Lempeys lomalla

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen lämpimässä.
Sellaisessa eteläisessä, jonne monet lähtevät saadaksen hajurakoa arkeensa.
Sellaisessa ympärille kietoutuvassa, jollaisessa itse olen viimeksi ollut yli kymmenen vuotta sitten.
Sellaisessa, missä hetkellisesti vieraannun kehostani: sen taipumus tuottaa hikeä ja karvoitusta vievät henkiset jalkani lähes altani.
Onneksi olen ikäiseni. Onneksi teen työkseni mitä teen, ja tällä hetkellä varsinkin työtä käskettyä:
Rakasta itseäsi, nainen. Rakasta.

Ommellessani olkaimia niitä vaativaan kesähepeneen juon kahvia ja mietin pitkästä aikaa ulkonäköä ja siihen kohdistuvia paineita; miten syvälle sellaiset pinnallisuudessaan ovatkin juurtuneet. Miten nopeasti täysin toiminnallinen, kutakuinkin terve keho voi olla liian paljon sitä tai liian vähän tätä. Miten salakavalasti elinikäistä ystävää voikin tehdä mieli moittia, mollata ja muokata, vähätellä ja vaihtaa mielessään parempaan.

Seuraan sormiani, jotka käsittelevät neulaa ja lankaa. Samaiset pelastivat aikaisemmin paikallisen emäntäni aamun parin piilo-ompeeleen avulla. Samaiset silittivät eilen rakkaani kasvoja ja harjoittelivat äsken ystävältäni saatujen uusien vesivärikynien kanssa maalaamista. Samaiset naputtelevat nyt sanoja koneelle, muuntavat ajatuksia tunteella mustaksi valkoiselle.
Muistan – ainiin, tätä on kehollisuus: jotain paljon kokonaisvaltaisempaa kuin pelkästään korvien välissä tapahtuvaa analysointia, arviointia ja ajatusten pyörittelyä. Ja näin kehontietoushurmiollisena: jotain paljon pyhempää, kuin miksi monet ehkä fyysisen ulottuvuutensa äkkiseltään mieltävät.

Teen oloni niin mukavaksi kuin kykenen: välttelen keskipäivän paahdetta hengailemalla sisätiloissa, kuljen väljissä vaatteissa ja niin avoimissa kengissä kun mahdollista. Kuuntelen, haistelen, katselen. Ja kuten Martha Beck tämänhetkisessä lempikirjassani (Finding Your Way In a Wild New World) kirjoittaa:

To navigate the wild world, you need to move your basic perceptual and analytic thinking out of your head and into the whole inner space of your body. This is how you begin to find your way through a terrible loss, a fulfilling career, a complicated relationship, or a broken heart /…/.
Menders of all times and places have taught that silencing the thoughts in our heads and opening to the experience of the body is the basis of all healing.

Yksinkertaisimmillaan healing voi tarkoittaa sitä, että tekee jotain, kokee jotain, tai tapahtuu jotain minkä kautta tuntee itsensä vähän paremmaksi. Tällä logiikalla (juu – logiikka on fantastinen palvelija vaikken herruutta sille helposti annakaan) olen itsekin hitusen aiempaa taas eheämpi. Tai kokoonparsitumpi, kuten meistä useimmat. Hyvä, että lempeys mahtui matkalaukkuun, lieneekö itse sinne loikannut tietäessään että ennen pitkää sitä jälleen kaipaan.

Nyt: pihalle.
Aurinkoista viikonloppua itsekullekin!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PS. Tämä kuva on täysin lavastettu. En kykene paahdattelemaan auringossa penninkään vertaa. Tai no ehkä juuri sen pennin verran. 😀

 

Advertisements

Oma kupla kullan kallis

Viime aikoina on ollut jotenkin lähes sietämättömän suosittua puhua kuplista. Toisin sanoen väittää, että kuplissa elää eristettyjä yhteisöjä, jotka eivät tiedä hölkäsenpöläystä kuplan ulkopuolelta löytyvästä todellisuudesta. Sitten on väitelty siitä että mikä on se Oikea Kupla, ja toisaalta, mikä se Oikea Todellisuus. Tästä voisi mopo taas kerran karata nätisti käsistäni kohti ajatusmaailman abstrakteja arviointeja, mutta tarkoitukseni on tällä kertaa pysyä nimenomaan kehollisuuteen liittyvässä. Minullekin on kehittymässä vankka kuva millaisessa kuplassa oikeastaan elän: omassani, nimittäin.

Tässä kirjoittaessani tiedostan nyt asentoni. Aistin ryhtini. Hartioitteni, käsivarteni, jalkojeni asennon. Aistin kasvoni. Ilmeeni. Yhteyteni lattiaan, allani olevaan tuoliin ja sen pehmusteeseen. Samalla nyökyttelen päätäni taustalla soivan musiikin tahtiin, näpyttelen kirjaimia riveille, luen saapuneen tekstiviestin, mietin milloinkohan herra Missä tulee kotiin ja muistan yhtäkkiä, että arbikselle pitää tehdä kevään kurssiehdotukset huomiseen mennessä. Hurjaa, kuulkaas, tämä kehollisuus.

Moneen otteeseen olen viime vuosien aikana havahtunut ajattelemaan miten jollain tapaa huvittavaa on, että meillä on käytössämme fantastinen biotietokone jonka käyttöjärjestelmistä useat loppujen lopuksi tietävät melko vähän ja monet syystä tai toisesta ehkä välittävät vielä vähemmän. Asioita ikäänkuin vain tapahtuu syntymästä mahdollisten kremppojen kautta kuolemaan asti. Missään ei ole lopullisen valmista manuaalia siihen, miten tätä kehoa kuuluu käyttää ja huoltaa. On paljon arvauksia, ja olettamuksia. On paljon tulkintoja ja niiden mukaisia ohjeistuksia, yleistyksiä. Välinpitämättömyyttä, ja vähättelyäkin. Kehon pitkälti automatisoitua itsesäätelyä ei välttämättä tajua arvostaa ennen kuin jokin menee vakavammin pieleen, mutta emme toisaalta edes aina tajua että jokin edes on vialla ellei joku mittaus/toimenpide/arviointi/vertaus sitä havaitse.
En itse esimerkiksi 9-vuotiaana tajunnut, että tarve löytää tapoja siirtyä lähemmäs taulua nähdäkseni kunnolla oli kohdallani ainutlaatuinen. Likinäköisyyteni kävi ilmi terveydentarkastusessa, ja terveydenhoitaja ihmetteli miten olin pärjännyt niin kauan ilman laseja. Mikäs lukutoukan likinäköisenä on ollessa, ja olin nähtävästi tarpeeksi välkky pystyäkseni seuraamaan mitä taululla tapahtui vaikken kirjoitettua aina kunnolla nähnytkään.
Nyt, piilareiden vakiokäyttäjänä, saatan edelleen ne pois ottaessani hämmästellä miten sumuiseksi maailmani saan. Ja kun siitä self helpistäkin oli äskettäin puhe – olenhan minä sellaistakin lukenut, että näkö voi parantua tahdonvoimalla, ja että huono näkö voi viestiä haluttomuudesta nähdä jotain. Käytännönläheisenä ja piilarisysteemiin toistaiseksi tyytyväisenä olen todennut valjastaneeni tahdonvoimani henkilökohtaisesti toistaiseksi muualle. Luovana ajattelijana päädyin siihen että hyvä on, luultavasti on asioita joita en halua nähdä – mutta enhän minä loppupeleissä niillä silmilläni näekään, vaan sydämelläni, aisteillani, intuitiollani. Samalla visuaalisesta maailmasta saamani nautinto on sitä luokkaa, että pidän silmistäni niin hyvää huolta kun kyen… ja muistan. Kuten viisas optikko kerran minulle totesi: ei silmissä mitään vikaa ole, näköä vain haittaa.

Satun onnekseni myös tulemaan perheestä, suvusta, jossa sairaaloissa vietetty aika on ollut hyvin rajallista ja useimmiten iäkkyyteen liittyvää. Tämäkin vaikuttaa luultavasti siihen, miten kehollisuutta ymmärrän, miten sille omistaudun: melko luottavaisesti, yleensä kiitollisena. Optimismiin taipuvaisuus voi vaikuttaa helpon yksiselitteiseltä kun pahimmat vakiovaivani liittyvät toisinaiseen kuumeettomaan flunssaan tai kuukautisiin (viimeksimainituista tosin lisää tuonnempana). Samalla tiedän eläviä esimerkkejä sellaisista ihmisistä, jotka kivuistaan ja kärsimyksistään huolimatta pysyvät sekä nahoissaan, järjissään että sydämeltään empaattisina. Oman kuplan perinpohjaisen tiedostamisen suurin lahja saattaakin olla se, että ymmärtää miten henkilökohtaisen ainutlaatuinen kyseinen kupla on – kaikkien kohdalla. Kokemus ja käsitys kuplasta voikin olla se yhdistävä tekijä.

Lempeä lokakuun jatkoa itsekullekin!

*
Tämän vuoden Osaava Nainen -messujen teemana on muuten Harmony. Olen itse paikalla edustamassa sekä Niaa että itseäni – huudathan HEP! jos haluat messuille vapaalipun (yhdellä lipulla pääsee kaverin kanssa yhdelle vapaavalintaiselle messupäivälle).
Messupaikkana Turun messukeskus, ajankohtana 23-25.10.

Yksi kaikkien, ja kaikki yhden puolesta

Minding my business.

Minding my business.

 

Rakas blogi,

Sadepäivä. Siirrettiin maalle lähtöä vuorokaudella. Naamakirjassa tuli aamukaffella vastaan aikuisen naisen kertomus siitä, kuinka mukava baari-ilta oli kääntynyt päinvastaiseksi tuikituntemattoman otettuaan asiakseen kertoa miten tämä aikuinen nainen olisi oikein nätti jos vain laihduttaisi. Pitkän matkan itsehyväksynnän polulla kulkeneena minuun sattui tuttuni, omani ja kaikkien muiden saman kokeneiden puolesta. Muistin erään henkilökohtaisen tapauksen viime vuodelta ja koska aikaa on kulunut tarpeeksi, jaan sen nyt tässä.

Olipa kerran kesäpäivä ja kesäpäivään kuuluvat tamineet: farkkushortsit, teepaita, balleriinat, ponihäntä ja lahjaksi saatu iloisen vihreä kangaskassi jossa oli seeproja kukkien seassa. Olin matkalla jostakin jonnekin, hoitamassa asioitani, pohtimassa ihan omia juttujani ja varsin tyytyväinen olooni. Balleriinat ja kassi sointuivat yhteen, mikä oli totaalisen harkittu juttu. Uulalaa! Seistessäni erään tavaratalon rullaportaissa taakseni sattui kuitenkin ryhmä teinipoikia ja kerrosten puolivälissä kuulin teatterikuiskauksen takanani: Selluliittia!
En ollut uskoa korviani, ja noustessamme rullaportailta jäin hetkeksi tuijottamaan poikien perään. Mikään ei kielinyt että he olisivat jääneet miettimään sanojaan tai varsinkaan minua sen enempää, mutta minua tuo kuiskaus ja sitä seurannut vaimennettu tirskaus jäivät vaivaamaan.

Kuulun melko hyvän itsetunnon omaaviin ihmisiin, enkä ole eläessäni laskenut kaloreita (numerot eivät yksinkertaisesti toimi vertauskuvana mielessäni). Koska hankin vaatteitani niin eri paikoista ja varsinkin koska olen Nian myötä keskittynyt enemmän siihen mikä tuntuu hyvältä päällä kuin siihen mitä vaatteeni koko minusta viestii, olen melko pihalla mitoistani. Nuorempana järjestin luokan tytöt mielessäni kauneusjärjestykseen ja olin itse usein aivan hännillä, tänään arvioin kehoani enemmän sen liikkuvuuden ja toimivuuden kannalta, jos sitä olen arvioidakseni lainkaan.
Huolimattomasti heitetty kommenti jäi kaikesta huolimatta ikävästi iholle – ei, vaan meni itse asiassa paljon ihoa syvemmälle. Kuljin kotiin otsa rypyssä ja puntaroin jos minun oli aika lopettaa shortsien käyttö. Kuvasin videolle paljaiden reisieni liikettä ja muotoa ja koetin arvuutella mikä niissä oli niin silmiinpistävää että sitä oli pakko kommentoida. Yllätys: ei yhtään mikään.

Pohdin välillä, jos sosiaalinen media on (entuudestaan) madaltanut kynnystä kommentoida kanssaihmisten ulkonäköä kasvotuten (tai selän takaa). Tehnyt jostain hyvin henkilökohtaisesta ja välillä erittäinkin hauraasta vielä helpommin tallattavan. Olin kokemastani surullinen (mitä väliä vaikka selluliittia olisikin – mun asusteethan sointuivat yhteen, miksei sitä huomattu?) ja vihainen, itse asiassa tyrmistynyt siitä, että kukaan kokee tarpeellisena kommentoida kehoani ylipäätään. Ohimenevyydessään ja uhkaamattomuudessaan tapaukseni oli samalla aika mitätön – mutta mitä tekeekään jatkuva parjaaminen ihmisen sydämelle ja sielulle? Millaista mielipahaa onkaan mahdollista saada aikaan pelkällä ivallisella katseella, sanoista puhumattakaan?

Kaikesta tästä huolimatta omakin mieleni on välillä kovin kärkkäästi kertomassa mielipiteitään jonkun ulkonäöstä, ihan vain omaksi huvikseen. Tästä syystä meillä onkin jatkuva pieni treeni meneillään. Aina kun mieleni haluaa sepittää turhia tarinoita tuntemattomista – itsestäni puhumattakaan – sanon sille ystävällisesti Thank you mind, not now – kiitos, riittää. Mietin, jos mieleni käytös on synnynäistä tai opeteltua, tai arkisen aivopesun tulosta.  Kommentoinnin välttäminen taas on välillä kovaa työtä, mutta sen arvoista sillä hei, oikeesti – miten kenenkään ulkonäkö on minun asiani? Mitä hyödyttää itseni mollaaminen? Jos läheiseni taas on muuttunut radikaalisti haluan ehkä kysyä mitä hänelle kuuluu – sekä jos hän hehkuu ennennäkemättömällä tavalla, ja varsinkin jos uudenlainen huolimattomuus ja lakastunut katse ovat saaneet vallan.

Ja, vaikka on käytännöllistä kehittää kaikenlaisia älypuhelinsovelluksia joiden avulla voi tavalla tai toisella HETI ilmiantaa sääntöjä rikkoneen tai ilkivaltaa tehneen tai sopimattomasti käyttäytyneen; vaikka somessa voikin kertoa kokemastaan ja saada sitä kautta sekä tukea että mahdollisuuden vaikuttaa asioiden kulkuun, olen kuitenkin sitä mieltä ettei omatuntoa ja hyviä tapoja voi tai edes kuulu laittaa pelkästään ulkopuolisen valvonnan käsiin. Jollakin tapaa haluan ainakin itse olla, ellen kasvattamassa, ainakin edustamassa sellaista kanssaihmistä joka tilanteen vaatiessa tai salliessa miettii ensin, ja toimii sitten. Senkin tiedän kokemuksesta, että sydämellisen arvostava kommentti uusista silmälaisesta, hiustyylistä tai vaikkapa kauniista kynsistä on aina paikallaan.
Ollaanpa kuulkaas taas ihmisiksi.

*

Tuosta selluliittikokemuksesta syntyi muuten taulu, ja kuva, ja hieno #howcaninotloveme? -risuaita. Nimittäin sitäpä juuri: miten minä kaikesta huolimatta sittenkään voin olla rakastamatta itseäni?

#howcaninotloveme?

#howcaninotloveme?

Viiskyt harmaata ja toivonpilkahdukset

Joku kommentoi naamakirjassa kaikkitietävästi, että ihminen pystyy erottamaan vain noin kolmisenkymmentä harmaan sävyä. Katotaas mitä tänään on tullut vastaan.

Lapaset. Huppari. Nilkkalämmittimet. Rannelämmittimet. Pipo.
Katupöly.
Parkkimaksuautomaatti. Liikennemerkki. 7 eri hopeanharmaata autoa samoissa liikennevaloissa. Pisnesnaisen talvitakki. Peltikatto. Paku formerly known as white. Juhana III:n pää. Pikkupojan verkkarit. Ne mun kolme harmaata otsatukassani, (kuulemma) kourallinen päälaellani ja laajentuva läikkä herra Missän parrassa. Ja ehkä ne kaikkein rassaavimmat:
Eilinen taivas. Toissapäiväinen taivas. Viimeviikkoinen taivas. Viimeaikainen taivas.

*

Toisinaan tulee mieleen, että ohjausteni energiatasosta voisi varmasti päätellä päättömyyksiä jos toisiakin minusta – siis siitä kuka tai millainen olen, tai mitä minulle kuuluu. Niinpä: iltapuolelle sijoittuviin Nia -tunteihini mennessä olen yleensä vihdoin jo hereillä. On tullut otettua kirkasvalolamppua, sumppia, ehkä innostavaa seuraakin muodossa tai toisessa, ja tanssiessa talvihorroksesta kuoriutuu uuden veroinen ihminen. Ei ettenkö olisi luonnostanikin tilaisuuden tullessa herkästi innostuvaa ja perustavanlaatuisesti puuhailevaa sorttia, ja kuuluu minulle itse asiassa tällä hetkellä yleishyvääkin. Sanonpa sen silti nyt itseni ja useamman muunkin puolesta ääneen: harmaa syö.

Ennen kirkasvalolamppua, aikoina jolloin sokerinkulutukseni oli hälläväliätasoa, tämä oli minulle raskainta aikaa vuodesta. Valon vähentyminen ei ahdistanut ollenkaan yhtä paljon kun sen paluu, ja minulla meni vuosikausia ennen kuin sain yhtälön oikein päin mielessäni:

Helmi/maaliskuun vaihteessa olen pohjoisen ihmisenä sekä henkisesti että fyysiseti hauraimmillani, varsinkin harmaan ja lumettoman talven jäljiltä. Haukotuttaa, hidastuttaa, harmitus nousee herkemmin pintaan jos olen sillä päällä. Lisääntyvä valo on viettelevää, päivät pitenevät ja sen myötä tekemisen mahdollisuus. Ruokahalu kasvaa tehdessä – ois niin kivaa – ja realiteetti astuu kuvioihin – mut mä en jaksa. Tässäpä vasta tulikoe jos harjoittelee myötätuntoa ja lempeyttä itseään kohtaan.

Muun muassa jenkkiläinen kirjailija & taiteilija SARK puhuu lämpimästi ja kokemuksella micro managementin puolesta: tehtävien pilkkomisesta niin pieniksi osiksi, että niiden hoitaminen luonnistuu lähes vahingossa.
Noniin, Minna. Mitäs jos a) pesisit vaikka yhden haarukan tiskikasasta? b) vastaisit vaikka yhteen sähköpostiin tänään? c) maksaisit vaikka yhden laskun niistä kasaantuneista?
Eivätkä lahjuksetkaan ole laittomia.
No, jos vaikka teet sen tapahtumaflaikun ensin ja SITTEN katot sen kissavideon?
Toi-mii.

Uusin tapani suhtautua jaksamiseen ja jaksamattomuuteen on arvostaa joka ikistä pientä elettä tai tekoa, joka on kotiinpäin. Ja toisaalta: aina ei tarvitse jaksaa, tai haluta. Harmaassa on hyvä levätäkin. Harmaudesta löytyy esimerkiksi ehkä suurempaa suvaitsevaisuutta surua kohtaan, hiljaista myötäelämistä hellittämisen kanssa.

*

Ja niistä toivonpilkahduksista: välillä ne voivat olla odottamattoman sydämellinen ele tuntemattomalta, toisinaan sinitaivas. Joskus usko itseen saa nosteen ihan vaan siitä, että jaksoi jotain, sittenkin. Omalla kohdallani to do-listat koneella tai puhelimessa ovat tuhoon tuomittuja, mutta sydämenmuotoiset post it -laput ajavat asiansa yhä uudelleen.

Micro moves.

*
Ja olihan toi nyt aika sensaatiohakuinen otsikko. Kerrottakoon siis, etten ole sitä erästä ajankohtaista elokuvaa nähnyt. Osaan keksiä useampia periaatteellisiakin syitä, mutta käytännön löytyy yksi yli muiden: ei vain kiinnosta. Teininä selailin Karjaan kirjastossa salaa niitä Minkälieklaanin kirjoja joissa oli (mielestäni) graafisia seksikohtauksia, ja Basic Instinct -elokuva jota en tosin ole nähnyt tähän päivään mennessäkään, oli noihin aikoihin ennennäkemättömän röyhkeä. Hyväksihän tässä kaikesta huolimatta kasvettiin.
Toisaalta on myös hyvä, että asioista pidetään ääntä ja nostetaan melua. Arkisissa teoissa se naisenkin kuva (uudelleen)rakentuu; siinä miten minä kohtelen itseäni ja kanssasisariani. Onneksi ympäriltämme löytyy yhä enemmän fiksuja naisia äänessä (hatunnosto muun muassa Liz Gilbertille!). Ja naistenpäivänä juhlimme taas ainutlaatuista fiksua filmaattisuutamme tanssilattialla: Studio Fon, 8.3. klo 12-13:30. Tervetuloa! ❤

 

SummerMaidenKISS

 

Image

Paluu pimeästä

2015 in my hands

Olen kuullut kerrottavan, että kehomme solut uusiutuvat täydellisesti 7-8 vuoden välein. Tämä tarkoittaa, että me jokaisen tuonmittaisen ajanjakson päätteeksi ainakin periaatteessa olemme luoneet itsemme täysin uudestaan, nahkaamme myöten. Riippumatta tiedon tieteellisestä korrektiudesta ja sen käytännönläheisyydestä välittämättä, huomasin loppuvuodesta 2014 sulattelevani ajatusta, suhteuttavani sen sisältöä omaan elämääni. Siihen kuului nimittäin tuolloin hidasta heräämistä henkisestä horroksesta jonka laukaisi osittain pimeys, osittain syksyn ponnistukset yrittäjyyden ja opiskelun parissa sekä parisuhteen uudistuneeseen ilmeeseen totutteleminen. Ristiriitainen kohokohta koostui itkuisista päivistä joiden aikana en saanut itsestäni mitään tolkkua. Turvanani oli tieto ja kokemus siitä, että ennemmin tai myöhemmin palaan masennuksen syvyyksistä aina takaisin pinnalle, sittenkin.

Sängyssä maatessani satuin tuijottamaan ikkunassa roikkuvaa, joulukoristetelineestä mukaan tarttunutta maltillisesti kimaltelevaa sudenkorentoa. Oloni kohentuessa siivekkäästä tuli yhä merkityksellisempi osa eheytymistäni. Rupesin ajattelemaan, että ehkä masennuspuuskat ovat minun tapani päästää kaikesta vanhasta irti, antaa itselleni mahdollisuus luoda fyysistä ja ennen kaikkea henkistä nahkaani uudelleen; kuoriutua kotilosta uuden veroisena, varoivasesti siipiäni valossa kuivatellen.

Vuodenvaihteen jälkeen sain äidiltäni Hufvudstadsbladetin artikkelin joka kertoi itkijöistä. Itkuvirsiperinne ei ollut minulle sinänsä täysin tuntematon, mutta jutussa kuvattu itkemisen luonnollisuus, tärkeys ja parantava voima kolahti. Ehkä masennuspuuskani ovatkin itkunkaipuuta, ja sille tilaa raivaamista! Ehkä kykyni nauttia ja iloita pienistä asioista tosiaan on juurtuneena kykyyni kokea syvää surua; kummatkin kolikon toinen puoli toisillensa. Ehkä osa ukkini karjalaisuudesta ilmenee minussa itkijänä – kertovathan kappaleenikin usein pieniä tarinoita elämän ihmeellisyydestä ja katoavaisuudesta.

Ja niin, niistä uusiutuvista soluista. Joulukuussa 2014 tuli sattumoisin kuluneeksi 8 vuotta siitä, kun rupesin hitaasti mutta varmasti palautumaan burn-outista loppukesästä 2006. Niin äskettäin kun viime syksynä tajusin vihdoin antaneeni itselleni anteeksi silloiset romahdukseen johtaneet valintani.
Tässä, kun 2015 siis hitaasti hahmottuu taas vuoden mittaiseksi matkaksi, minä hengittelen. Hengittelen, ja kuulostelen, ja kuvittelen triljoonien solujen kannatushuudon yltävän korviini: YOU CAN DO IT!!!! Nykyisissä soluissani kun ei yllämainitun teorian mukaan ole enää jälkeäkään traumatisoivasta menneestä. Oli asia niin tai näin, jo ajatus itsessään on rohkaiseva.

Mitä toiveikkainta alkuvuotta sinulle!
Suuntaamme taas kerran pimeästä poispäin, valoa kohti.

*

PS – juhlistan tänä vuonna 10 vuotta Nia-ohjaajana. Melkoista!

PPS – muun muassa seinäkalentereissani seikkailevat Exorsistersit, ne piirretyt mini-optimistini, saivat muuten syntynsä joulukuussa 2006. He ovat siitä lähtien pitäneet minua silmällä, muistuttaen minua siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Ja hei, muutama kalenteri minulta vielä löytyy varastosta. 🙂

 

Love notes to self -seinäkalenteri 2015.

Love notes to self -seinäkalenteri 2015.