvittelen että sahalaitakuviot ovat rinnastettavissa sisäisen näkökenttäni kummajaisiin. Ja juu, maanantaina sitten vollotin. Sen pitkän kaavan mukaan (siis sen todella pitkän).

***

Naamakirjassa näin vastikään muutamankin ystävän jakamana linkin Hidasta elämää-blogin kirjoitukseen, jossa pohdittiin sitä, että aurinkoisin ja energisinkin ihminen voi olla sisältä palasina (ja aidosti elämänmyönteinen). Saan itse jonkun verran  – sattuneesta syystä – palautetta juurikin aurinkoisuudesta: ohjaan lajia jonka ytimessä on rrriemu. Useimmat näkevät minut Nia-tunnin yhteydessä noin puolitoista tuntia kerrallaan, asian äärellä joka on minulle sekä intohimo että kutsumus. Itselleni on kuitenkin itsestäänselvää, että meissä kaikissa on ulottuvuuksia joita emme syystä tai toisesta aina tuo julkiseen tilaan. Tunnen esimerkiksi tarpeeksi ihmisiä joiden hutera terveydentila ei näy ulospäin, pyrkiäkseni olla parhaani mukaan olettamatta tai tietävinäni asioiden oikeita laitoja. Be kind, for everyone you meet is fighting a hard battle, toteaa se kuuluisa sananparsikin.

Itkusta en kuitenkaan halunnut kirjoittaa alleviivatakseni sitä palasina olemista. Mitä enemmän itkua mietin, sen enemmän sävyjä siitä löysin – ja huomaan niiden kiinnostavan minua. On niin monenlaista itkua, kyynelistä nyt puhumattakaan. Surutyötä, onnen tai suuttumuksen kyyneleitä, krokotiilikyyneleitä, itkunaurua – ja varmasti kaikkea tältä väliltä. Muistan joskus lukeneeni jostain, että surun ja ilon kyyneleet ovat koostumuksiltaankin aivan eri. Mikseivät olisi?

Lähtiessäni kirjoittamaan itkemisestä huomasin myös hakevani sanalle ikäänkuin varmuuden vuoksi vaihtoehtoja. Vetistely, vollottaminen, parkuminen, pillittäminen. Hyvinkin nopeasti jostain nousi myös se klassinen toteamus että itkeminen on akkojen puuhaa. Sitähän se nimenomaan on, itkuvirsiperinnettä myöten! Toisin sanoen, itkeminen ei ole heikkohermoisille. Ja vielä toisin sanoen: ehkä hermot ja hermostomme eivät olisi niin kovilla, jos itkeminen itsessään nähtäisiin soveliaana ihan kaikille. Tämä on kuitenkin eri asia kun sen väittäminen, että jokaisen pitää itkeä. Saisivatpa vain itkevät itkeä pilkatta ja häpeä(mä)ttä kun itkettää – ja sitten, eteenpäin, business as usual.

Itse itkin aikoinani, burn-outin tuoman tunnottomuuden lauettua, lähes päivittäin. Tanssiessa, mopatessani päiväkodin lattioita osa-aikaisena siivoojana; muistaakseni aina yksikseni. Pidin kynsin hampain kiinni Niasta, sillä tiesin että harjoitus helpotti oloani vaikka mikään ei ensin maistunut eikä missään vaikuttanut olevan mitään mieltä. Ajan myötä itkunpuuskat – puhun siis nyt sellaisesta ei-nätistä räkävollottamisesta – harvenivat. Joitakin vuosia sitten havahduin tunteeseen siitä, että itkiessäni oikein isosti en enää itkenyt pelkästään omaa särkynyttä sydäntäni. Kertoessani äidilleni tästä, hän lähetti samoihin aikoihin Hufvudstadsbladetissa ilmestyneen artikkelin itkijöistä tai itkijänaisista. Muistan kokeneeni helpotusta siitä hyväksyvästä viisaudesta, mikä jutun rivien välistä hohkasi (ja sana gråterska on mielestäni hyvin kaunis). En löytänyt juuri tätä äidin lähettämää juttua netin syövereistä, mutta sen sijaan kylläkin Turun Sanomien Itkijänainen johdattaa suruun-tekstin  jossa puhui itkijä Helena Nuutinen:

– Torjumalla surusta ei eroon pääse. Nykyihmisellä ei ole aikaa suruun. Suru ei kuulu menestymiseen, suoriutumiseen eikä se ole millään muotoa muodikasta. Ja kelle murheistansa edes kertoisi? Ei ole ketään, kehen luottaa. Parempi vaan ettei näytä omaa heikkouttaan muille, kilpailijoille.

Näinpä!
Onkohan ikinä ollut niin paljon tilausta itkulle tai itkijöille kuin nyt? Maailmassa on moni asia aivan päälaellaan ja tietoisuus maailmantilasta on tämän lisäksi käsiemme ulottuvilla jatkuvasti, hyppii usein jopa silmille. Uutisoinnissa keskitytään edelleen enemmän pieleen menneeseen ja pelottavaan. En sano ettei kannata olla valveutunut, mutta suon myös toisinaisen välinpitämättömyyden lahjan itsekullekin. TS:n haastattelussa edellämainittu Nuutinen toteaa myös seuraavaa:

– Nykyajalle tyypillinen joka puolelta tursuava ääni-, teksti- ja kuvamassa tekee torjumisesta tavattoman helppoa. Hiljaisuuden paljastamaa omaa sisintään ei haluta kohdata. Hiljaisuus pelottaa.

Omat viimeaikaiset Isot Itkut ovat lähteneet liikkeelle nimenomaan pysähtymisestä, hiljentymisestä. Nia-tunneilla ja toisinaan ohjaamissani syvärentoutuksissakin joku saattaa yllättää itsensä kyynelehtimällä, omien sanojensa mukaan usein syyttäkin. Lieneekö loppujen lopuksi yksinkertaisesti vain tervejärkisyyden merkki se, että kirittyämme liikaa, napsittuamme niitä murheenryynejä rinnan alle – otsikoista, lähipiiristä, sisältämme – kehomielitunnesielu-kokonaisuutemme pysähtyy kuin seinään. Ainoa tapa eteenpäin on tuolloin kulkea sen sydänsäryn läpi. Tears are a river that take you somewhere, sanoo esimerkiksi yksi lempi(noita-)akoistani, Clarissa Pinkola Estés.

Itse voin puhua itkupuuskistani näin selkeästi vain jälkikäteen. Keskellä niitä kaikki on usein vain pimeätä ja paskaa.

***

Kiinnostavaa on myös se, miten itkijöillä aikoinaan on ollut yhteisössä yhtä tärkeä osa kuin tietäjällä (kertoi minulle maailman luotettavin tietolähde eli Wikipedia). Itkemisen arvostus tai sen puute linkittyy tänään varmasti myös sen vaikeasti olevaan mitattavuuteen, paljon puhuttuun (ja oikeutetusti kyseenalaistettuun) tuottavuuteen. Riittäkö se, että olo paranee itkun myötä? Pelkästä itkemisestä on selkeästi myös matkaa esimerkiksi itkuvirteen. Karjalan sivistysseuran sanoin:

“Itkuvirret voisi yleisesti määritellä improvisoiden esitetyksi, mutta perinteellistä sanailmaisua noudattavaksi valitusrunoudeksi, jonka pääasiallisena elinympäristönä ovat olleet eräissä ihmiselämän taitekohdissa järjestetyt erojaisriitit.”

Tähän Lauri Hongon määritelmään voidaan lisätä se, että itkuvirret ovat itämerensuomalaisilla kansoilla etupäässä naisten runoutta, naisten hallitsema traditio, joka rituaali-itkujen lisäksi kattaa kaikki naisten elämään liittyvät yksityisetkin murheenaiheet.

Niin! Kun tämäkin on loppujen lopuksi taiteen laji, kirjaimellisesti: itkuvirsi on tavallaan itkun harkitun kanavoitu muoto. Muutamia itkuvirsivideoita nähneenä mietin tosin myös, että ehkei itkuvirsi ole parhaimmillaan ikuistettuna. Tunteiden luonteeseen kuuluu niiden aaltoilu, niiden perusolemus kun on sitä vapaata liikettä. Itkeminen ja itkuvirret liittyvät vahvasti tilanteeseen ja tilanne menee aina ohi, tai vähintään muuttuu. Kun jokin tänä päivänä mielletään (tai “ylennetään”) taiteeksi (tieteestä puhumattakaan), sillä voi myös olla etäännyttävä vaikutus. Helena Nuutista vielä lainatakseni:

– Jokaisella on omia keinojaan surun käsittelyyn. Kyllä ne löytää, jos vain haluaa. Itse pidän kirjoittamisesta, mutta joku toinen voi laulaa, maalata, piirtää, soittaa, mennä metsään tai puhua ystävän kanssa.

Minusta ei itse välttämättä kuoriudu esimerkiksi kanavallaan asioistaan kyynelehtivää itkuvloggaajaa (taidan olla siihen liian vanhanaikainen, yksityinen, herkkänahkainen ja laiska, tuossa järjestyksessä). (Vahvastikin) laidasta laitaan liikuttuminen on minulle kuitenkin ominaista, ja tajusinkin vastikään yhteyden itku(herkkyyde)n ja joidenkin omien kappaleitteni välillä.
Ehkä itken niitä asioita, joita en osaa ilmaista, joihin en vielä osaa ottaa kantaa millään muulla tavalla. Ehkä se herkkyys, jolla havannoin maailmaa ja sen haurautta toiveikkain sanoin ja kuvin, on se itkukolikon toinen puoli. Jos itku on pitkän ilon hinta, maksan sen mielelläni. Jos asiat ovat niin katoavaisia ja syklisiä kuin mitä uumoilen, pitkässä itkussa se ilo vasta piileekin.

Kaikin voimin eteenpäin, kuten tai ji-opettajallani oli tapana sanoa.

Liikkumisiin ja liikuttumisiin taas,
Minna

PS. Itkusta, itkemisestä ja itkuvirsistä opettaa lisää myös Äänellä itkijät ry  (he löytyvät Facebookistakin). Vielä jonain päivänä opiskelen tästä aiheesta lisää – ehkä sitten kun minulla on vielä selkeästi enemmän harmaita hiuksia (kirjaimellisesti). 😊 Seuraavaksi lähden tästä koneen ääreltä kuitenkin työhuoneelle viettämään aikaa laulujeni parissa. Senkin tuossa alkuviikosta itkettyäni nimittäin hokasin, että taas oli jäänyt oma luomistyö ja itseilmaisu – ne omat tärkeimmät henkireiät – arjen jalkoihin. Sisäinen tietäjä komensi takaisin runouden pariin. Poimin esille mustepullonikin.

Maalasin minimaailmankaikkeuden ja nostelen Alana Fairchildin upeita oraakkelikortteja.

Maalasin minimaailmankaikkeuden ja nostelen Alana Fairchildin upeita oraakkelikortteja. Piristyköön kukin tavallaan.

 

Know, that beneath even the most chaotic mind, ia a place of deep, quiet serenity within. Do whatever helps you dive deep to find it – dance, take some rest, meditate, do yoga, write, paint, make love, make music. In that quiet serenity within, you’ll be leaving unnecessary chaos behind and you’ll be presented with the gift of a new way forward.

~ Alana Fairchild, Journey of Love

 

 

En tee uudenvuodenlupauksia, mutta kaikenlaista muuta kylläkin (tai, Tervetuloa juhlavuoteeni)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vietin joulun ja vuodenvaihteen metsässä. Auringonnousu lähtöpäivänä vahvisti toiveikkuutani uuden vuoden suhteen.

Vuotta 2019 on kulunut kolmetoista päivää. Istun hieman uneliain silmin koneen äärellä ja pohdin mikäli toinen kuppi kahvia olisi fiksua. Minusta ei taida tänään löytyä ainuttakaan huutomerkkiä, mutta sisäinen hiillos kytee ja lämmittää: tein tällä viikolla paluun tanssilattioille, avasin näyttelyni ja olin tavattavana taiteilijana Mökki Gallerian lauantaisessa taiteilijatapaamisessa. Kahdestatoista maalauksesta olen myynyt nyt viisi.  Ei hassumpi aloitus juhlavuodelleni. 😮 💖

Ruotsinkielinen paikallisradio kutsui minut perjantaina höpöttämään hetken tekemisistäni ja kuulumisistani (aina silloin tällöin teen juttuja jotka ylittävät paikallisen ankkalammen uutiskynnyksen). Törmäsin viikolla tuttuun kaupungilla ja taiteilijatapaamisessakin samat kysymykset nousivat pintaan:

Minna, sulla on aika monta rautaa tulessa. Miten sä oikein teet tän kaiken? Miten sulla riittää energiaa?

 

Radiolähetyksessä taisin sanoa jotain siitä, että tiedän mitä haluan, mitä mulle on tärkeätä, ja mihin haluan aikani ja huomioni panostaa. Tutulle totesin, että vietin vuodenvaihteessa 10 päivää metsässä tekemättä mitään, ja samaa harrastan kesäisin (olen toisin sanoen oppinut kantapään kautta pitämään myös lomaa). Taiteilijatapaamisessa tuumin, että on paljon jota en osaa, ja että omat vahvimmat osaamisalueeni nyt vain sattuvat liittymään tanssiin, kuviin ja musiikkiin.  Lapsettomana, velattomana, onnekkuutensa tiedostavana aikuisena mulla on tällä hetkellä rahkeita ja intohimoa, draivia, toteuttaa ideoita jotka koen innostaviksi. Positiivinen palaute rohkaisee tekemään enemmän. Olen itse saanut vuosien aikana niin paljon tukea toisten taiteiluista, että olen onnellinen pystyessäni pistämään hyvän omasta puolestani kiertämään.

Kävellessäni radioon haastateltavaksi tajusin myös että olen puuhannut Head Up, Heart On– oraakkelinäyttelyäni kokonaan Minna Twice-alter egoani käyttäen – ja että se itse asiassa on ollut aika helpottavaa. Minna Twicessa kun on jo nimestä alkaen voimaa ainakin kahden Minnan edestä. Toisaalta on virkistävää saada olla välillä ihan Minna vain ja pohdiskella juttuja. Pohdiskelun myötä muistin taas, että vaikka miellänkin tekemiseni (itsekin) toisinaan rönsyileviksi, osaan olla myös suunnitelmallinen ja viedä asioita loppuun. Tuotteliaisuus ei siis ole yksinomaan luovuudesta kiinni, vaan myös kyvystä kanavoida luovuus rakentavasti.

Tähän liittyy ehkä löyhästi myös ne tekemättömät uudenvuodenlupakset. Radiotoimittajakin uteli niistä, ja nauroimme kummatkin lyhyelle vastaukselleni:
– Teetkö sä Minna muuten uudenvuodenlupauksia?
– En.

Sen sijaan että kerran vuodessa ryhdistäydyn tai kuvittelen ryhdistäytyväni elämänmuutosta varten, olen mielummin hereillä vuoden ympäri (kerta siihen juuri nyt pystyn). Tämä valppaus ei  tarkoita ylivirittyneisyyttä eikä jatkuvaa työntekoa, vaan hoksottimet kohdallaan olemista – nimenomaan sitä elävää meditaatiota, mihin Living Meditationkin viittaa. Pyrin pysymään tietoisena siitä missä menen suhteessa sekä itseeni että maailmaan. Pyrin tekemään niitä pieniä muutoksia tai korjauksia matkan edetessä; joskus onnistun paremmin kuin toisin.
Uudenvuodenlupauksia käytännönläheisemmäksi koen itse asiassa takarajat. Takarajat haastavat hyväksymään epätäydellisyyden mahdollisuuden – ja ryhtymään toimeen tästä huolimatta.

Varasin esimerkiksi tammikuisen näyttelyaikani joskus syksyllä, kun ystäväni Sibel totesi että hänen galleriansa kevätkaudessa oli vielä muutamia kuukausia vapaana.  Ajatus kahdestatoista maalauksesta oli mukana alusta asti, mutta loppupeleissä takaraja oli se, mikä tiivisti ne lopulliseen muotoonsa. Koska olin päättänyt tehdä maalauksista orakkeelikortteja, niiden täytyi myös valmistua tietyn ajan sisällä jotta saisin materiaalit painoon ajoissa. Samankaltaisen itseluodun paineen alaisena syntyi aikoinaan myös ensimmäiset nauhotukseni (sekä digijulkaisu notes to self vuonna 2012). Olen useammin kuin kerran osallistunut (oman mittarini mukaan menestyksekkäästi) helmikuun mittaiseen RPM-äänityshaasteeseen.

Kuten avajaisissa perjantaina totesin, tuntuu myös siltä, kuin jokin ympyrä on näyttelyni myötä sulkeutunut. Tutustuin Mökki Galleriaa pyörittävään Sibel Kantolaan 2000-luvun alussa: hänellä oli Turussa näyttely josta minä tein lehtijutun. Meillä synkkasi ensikohtaamisesta alkaen, ja olemme vuosien saatossa innostaneet ja tukeneet toisiamme lukemattomin tavoin – kyseenalaistamatta hetkeäkään toisen tekemisiä, tai valintoja. Tänään Sibelillä on oma galleria ja työhuone kivenheiton päästä kotoaan, ja minä luotan tarpeeksi tekemisiini tuodakseni niitä yhä enemmän esille.
Olen melko varma, että lupausten sijaan yllämainitun on mahdollistanut lannistumaton tekeminen – ja ennen kaikkea tekeminen, jossa on itselle sekä sydäntä että mieltä. Kuten Joseph Campbell tämänkin sanoittaa:

People say that what we are all seeking is a meaning of life. I don’t think that’s what we’re really seeking. I think that what we’re seeking is an experience of being alive, so that our life experiences on the purely physical plane will have resonances within our own innermost being and reality, so that we actually feel the rapture of being alive.

Täten oikein hyvää alkanutta vuotta myös näin blogini kautta. Katsotaan mitä projekteja ja takarajoja itselleni vielä vuoden aikana keksin. Joko väsyn juhlimiseen ennen aikojani, tai sitten 10 vuotta Minna Twicena innostaa uusiin äänityksiin… ja kesäkuiset nelikymppiset bileisiin… ja … niin edespäin.

Nyt aion näin Nuutinpäivän kunniaksi sekoittaa oman oraakkelikorttipakkani ja katsoa mikä kortti osuu tälle kuukaudelle. Kyllä pohdiskelu polulla pitää. 😊

Tapaamisiin taas, tanssilattialla jos toisellakin,
Minna

img_1700

Galleristi koirineen ja onnellinen tammikuun taiteilija jonka oraakkelmaalauksista tuli myös oraakkelikortteja.

PS. Mä laitoin muutamia vuosioraakkelipakkoja myyntiin myös nettikauppaani. Tilaa sieltä omasi, mikäli huomaat sellaista kaipaavasi. Jatkan hyväntekeväisyyttä ja lahjoitan korttituloista kalenteritulojen lailla osan Invalidisäätiön avustajakoirahankkeelle. Ja juu, tottakai maksan Sibelille galleriavuokraa aivan kuten kuka muu näytteille asettaja – niinkin ystävät voivat toistensa tekemisiä tukea.

PPS. Perjantaina 18. & 25.1. klo 17.30-19.30 sulla on tilaisuus astua viikonloppuun Nian ja qi gongin myötä. Mielenkiintoinen lyhytkurssi yhteistyössä Thea Mantsisen kanssa; mukaan mahtuu vielä – ja mulle voi ilmottautua: minna(a)dakinia.fi

PPPS. Kaikkia White Belt-koulutuksia koskeva tarjous on voimassa vielä 15.1. Toisin sanoen saat sen myötä myös Turun kesäkuisen koulutuksen ale-hintaan. Nappaatko?

PPPPS. Mikäli viihdyt naamakirjassa, voit seurata siellä Minna Twice-sivuani. Tarkoitukseni on keskittää vastedes kaikki taiteiluni samalle sivulle.

Oraakkelikortit: Include yourself in the dream

Oraakkelikortit 2019: Include yourself in the dream.

 

Tuumailua vetovoimasta – Niassa vietetään vuonna 2018 “Year of the Pull”-teemavuotta

36176378_10155890188237981_6395249227647156224_n

Kun kerran tai muutaman on kokenut rikastuvansa mittaamattomalla tavalla sen tähden, että on seurannut sisäisen navigaattorinsa ohjeistusta vain mututuntumalla, kynnys ottaa sekä navigaattori että mututuntuma hieman vakavammin laskee huomattavasti.

Nian kehittäjä, Debbie Rosas, on nimennyt kuluvan vuoden 2018 “Year of the Pull”-vuodeksi. Uskomatonta kyllä, Suomi saatiin – ikäänkuin Niafinlandin juhlavuoden kunniaksi – Debbienkin kiertuekartalle, ja lokakuussa hän ohjaa Helsingissä vuositeemaa mukaillen Dance Pull -nimisen tapahtuman. Tanssitapahtuman teemana ovat Nian kotisivujen mukaan chakrat ja niiden viisauksien äärelle löytäminen. Uulalaa! Iloitsen tästä itsekin, sillä oma varsinainen chakratietouteni on loppupeleissä melko lightia. Samalla olen kiitollinen, että Niassa esoteerismpiakin aiheita lähestytään aina kehosta käsin (me ollaan spirit having a human experience, junou).

Esimerkiksi The Secret ja joitakin vuosia sitten paljon huomiota saanut vetovoiman laki ei (heh heh) kutsunut minua puoleensa lainkaan (tässä aihetta sivuava artikkeli). Olen varma siitä, että ajatustasolla ja intentiolla on tärkeä paikka muutoksen mahdollistamisessa. Ongelmalliseksi koin ja koen sen, kun monitasoinen muutosprosessi tiivistetään quick fix -muotoon ja yleisellä tasolla luullaan/oletetaan/toivotaan asioiden tai olosuhteiden muuttuvan pelkästään toivomalla ja ajattelemalla. Alleviivaan: ajattelu ja ajatuksen voima ovat todennäköisesti suurimpia voimavaroja joita meillä käytössämme on. Koen kuitenkin että se ajatuksenvoima josta jopa Salaisuus-yhteydessäkin loppujen lopuksi puhutaan on jotain syvällisempää kuin ajatusmyräkkä joka pyörii useimmilla päivittäin pinnassa, joillakin sekä päivin että öin – ja sen kuu(nte)leminen ja huomioiminen menee jo työstä. Entä jos malttaisimmekin (kirjaimellisesti) mielemme, ja antaisimme tilaa aistikkaalle ajattelulle? Ajatuksenvoima juurtuneena kehoon, yhteistyössä arjen ja konkretian kanssa – yhtäkkiä olenkin valmis kuuntelemaan, jep, tämä vaikuttaa lupaavalta. 

Keskeisin asia vetovoimassa on oman kokemukseni mukaan se, ettei sen tarvitse olla järjellisesti selitettävää – usein ehkä parhaimmillaan juurikin päinvastoin. Vai väitätkö, ettet koskaan ole tehnyt jotain vähän poikkeavampaa valintaa vain siksi että se tuntuu ihan älyttömän hyvältä ja sitten oletkin saanut osaksesi parhautta jota et edes osannut kuvitella? Mikäli et, suosittelen tätä lämpimästi. Huomaathan samalla myös, ettei kaikkea tarvitse testata niillä suurimmilla panoksilla (ihmissuhteilla, terveydellä, kodilla). Tunsin esimerkiksi itse tänä aamuna vastoin kaikkea järjellistä tyylitajuani vetovoimaa äidiltä saatua verkkarimatskusta tehtyä kynähametta kohtaan ja hei – se sekä lämmittää alaselkääni että korostaa uumaani tosi nätisti. Ajatus yhdistettynä siihen aistilliseen vetovoimaan vasta timanttia ovatkin – ja tämän myötä palaammekin ykkösruutuun, tai kuvasitaattiin joka sai kunnian avata tämän kirjoituksen. Kokonaisuudessaan Rumi-lainaus kuuluu näin:

Let yourself be silently drawn by the strange pull of what you really love. It will not lead you astray.

Ravitsevan vetovoiman tunnistanee siis siitä, ettei se (aina) tarvitse salamaniskuja tai ilotulituksia tai sosiaalisen median päivityksiä. Kaikessa hiljaisuudessakin voimme antaa itsemme hakeutua niiden asioiden pariin, joita todella rakastamme. Kun hiljennymme tunnistaaksemme aidosti kutsuvan, saatamme yllättyäkin. Varmaa on se, että harhaan ei rakkaudesta lähtöisin oleva vetovoima meitä johda.

Saattaa siis hyvin olla, että lähden tässä verkkakynähameessa tänään oikein liikenteeseenkin – ja mikäli sinä tunnet vetoa Debbie-viikonloppuun, löydät lisätiedot alta. Oikein hyvää ja rikastuttavaa kuunvaihdetta sinulle, ja tanssimisiin taas!

*

PS.
Lupaan että saat kaikille avoimesta Dance Pull-illasta jotain irti, riippumatta kokemuksistasi, oletuksistasi tai ajatuksistasi chakrojen värikkäästä maailmasta – ja onhan tämä nyt ainutlaatuinen tilaisuus tavata Nian alullepanija näin (lähes) kotikulmilla.
Perjantaisen Dance Pull-tapahtuman lisäksi Debbie ohjaa samana viikonloppuna (eli la-su 20-21.10.) samoin kaikille avoimen Moving to Heal-koulutuksen, jonka kautta saat liikkeen ja musiikkiin ja niiden yhteiskäyttöön liittyviä Nia-makuisia työkaluja arkeesi ja työhösi.

PPS. Year of The Pull –teemaisen kirjasen saat ladattua ilmaiseksi tästä – nätti pieni PDF on itsessäänkin minikurssi chakrojen saloihin. Ehkäpä siitä on jopa kesälukemiseksi?

 

Uusi aikakausi alkaa nyt

Kuukausi sitten naureskelin etelänreissukämppäni keittiössä sitä, että induktioliesi on kaltaiselleni nakkisormelle hyvää lämmittelyä kosketusnäytön käyttöä varten (johon olin tekemässä loikan suoraan festaripuhelimesta). Oli herättävää tajuta miten vähällä painannalla asiat voi hoitua! Hausmann on tästä ahaa-elämyksestä huolimatta joutunut huomauttamaan näyttöä painavien sormieni ei-niin-sietämättömästä keveydestä myös viime päivinä: sain veljeltäni viime viikolla tabletin.
Tämä ensimmäinen sillä ottamani kuva sanonee enemmän kuin tuhat sanaa.

TabletGrin

Olen sittemmin liittynyt Instagramiin, ja viestiryhmään jossa on pelkästään Aaltoja. Olen myös säätänyt kaikki toiminnat ja sovellukset niin äänettömiksi kuin osasin – älylaite saa elämässäni ehkä juuri ja juuri näkyä, muttei todellakaan kuulua (kotisivuillani lukee selkeästi: parhaiten tavoitat minut sähköpostitse 😀 ).

Tämän postauksen kirjoitan suosiolla koneella. Ja totta puhuakseni tablettiaikaan siirtymiseni on itse asiassa toissijaista, sillä aikakausi joka minulla päällimmäisenä on mielessä liittyykin maya-kalenteriin: tänään alkaa sen mukaan uusi vuosi!

Olen seurannut tätä runollista ajanlaskua puolella silmällä viimeiset 12 vuotta – en mitenkään vannoutuneesti; uteliaasti kylläkin, ja usein (suurestikin) innostuen. Tarina siitä, miten löysin maya-kalenterin on lähes yhtä hyvä kuin se, miten Hausmann ja minä löysimme toisemme (siitä joskus toiste):
Keväällä 2005, juuri ennen äitienpäivää, olin yliopiston tietokoneluokassa tulostelemassa jotain (kai) opintoihini liittyvää. Tulostin pukkasi papereita jotka eivät kuuluneet minulle, ja jäin odottelemaan omiani sen viereen. Huomasin ajatuksissani silmäileväni mielenkiintoista tekstinpätkää pöydälle jätetystä paperista, ja jokin sisälläni liikahti.

Enää minulla ei ole hajuakaan siitä mitä tuolloin luin. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen siitä, että sivun alareunasta löytyi nettiosoite, joilta teksti oli tulostettu. Päädyin Tracey Gendronin ylläpitämille astrodreamadvisor-sivuille, ja siinä ilmeettömässä luokkahuoneessa elämääni avautui jälleen uusi ulottuvuus. Ei vähintään ymmärtäessäni että tässä maailmassa on muitakin jotka liikkuvat logiikkaa vaikealukuisimmilla vesillä, luovat polkuaan vähemmän laskelmoivasti – ja tästä huolimatta pääsevät perille, saavat asioita aikaiseksi. Tuolloin itse viisi kuukautta aiemmin täysin odottamatta Nia-nimiseen liikuntalajiin hurahtaneena ja vastoin useimpia järjellisiä vastaväitteitä kesäkuiseen White Belt-koulutukseen ilmottautuneena tämän tiedostaminen oli helpotus. Kun maya-kalenteri ja sen kolmetoista kuunkiertoa mainittiin koulutuksessa vain muutama viikko sen jälkeen kun olin poiminut tulostimen viereltä vieraan paperin tunsin, tiesin, olevani hyvällä polulla.

Päivittäisessä elämässäni maya-kalenteri ei välttämättä näy juuri mitenkään (tilasin tosin vastikään vuoden maya-kalenteritiedotteet sähköpostiini). Ajoittain sen ajankohtaisuudet ja varsinkin mielikuvat toimivat kuitenkin lisäravinteena sielulleni; heittävät lisää löylyä sisäisille hahmotuksille. Tietoisuus kolmestatoista kuunkierrosta muistuttaa myös taivaankappaleiden ja sen myötä luonnon rytmeistä. Yhtäkkiä aika ei olekaan kortilla, vaan pikemminkin minusta tulee ajantajuni myötä osa suurempaa sykliä.

Pidän myös siitä, että maya-vuodessa on tunnollisesti 364 päivää (28 päivää/kuukausi x 13) – ja että joka vuosi heinäkuun 25. on “Day Out Of Time” – päivä ajanlaskun tuolla puolen, ikäänkuin henkireikä menneen ja tulevan välillä.
Pidän siitäkin, että jokaisella vuodella (ja päivällä) on oma teemansa: 24.7 heitimme hyvästit Blue Spectral Storm-vuodelle, joka nimensä mukaisesti on saattanut tuntua varsin myrskyisältä. 26.7 eli tänään alkaa Yellow Crystal Seed-vuosi: aika istuttaa unelmia Uutta Elämää varten. Ja kyllä: meillä kaikilla on myös syntymäpäivämme mukaan määräytyvä Galaktinen Signatuuri! 😀

Sanomattakin lienee selvää, että nörttiystasoja on tämänkin suhteen lukemattomia. Itse käytän kalenteria lähinnä mausteen lailla – ripaus sinne tai tänne, kun mieli tekee. Pidän yksinkertaisesti sellaisesta, joka muistuttaa minua ajanlaskun suhteellisuudesta, olemisen monikerroksisesta syklisyydestä. On olemassa kehollisuus ja sielukkuus. Hyvä vain, jos näitä voi juhlistaa monimuotoisesti – ja sivuta samalla vanhaa kunnon rauhaa ja rakkautta. Tai, kuten Frances Hodgson Burnettin Salaisessa puutarhassa hihkutaan: Being alive is the magic!

Tämän myötä iloista uutta maya-sykliä, ja myöhäiskesän jatkoa itsekullekin.
Liikkumisiin! ❤

*
PS. Tiedän läheisiä, joille maya-maailma ei juurikan avaudu. Tykkään heistä ja he minusta tästä huolimatta.
*
PPS. Nii! Oon siis Instassa: mcaalto (siis Minna Christina, ei MotorCycle). Häshtäg-häshtäg, ja niin edelleen.
*
PPPS. Tanssimisiin täydenkuunjameissa Littoistenjärvellä ma 7.8 klo 20.30, eikö vain?
*
Ja sokerina pohjalla: muutama lomakuva Elämäni Ensimmäiseltä Etelänmatkalta, kerta se nyt puheeksi tuli jo aikaisemmassa blogikirjoituksessa.

Päivän WonderWoman-treenit keskiaikaisessa tornissa.

Päivän WonderWoman-treenit keskiaikaisessa tornissa.

Välimeri: jotkut panevat henkensä peliin ylittääkseen sen, toiset hakevat jännitystä lomaansa hyppäämällä siihen kalliolta.

Välimeri: jotkut panevat henkensä peliin ylittääkseen sen, toiset hakevat jännitystä lomaansa hyppäämällä siihen kalliolta.

Mallorcan (ulko)saaristo: 19 pikkusaarta. No, olihan tässä luolassa hieno uida.

Mallorcan (ulko)saaristo: 19 pikkusaarta. No, olihan tässä luolassa hieno uida.

Jumalattarenkin tapasin, keisarin keitaalla keskellä kaupunkia.

Jumalattarenkin tapasin, keisarin keitaalla keskellä kaupunkia.

Oliivipuut ovat varsinaisia draamakingejä. Tämä on tuhansia vuosia vanha. :O

Oliivipuut ovat varsinaisia draamakingejä. Tämä on tuhansia vuosia vanha. :O

Ses salines-ranta, synttäripiknikin auringonlasku.

Ses salines-ranta, synttäripiknikin auringonlasku.

Portocriston luolissa näin ilmestyksiä jos toisiakin.

Portocriston luolissa näin ilmestyksiä jos toisiakin.

...ja tapasin paljon halattavia. Myös muutaman upean ihmisen, vaan sallittakoon heille netillinen nimettömyys.

…ja tapasin paljon halattavia. Myös muutaman upean ihmisen, vaan sallittakoon heille netillinen nimettömyys.

“In the midst of winter, I found there was, within me, an invincible summer. And that makes me happy. For it says that no matter how hard the world pushes against me, within me, there’s something stronger – something better, pushing right back.” ~ Albert Camus

Löydetty: sisäinen kesä

 

Tapahtui tosielämässä toissaviikolla:

Ystäväni istui toimistollaan ja vilkuili vuorotellen kalenteriaan, tietokoneen näyttöä ja puhelintaan. Tekemättömät asiat vilisivät silmissä – oli raportteja kirjoitettavana, hakemuksia viimeistelemättä, veroja raportoimatta, ja lähtö läheni. Oli kokous hallintoryhmän kanssa, henkilökunnan pikkujoulujuhlat, ja se ratkaisematon kyytiongelma kaukaisessa kohteessa järjestettävään konferenssiin – paikallista taksiyritystä oli haastellista paikallistaa. Mitä ystäväni teki? Ainoan oikean: lähti lounaalle kanssani. Palatessaan toimistolleen puolitoista tuntia myöhemmin, ystäväni oli huomattavasti virkeämpi ja iloisemmalla päällä. Sähköpostissa odotti viesti konferenssijärjestäjiltä: kuljetus oli järjestynyt.

Maanantaisen Nia-tunnin jälkeen eräs tanssijoista jäi hetkeksi juttelemaan. Rupattelimme kehontietoudesta, itsestään kuuntelemisesta, siitä, miten Niassa opittua ja havaittua voi hyödyntää salsassa. Lähtiessään nainen lausui ehkä parhaat tässä kuussa kuulemani sanat:
– No nyt on taas tää aika vuodesta, ku tarttee nähdä vaivaa sen eteen että on hauskaa.

N-a-u-l-a-n kantaan.

On taas se aika vuodesta, kun tarttee nähdä vaivaa sen eteen että on hauskaa.
Kirjoitin viimeksi lyhyesti siitä, miten otan kaikki sesongin hyvät toivotukset henkilökohtaisesti, ja miten kulta ja kimallus yltäkylläisyydessään jotenkin tuntuu ehkä luonnollisenkin lohdulliselta kaiken pessimistisen uutisoinnin ja edelleen syvenevän pimeän keskellä. Tämän yllämainitun lonkalta heitetyn lausahduksen myötä tajusin taas kerran miten vaativaa näillä leveysasteilla asuminen henkisesti voi olla. Juuri kun voimavarat auringonvalon ja D-vitamiinin puutteessa ovat vähimmillään, tarttis vielä tsempata, ja nähdä vaivaakin. Herramunjee, anna mun käpertyä kokoon! Ellei tietyt perusasiat olisi kunnossa, saattaisin käpertymisen valitakin. Vaan huomaankin tässä ystäväni kaltaisesti oppineeni että välillä tauko on ainoa oikea valinta kiireiseen päivään, ja että vaivannäkö kannattaa.

Tiedän, että kannattaa seistä auringossa sen viisi minuuttia jota aikaa löytyy. Tiedän, että kannattaa jakaa huoliaan jonkun kanssa. Tiedän, että kannattaa nähdä ystäviä. Tiedän, että kannattaa pyytää saada olla yksin kotona jos se oma aika on oleellinen osa sielunravintoa. Tiedän, että kannattaa hakeutua tanssilattialle tai joogamatolle vaikka väsy olisikin. Suurin ero aikaisempiin vuosiin taitaakin olla, että sen lisäksi että tiedän kaiken edellämainitun, toteutan sitä myös parhaani mukaan.

Hakeudun aurinkoon aina kuin mahdollista, kuitenkaan itseäni moittimatta jos en siihen ehdi. Jaan ajatuksiani, varsinkin niitä typerimmiltä tuntuvia pelkoja läheisteni kanssa – luotan siihen, että ihminen jonka puoleen käännyn on puolellani ja toivoo minulle vain parasta, aivan kuten minäkin hänelle. Verbalisoin yhä uudelleen tarpeen saada olla kotona yksikseni – en voi sille mitään, että avopuolisoni viihtyy kotona ja tekee töitä sieltä käsin. Hän myös viihtyy seurassani, eikä tästä johtuen aina omatoimisesti huomaa lähteä – ellen minä ota tarpeittani itse vakavasti ja kerro niistä.
Nian ohjaaminen on puolestaan valinta joka vie minut tanssilattialle myös silloin kun en välttämättä jaksaisi. Onneksi voin tunnilla valita fokuksen ja miten kovaa milloinkin mennä, eikä ole tullut vielä päivää, jolloin liike pahentaisi tilannettani. Päinvastoin – tanssilattia on pelastanut minut kerran toisensa jälkeen. Tuonut vähän lisää elintilaa, vienyt ajatukset muualle, rauhoittanut, virkistänyt. Ne tunnit, jotka koen ohjanneeni huolimattomasti tai jopa huonosti antavat minulle tilaisuuden harjoittaa lempeyttä itseäni kohtaan, ja minusta on tullut aika haka ottamaan tilanteesta vaari (vaikka sen itse sanonkin).

Parasta siinä On taas se aika vuodesta, kun tarttee nähdä vaivaa sen eteen että on hauskaa -lausahduksessa taitaakin olla se miten se ottaa kiteyttää kaiken tällä hetkellä oleellisen. Tämä pimeys, ja sen mahdollisesti ahdistavatkin juhlapyhät ovat toistuvaa luonnetta. Toiston tiedostaminen voi toimia työkaluna elää sekä pimeyden että juhlapyhien kanssa. Taas ne tulevat – oletko valmis? Ja, vaikket olisikaan – vaivaa kannattaa oman hyvinvointinsa eteen aina nähdä. Yksikin pieni valinta tai arkinen teko voi kantaa kauas, vaatimattomin hymy johtaa suureen iloon.

Tänään siivoan yksin kotona ollessani keittiön, siirrän vaihtelun vuoksi pöydän uuteen kohtaan. Käyn läpi kesäkuvia koneellani, ja olen juuri niin toiveikas asioiden suhteen kun osaan olla. Iloa ja valoa viikkoosi!

Minna

“In the midst of winter, I found there was, within me, an invincible summer. And that makes me happy. For it says that no matter how hard the world pushes against me, within me, there’s something stronger – something better, pushing right back.” ~ Albert Camus

“In the midst of winter, I found there was, within me, an invincible summer.
And that makes me happy. For it says that no matter how hard the world pushes against me, within me, there’s something stronger – something better, pushing right back.” ~ Albert Camus

*

Iloa, valoa ja hyvää oloa saatat löytää viikonloppuusi seuraavista tapahtumista:
Pe 11.12 esitän omia kappaleitani Café Monarchissa (Humalistonkatu 7a), klo n. 18:30 alkaen. Vapaa pääsy!
La 12.12. HyväntekeväisyysNia Kårenilla (Hämeenkatu 22), klo 12:30-13:45. Vapaaehtoinen osallistumismaksu suoraan SPR:n keräyslippaisiin salissa.