Guest writer Jennifer Hicks: Gradually my way of thinking about my body changed

Image by Jennifer Hicks.

When I came to Nia, it’s safe to say I was pretty broken. My anorexia and exercise addiction had taken over my life and my body, and I was in the most physical and mental/emotional pain I have ever experienced.

When I discovered Nia I began learning what it meant to truly listen to and take care of my body. During the time I was embodying Nia, I created a network of supports to lean on and learn from – friends, books, meditation, blogs, therapists, mentors, music, teachers, my journal, creative writing and more. I spent so much time examining old stories and entertaining new perspectives about my body.

Another key for me during this time of self discovery was receiving a diagnosis of Bipolar Disorder. It was a long road to get to a diagnosis of Bipolar Disorder and it was vital – it laid the foundation for my ability to move forward. In concert with embodying Nia and unlearning/relearning through my network of supports, my diagnosis helped form my personal recipe for wellness and movement towards self love.

Gradually my way of thinking about my body changed and I began repairing my relationship with my fractured self. I’m grateful that Nia was part of my wellness plan then and continues to be so now. Physically, mentally, emotionally and spiritually I am on the path to learning to be my best self!

Jennifer Hicks




The Finnish word for October is lokakuu. Earlier this fall, I decided to declare October LOVEMYBODY-lokakuu, as the two L:s went so beautifully together. Via social media, I announced that I was looking for stories about relating to one’s body – stories about bodyshame, and bodylove, and everything in between. I was lucky enough to get a few responses, which I have had the pleasure and honour to share. Thank you to the contributors!


PS. Should you be inspired to share your story, please do – through me, or via your own channels. Good bodytalk is precious, and healing.

Guest writer, Nia White Belt Boróka Erdélyi: I was the happiest when I completely forgot that I had a body 

Dancing at a wedding.

I was overweight since the age of 14. I was struggling with disordered eating, had distorted body image and an official permission to skip P.E. lessons. I avoided mirrors at all cost, wore baggy clothes and hated all kinds of sport passionately. I was the happiest when I completely forgot that I had a body.

My psychologist had heard of Nia and pushed me gently to at least give it a try. Finally I gave in, mainly so that she stops asking me about it. I signed up for Kinga Brezina’s class in The Shift studio in Budapest, being 100% sure that I would have to fight my way through 60 miserable minutes. I was expecting to hate Nia just as much as anything else… 

We were well into the cycle of cool-down when I first glanced at the clock, shocked to find out that so much time had flown by. Here I quote my e-mail to Kinga the following day:

It was incredible!!! I left the studio floating above the ground, I’ve not felt this joyful and energized for a long time. I wish I could take all girls and women to your class, this is a real miracle.

So, I started attending her classes, and never stopped. I turned 22 in May this year, and soon after that I took my White Belt intensive. I taught my first class recently.

When I look in the mirror, I might not be completely satisfied with every tiny detail, but what I see is a dancer’s body. My body, one I’m grateful to have, happy to move and excited to get to know more and more as I continue on my Nia journey.

 I’m not so focused on pounds and clothing sizes any more, I’m more interested in having the ability to learn new movements, and to dance with strength, grace and joy. And not too surprisingly, my reflection looks a lot prettier when I’m beaming with happiness during or after class. (A guy told me the other day that I have a figure of someone who dances really a lot, and honestly, this was the sweetest compliment ever.)

Instead of being ashamed of my body and trying to go unnoticed at all times, I’m feeling blessed to be a woman, and I enjoy playing with this feminine, sexy side I never knew I had, swaying my hips, spinning around the room, almost swinging with each step when I walk in the streets. I have more confidence, more trust in my body and certainly a lot more appreciation for it. Nia has definitely changed my body, but more importantly, it changed me and my life in it. 

Sharing the joy!

Text by Boróka Erdélyi, who also provided the pictures.




The Finnish word for October is lokakuu. Earlier this fall, I decided to declare October LOVEMYBODY-lokakuu, as the two L:s went so beautifully together. Via social media, I announced that I was looking for stories about relating to one’s body – stories about bodyshame, and bodylove, and everything in between. I was lucky enough to get a few responses, which I now have the pleasure and honour to share. Thank you to the contributors! .


PS. Should you be inspired to share your story, please do – through me, or via your own channels. Good bodytalk is precious, and healing.

Guest writer Lisa Sandin: What is the truth we tell ourselves about ourselves?  

The completion of the Nia Black Belt Training.

In our journey towards knowing ourselves we gently, or not so gently, peel away the layers of self illusions to discover our true selves. We learn about our beliefs, the stories we’ve been fed by others, often stories about ourselves that we’ve chosen to believe. Belief and truth are not always the same. What is the truth we tell ourselves about ourselves? What do we believe about ourselves?

Just over decade ago, in August 2007, I wrote an article for National Public Radio’s show This I Believe. I was in the beginning of my yoga training/teaching, and I was learning how to move my body in new ways. My wonderful yoga mentor had helped me to discover new and inventive ways to support my foreshortened left arm. I was learning about my body and my beliefs. I intended to teach yoga to people like myself, people who didn’t live in a perfect body, who weren’t accepted in typical studios. My attitude was “I am not my body.” That was my belief and my defense against years of striving to prove myself equal to able bodied peers. When NPR chose to publish my essay I was just starting to teach yoga. I didn’t understand then that I didn’t love my body or myself. I believed what I wrote, then.

From NPR’s This I Believe:

I believe I am not my body.

Every day, we see images of perfect bodies we can never have, and we become convinced our bodies are who we are. Passing through puberty, into adulthood and now into middle age, I’ve wasted a lot of time lamenting the size of my hips, the gray in my hair, and the lines in my face. Finally, as I approach my 50s, I believe my parents were right all along: I am not my body.
I was born in 1959, at the tail end of the baby boom. Unfortunately I arrived without all my body parts fully intact. My left arm is a short stub with a small hand and three fingers, reminiscent of a thalidomide defect. To my good fortune, I had superb parents. They were fighters who struck “I can’t” from my vocabulary, and replaced it with “I will find a way.” They believed the development of the mind, heart and soul determine who you are and who you will become. My body was not to be used as an excuse; instead it was a catalyst.
My body was not neglected, though. It endured surgery; it was dragged to physical therapy, then to swimming, and finally to yoga. But it was not the focus of my life. I was taught to respect my body, but to remember that it was only a vehicle that carried the important things: my brain and soul. Moreover, I was taught that bodies come in all shapes, colors and sizes, and that everyone was struggling in some way with their physical inadequacies. Infomercials have convinced me this must be true, although through adolescence I found it difficult to believe the cheerleading squad had any self-doubts.
In my alternately formed body, I have learned lessons about patience, determination, frustration and success. This body can’t play the piano or climb rock walls, but it taught all the neighborhood kids to eat with their feet, a skill it learned in the children’s hospital. Eventually it learned to tie shoes, crossed a stage to pick up a college diploma, backpacked through Europe and changed my baby’s diapers.
Some people think I am my body and treat me with prejudice or pity. Some are just curious. It took years, but I have learned to ignore the stares and just smile back. My body has taught me to respect my fellow humans — even the thin, able-bodied, beautiful ones.
I am my words, my ideas and my actions. I am filled with love, humor, ambition and intelligence. This I believe: I am your fellow human being and, like you, I am so much more than a body.

As I moved through my fifties, I continued my yoga training, embraced yin yoga, studied many forms of healing and meditation, opened a yoga studio, and raised my kids. In other words, I continued on my journey towards self discovery. I’d taken one Nia class and didn’t think it was for me. Then through a convoluted series of disruptions by the Universe, I found myself agreeing to take Nia classes from teacher I’d hired to teach Nia at my yoga studio. When she relocated to the west coast, my classmates elected me to take my White Belt training so that I could teach Nia. To say this was out of my comfort zone is an understatement.

I usually danced with my eyes closed, I avoided looking at myself in the mirror and if forced, I didn’t look at my arm. I’d never taken dance as a child because at my first attempt at ballet at age four, the other girls wouldn’t dance with me because my arm was ugly. The instructor thought it best I didn’t return. I stopped dancing in public after that.

I was terrified to step into the Nia teacher role, but my classmates insisted I’d be wonderful and were extremely supportive. They believed in me. So off to White Belt I went. What a transformational experience! I learned so much about myself, and of course about Nia. Who knew Nia was a spiritual practice? I thought it was about dance. At the end of my White Belt, here is the TRUTH I could finally tell myself about myself; although I respected my body, I didn’t love myself. As I write that, it shakes me to the core. I was ashamed I felt this way. After years of yoga, therapy, healing work, I had not released those ugly beliefs I still held about myself. I didn’t know how to love myself and my arm was ugly, just as those girls had told me decades ago. What I had learned in White belt helped me to see my beliefs about myself weren’t true, but they were deeply held.

I still believe I’m not my body, my spirit resides in this biological unit and I am so much more than my biology. And most assuredly, I am my body, every cell speaks to me, influences me, teaches me about being more authentic. We are dependent upon one another, spirit and body, along with those playmates mind and emotions. This journey hasn’t been fast or easy, but I’ve kept on dancing. Nia has taught me to be inside my body with love, attention and awareness, one belt at a time, and one class at a time, one step at a time. Nia taught me not only to love my body, but to love myself.

By the end of White Belt I learned to dance with my eyes open. I could look at my students. I could see their joy of movement and sense my own. Blue Belt taught me to look in the mirror and talk with love to my left arm, and watch myself move. I installed mirrors in my yoga studio. Brown Belt taught me to forgive myself for not loving myself. I apologized to my right arm for making it work so hard and to my left arm for not seeing it’s beauty. I added jewelry to my left wrist and thumb. Green Belt taught me to share what I had learned with confidence and joy. Move It taught me my body could do more than I thought. By embodying the glorious power of Nia over the last seven years I’ve learned the dance of joy. I can honestly smile into the mirror at myself and at my students.

My sixtieth birthday is a month away. A decade of self discovery led me to complete my Black Belt training just a week ago. My goal was to strip off that last layer of self doubt and criticism that I wasn’t enough. Honestly I’m not sure I have the words as yet to fully convey how I feel and to share the depth of what I learned. First, let me share that my classmates were amazing, supportive and filled with so much love that I felt completely safe to be among them diving into the river of uncertainty. To say that Debbie Rosas is a remarkable teacher who walks her walk is an understatement. That I was sharing the space with my previous belt teachers, Winalee and Caroline certainly helped. I am grateful.

Here is what I learned about myself. I am stronger than I knew. Loving yourself is a choice. When you love yourself suddenly everything is transformed. I am a black belt. I did it. I plunged into the river and let go. When I chose love over fear, my spirit, resting inside this body, experienced real joy. When I am the dance, present, aware, grounded, and intentional, there is no separation between spirit and body. It just all is. I can move my body with complete love, connected to the music, to the space, and to my classmates.

Debbie Rosas’ first question to us at Black Belt was, “Is there anybody here who doesn’t love their body?” Full disclosure, I raised my hand. Now, post Black belt, in the truth I tell myself about myself, I can say I love my body and myself. I finally let go of those last fears, shame and judgments that made me feel less. I plunged my body into the river of uncertainty and discovered at I am so much more than I ever imagined and my body is just fine as she is in this moment. I am grateful beyond measure to all my teachers and students who share my journey. I am grateful for this wondrous journey. I am excited to share our Nia dance with joy and love.

Dance On,
Lisa Sandin




The Finnish word for October is lokakuu. Earlier this fall, I decided to declare October LOVEMYBODY-lokakuu, as the two L:s went so beautifully together. Via social media, I announced that I was looking for stories about relating to one’s body – stories about bodyshame, and bodylove, and everything in between. I was lucky enough to get a few responses, which I now, to crown this long month, have the pleasure and honour to share. Thank you to the contributors! A few more remain.


PS. Should you be inspired to share your story, please do – through me, or via your own channels. Good bodytalk is precious, and healing.

LOVEYOURBODY-lokakuu | Vieraskynä: Nainen, joka tanssii häpeänsä kanssa

Kello on 6.06 ja minä tunnustelen häpeääni. Hetki sitten möngin sängystäni viisin askelin ja huomaan häpeän. Tein vain niin vähän. Voinko mainita asiasta. Tämän suorittamiseen liittyvän häpeän jättäisin muuhun lokeroon kuin kehon häpeään joskin se kehossani tuntuukin.

Mieli hyppää seuraavaan. Nautinnollinen. Mmmmmmm… kehon tuntemukset. Mieleni vie Minnan ohjaaman aistimusten ja kehon kuuntelun äärelle tanssimaan. Hyvä olo lämmittää kehoa. OMG! Mähän kehuskelen. Taas häpeää. Hyvältä tuntuvien asioiden tekeminen ja niiden julki tuominen nostattaa näköjään omituisuuksia ilmoille. Hymyilen ja kumarran moiselle. Kiitos ystävä.

Vaikea kaivautua nimenomaan kehonhäpeän äärelle. Kuiskaus sisälläni; “Tyhmä”. Hymyilyttää – ajattelen sinua, lukijaa, ehkä arvaatkin.
Niin, häpeää. Sieltä se vieläkin nostaa päätään vaikka olen sanan jo muuttanut itselleni sopivaksi: yksinkertainen. Sitä minä olen. Se on minulle arvokasta, kaunista, aistikasta ja siinä on hyvä liike. Rytmi josta saan kiinni. Ja mainittakoon vielä, että jostain Einsteinista kertomasta tai kertomana ymmärsin, että yksinkertaisuus vaatii älykkyyttä, joten olen aikaa sitten jo tyhmyydelle anteeksi antanut.
Asioiden tuominen ymmärrettävästi esille saa mieleni kiertämään kehää, joten teen päätöksen ja aloitan alusta.

Synnyin reilu neljäkymmentä vuotta sitten. Synnytys oli pitkä ja vaikea. Tästä en tietystikään muista mitään, mutta muistan pienen tytön hiukan isompana kuulleen tästä ja muokanneen sen päässään “Melkein tapoin äitini, minun olemassa oloni on tuottanut tuskaa”. Syntyi häpeä olemassa olosta. Tuolle perustalle olen elämäni pystyttänyt, häpeälle olemassa olostani. Ja Ou Boy se tuntuu jo kehossa kauttaaltaan.

Minun kehoni on ollut aina heikko. Se ei tuonut mielihyvän kiljahduksia koulun liikuntakilpailujen palkintojen jaossa. Sen sijaan opettelin vihaamaan. Vihasin itseäni. Vihasin aikuisia, jotka eivät nähneet minua. Lopulta opin vihaamaan myös muita lapsia. Vatsaan sattuu, pää on kipeä, selkä lyhistynyt, hartiat lysyssä, lonkat hakevat paikkansa ja jalat menevät längelle. Näin sen oletan tapahtuneen.

Heikko kehoni. Piiskasin sitä, jotta olisin jonkin arvoinen. Jos en itselleni saisin edes jotain aikaiseksi. Vatsassani pyörähtää, kuvotus nousee tuohon aikaan palatessani. Poltin itseni loppuun. Makasin sängyssä vasemmalla kyljellä. Muuta en voinut, jos muutin asentoani pääkipu yltyi hirveäksi. Eikä minulla ollut toivoa, koska jalkani tuntuivat unohtaneen kuinka viedä kehoani eteenpäin. Nyt kuiskaan kiitoksen vasemmalle kyljelleni. Kiitos, kannattelusta. Kannattelit koko kehoani ja sielun, sekä mielen rippeitä.

Keho jossa ei ole tunteita. Miltä se tuntuu. Puutuneelta, tyhjältä, lasittuneelta, turralta, heikkokuuloiselta, hajuttomalta, mauttomalta, ravitsemattomalta, harmaalta, vailla vuoden aikaa, aikaa ylipäätänsä. Ei ole aurinkoa nousemassa taivaanrannasta….. hiljalleen se nousi ja keväällä kukkivat krookukset. Kevät aurinko paistaa kristalleihin. Niiden spektrit tuovat väriä ja liikettä huoneeseen. Tunnistan leikin kutsun.
Kehoni seisoi keittiön ikkunan äärellä katsellen ulos. Kuppi kädessä. Kahvi höyrysi, ulkona oli ruskeaa, minä olin kehossani. Mietin miten tähän tultiin? Kuinka onnistuin kadottamaan kaikki tunteeni. Miten se edes on mahdollista. Tuon kysymyksen ääreltä lähdin tunnustelemaan pettänyttä kehoani. Tietoisuutta siitä, että minulla voi olla jotain tekemistä sen kanssa.

Tätä kirjoittaessani tunnustelen ajatusta voiko häpeän tunteita lokeroida. Onko olemassa laatikkoa kehon häpelle ja kehoni vastaa “Ne ovat linkittyneet toisiinsa. Keho, tunteet ja sinä, eli kykysi ajatella ja olla yhteydessä toisiin ja maailmankaikkeuteen, sekä itseesi”. Tuumailen, että jälkimmäiseen tarvitsee intuitioa. Uteliaisuuteni herää. Mistähän se on lähtöisin. Huomaan innostuksen kehossani. Sydän pomppailee kiivaammin, lämpö leviää , innostus tuntuu kutsuvan liikettä kehooni. Hermostuttaa, kun en liiku. Hetken mietin jos nyt vaan kirjoittaisin loppuun, koska tunne sen lähestyvän. Ympyrä on kohta kokonainen. Nousen ylös. Laitan puuron kiehumaan ja ajattelen kävelyä luonnossa. Kehoni rauhoittuu. Minä suljen ympyrän.

Minussa on niin paljon häpeää, liekö elämäni riittäisi sen “käsittelyyn”. Enkä koe paloa siihen. Minulla on parempaa tekemistä, kuten tanssia ja rakastaa.

Nainen, joka tanssii häpeänsä kanssa.




TAUSTAA: sattuneesta syystä sain aiemmin syksyllä päähäni julistaa lokakuun LOVEYOURBODY-lokakuuksi. Pyysin tämän yhteydessä tekstejä kehokokemuksista, häpeästä rakkauteen ja kaikkea siltä väliltä. Ylläoleva on yksi niistä, joka tämän myötä löysi luokseni. Olen kiitollinen jokaisesta sanasta.
Ennen kuunvaihdetta ehdin jakaa vielä ne muutamat muut, jotka sain kunnian vastaanottaa. Mikä päätös pitkälle kuukaudelle!
Tanssimisiin taas,


Haetaan: Kokemuksia kehollisuudesta


Muutama vuosi sitten toteutin hetken mielenjohteesta, alunperin Osaava Nainen-messuista inspiroituneena, Remarkable Women-nimisen lokakuisen minihaastattelukampanjan/sarjan. Pyysin sekä tutuilta että tuttujen tutuilta naisilta vastausta kolmeen elämää pohtivaan kysymykseen, ja julkaisin vastaukset heidän valitsemiensa kuvien kera Facebookissa lokakuun ajan, yhden päivässä (Dakinia- eli yrityssivujeni kautta). Näiden tavallisten, merkittävien, osaavien naisten näkökulmista elämään tuli varsinaisia valopilkkuja syysarkeen.

Hyvin samankaltainen sysäys valtasi minut juuri ennen syyspäiväntasausta. Sattuneesta syystä teemaksi nousi tällä kertaa kehollisuus – varsinkin kehohäpeä/kehotietoisuus/kehorakkaus-akselilla.
Niasta lainattu LOVEYOURBODY-kehoitus/kutsu/mahdollisuus sointuu lokakuun kanssa varsin nätisti yhteen, tästä johtuen LOVEYOURBODY-lokakuu (tai #loveyourbodylokakuu). Aihe on sitäpaitsi tapetilla niin iltapäivälehtien lööpeissä kuin vastikään julkaistun Rakas keho-kirjankin myötä (Katrina Meskanen & Heidi Strengell, 2019) – ja omassa työssäni läsnä jokaisella Nia-tunnilla, ja arjessa tanssilattian ulkopuolellakin.

Etsinkin kertomuksia kehosta ja kehollisuudesta; esimerkkejä siitä miten mahdollinen häpeän tunne kehoa kohtaan tai epämukavuus omassa kehossa voi kokemuksen/harjoituksen/elämänmullistuksen/tietoisen harjoituksen tai valintojen myötä muuttua valoisempaan suuntaan. Tai, ehkä haluat vain juhlistaa tai kiittää kehoasi julkisemmin? Tämäkin käy.

LOVEYOURBODY-lokakuun tarkoitus on tuoda esille eläviä esimerkkejä erilaisista kehollisuuksista ja siitä, miten arvostavaa yhteyttä omaan kehoon on mahdollista rakentaa ja vahvistaa. Toivon siis niin monipuolista osallistumista kuin mahdollista. Voit halutessasi osallistua nimettömänä tai peitenimellä. Teksti voi olla missä muodossa tahansa (myös runo), mutta sen kuuluu olla sinun kirjoittama, ja omiin kokemuksiisi pohjautuva. Teksti voi olla muutaman lauseen pituinen, tai pidempi.Toivon sinulta myös kirjoituksen yhteydessä julkaistavaa kuvaa, mutta päätät itse mikäli esiinnyt siinä itse, tai jos valitset sinulle tässä yhteydessä merkityksellisen kuvan (sitaatin, voimalauseen tms.).

Sanottakoon myös, että LOVEYOURBODY-lokakuun ei ole tarkoitus vähätellä tai sulkea pois kipeämpiä kokemuksia. Jos LOVEYOURBODY tuntuu liian suurelta harppaukselta siitä missä on nyt, voi ajatella olevansa edes hitusen avoimempi, armollisempi tai arvostavampi itseä kohtaan – vaikka sitten tulevan lokakuun ajan. Ja – tästäkin voi(t) kirjoittaa.

LOVEYOURBODY-lokakuu ei ole pääteasema, eikä reissu jolle pääsee mukaan vain ne, jotka jo rakastavat, tai rakastavat eniten, näyttävimmin tai kuuluvimmin.
LOVEYOURBODY-lokakuu on ennen kaikkea sen ajatuksen makustelua, että kehoa on mahdollista rakastaa tai arvostaa, että kehon kanssa voi (oppia) tulla toimeen, että se on puolustamisen ja rakkauden arvoinen.
LOVEYOURBODY voi parhaimmillaan olla arkinen itsestäänselvyys, jonka toisinaan unohtaa, mutta jonka luo aina löytää takaisin.

Laita minulle YVtä Facebookin/Instan kautta, tai sähköpostia: -> minna(a) Jos tekstejä tulee enemmän kuin lokakuun määrä päiviä (eli 31), julkaisen sitten vain useamman tarinan päivässä.

Kiitos avustasi!
Minna Aalto
FM, lisensoitu Nia Black Belt-ohjaaja

PS. Sulla ei tarvitse olla minkäänlaista kokemusta Niasta osallistuaksesi. Keho ja kehollisuus on tässä keskiössä.


Minna on ohjannut Niaa ja eheyttävää liikettä vuodesta 2006. Nia-viikkotuntien ja työpajojen lisäksi Minna maalaa ja musisoi.


Saa jakaa.


Samma text på väg på svenska!
Same text on its way in English.

Kokemuksia kehollisuudesta: kehohäpeästä kodikkaampiin tunnelmiin

Jotkut asiat vaikuttavat kulkevan kehää: törmään niihin säännölliseti. Ihan muutaman päivän sisään silmiini on osunut Hesarin kirjoitus Tuuma-kustannuksen Rakas keho-kirjasta, jossa suomalaiset naiset pohtivat suhdettaan kehoonsa (tilasin juuri itselleni kappaleen), sekä erään jenkkiläisen Nia-kollegan somepäivitys haasteellisesta suhteestaan ruokaan ja kehoonsa – minkä hän koki vielä erityisen haasteelliseksi, koska keskusteluyritykset aiheesta tyssäävät siihen että hänet sivutetaan niin pienikokoisena, ettei hänellä pitäisi olla aihetta tyytymättömyyteen. Ja kuitenkin sitä on, ja vielä niin monenlaista, niin hurjan monella: kehohäpeää.

Aihepiiri on minullekin henkilökohtaisesti tuttu; olen sivunnut sitä useassa eri kirjoituksessani aiemmin. Tuntemattomien poikien selluliittikommentti sai jokunen vuosi sitten aikaan tekstin, jonka takana seison edelleen. Edellämainittu kollega taas peräänkuulutti lisää monimuotoista ja kannustavaa keskustelua aiheesta; sellaista missä kaikille kokemuksille annetaan sijaa, mitään niistä vähättelemättä. Komppaan. Aihepiirin arkuus ja henkilökohtaisuus pistävät välillä kielen keskelle suuta, mutta ehkä se onkin vain hyvästä. Syitä kehohäpeän syntyyn on todennäköisesti yhtä monia kuin lukumäärä joka siitä kärsii, ja ratkaisuja siihen – tai tapoja elää sen kanssa – todennäköisesti yhtä monta.

Oma teini-iän ja varhaisen aikuisiän kehohäpeäni oli vahvasti kytköksissä siihen, mitä oletin että (nuoren) naisen kuuluu olla, ja oma riittämättömyyden ja kuulumattomuuden tunne sen suhteen. Kuulin isojalkaisiin rillipäihin, eivätkä maalaiskunnan ainoat liikunnalliset vaihtoehdot – yleisurheiluseura ja diskotanssikoulu – kutsuneet ollenkaan. En osannut hakea yhteenkuuluvutta myöskään esimerkiksi seksuaalivähemmistöistä, vaikka heteronormatiivisuus varsin kapealta käsitykseltä tuntuukin.

Ratkaisevasti oman kehohäpeän hälvenemiseen ovat vaikuttaneet ehkä ennen kaikkea omannäköisen liikunnallisen harjoituksen eli Nian löytäminen (vuonna 2004) – ja Clarissa Pinkola Estésin Women Who Run With the Wolves-kirjan liikkeelle panneet ajatukset (vuonna 2007).

Niassa pääsen luomaan yhteyttä kehooni yhä uudestaan minua niin koukuttavalla ja hauskalla tavalla, että se tapahtuu ensin kuin ohimennen, ja sitten terveen kaipauksen pakottamana: tämä tuntuu niin hyvältä, että haluan tätä lisää.
Women Who Run With the Wolves taas kiteytti sekä seksuaalisuuteni että kehollisuuteni sellaiseen henkiseen ja runolliseen muotoon, etten ole toista sen vertaista vielä löytänyt, vaikka inspiroivia kirjoja toki olen lukenyt sen jälkeen muitakin.

Edellämainitun lisäksi olen saanut kehohäpeen apua siitä, että…

…vaihdoin nuorena maisemaa. Lähdin lukion jälkeen seitsemäksi kuukaudeksi Englantiin au pairiksi, ja muutin sen jälkeen Turkuun opiskelemaan. Irtiotto vanhoista kuvioista ja piireistä laajensi myös minäkuvaa: en olekaan vain tämä tyyppi, joka tässä kohtaa tätä kuviota tekee aina näin, tai joka pystyy vain tähän, siinä missä muut “_________”. Minussa asuu monta ilmentymää itsestäni, ja saan tuoda niitä esille sen mukaan kun voin ja haluan. Vuosien myötä tyyppien ja tyylien määrä vaikuttaa vain kasvavan…!

…pidän todella tarkkaa lukua ajatuksistani (tarkemmin kuin ikinä, koskaan, olen seurannut esimerkiksi kaloreita). Tähän olen oppinut pikkuhiljaa lähinnä Nian, tai chin ja lukemisieni myötä. Ratkaiseva, lopullinen käännös tuli kai vuonna 2013, kun Gretchen Rubinsin onnellisuutta käsittelevän The Happiness Project-kirjan luettuani päätin kokeilla, mitä tapahtuu jos vuoden verran kieltäydyn mollaamasta itseäni. Yllättäen se, että kieltäydyin puhumasta itsestäni rumasti itselleni, vaikutti myös siihen miten suostun puhumaan muista. (Haluan tässä yhteydessä nostaa esille sen, etten kiellä negatiivisia ajatuksia tai tuntemuksia kun ne päätään nostavat. Kieltäydyn vain antamasta niidenkään mustavalkoisesti määritellä minua tai valintojani).

minulla on inspiroivia ystäviä. Enemmän kuin kannustava puhe tai kohteliaisuudet, minuun on tehnyt vaikutuksen (ainakin tulkitsemani) huolettomuus jolla esimerkiksi yksi ystävistäni käyttää shortseja ja toinen punaa huulensa. Aa, noinkin helppoa se voi olla? Jos hän, ehkä minäkin? Arkisissa valinnoissa on voimaa, ja samaistumispintoja saattaa löytyä odottamattomamminkin. Rohkeus on tarttuvaa lajia.

Arkisuuteen kuuluu muuten myös syklisyyden hyväksyminen. On itsestäänselvää, että kehoni syklisesti muuttuu. Kuukauden aikana, mutta myös vuosikymmenten myötä. Uni, ruoka, liikunta, hormonit; lepo, terveys ja sairaus… kaikki yhteydessä toisiinsa, ja vaikuttamassa myös siihen, miltä kehossa oleminen tuntuu. Omalla kohdallani yksinkertaisimmillaan joskus tosi, tosi epämukavalta, onneksi usein melko miellyttävältä. Tällä hetkellä tämä riittää.

Siinä missä ystävien huoleton esimerkki, kirjan innoittama ajatustenkulku tai oman estetiikan vaaliminen ovat vaikuttaneet ulkonäkööni, niin tekee myös tätänykyä nimenomaan se aistipohjaisuus: tämä tuntuu hyvältä. Se, että oman kehon kautta voi saada kokemuksen siitä, että kehollisuus voi olla nautinnollista, valaisevaa, inspiroivaa, mullistavaa, tutkivaa, näyttävää, sielukasta, vaistonvaraista, eläimellistä… ja ehkä ennen kaikkea elinvoimaista, se se vasta jotain onkin. Tai kuten Pinkola Estés sen suomennetussa Naiset jotka kulkevat susien kanssa-kirjassa sanoittaa:

Sanotaan, että sielu välittää tietoa keholle. Mutta mitä jos kuvittelisimme hetken, että keho välittäisikin tietoa sielulle, auttaa sitä sopeutumaan maalliseen elämään, yhdistelee, kääntää, antaa tyhjän paperin, mustetta ja kynän jotta sielu voi kirjoittaa elämäntarinaamme. Kuvittele, että niin kuiin muodonmuuttajien saduissa, keho itsessään on Jumala, opettaja, opastaja, virallinen opas? Sitten mitä? Onko viisasta käyttää elämä tämän opettajan ahdistelemiseen, vaikka sillä on niin paljon annettavaa ja opetettavaa? Haluammeko elää elämämme antaen toisten vähätellä kehoamme, tuomita se tai pitää sitä haluttavana? Olemmeko riittävän vahvoja torjuaksemme puolueen virallisen linjan ja kuuntelemaan kehoa syvällisesti ja aidosti mahtavana ja pyhänä olentona?

Ohjaan Turun Studio Fonilla tänä syksynä kaksi “Awaken to..”-playshopia.
La 28.9. klo 11-13 Awaken to Sensation, jossa tanssimme Soul-nimisen koreografian tahtiin.
La 30.11. klo 11-13 Awaken to Inspiration, jossa ohjaan ChakraDancer-koreografian ilman puhuttua ohjeistusta. Erikoinen kokemus on tämä!

Playshopit ovat kummatkin 25 e. Lisätietoja saa minulta: minna(a)

PPS. Porvoossa on luvassa kaksipäiväinen Nia-kurssi la-su 16-17.11. Teemana Paremmin voimisen taito. Lisätiedot täältä.

Aistien vallassa kesämökin rappusilla.
Aistien vallassa kesämökin rappusilla.

Vetistelystä viisammaksi, tai, Ehkä ryhdyn itkijänaiseksi vielä joskus

Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa vastikään.

Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa vastikään.

Tiistai-iltana tunnilta kotiin talsiessani tulin huomanneeksi, että lööpit ovat nyt kolme viikkoa putkeen toitottaneet suru-uutisia heti viikon aluksi.

Ensin oli mäkikotka, sitten yhtyeen keulakuva, nyt viimeksi traaginen hiihtolomatapaturma. Vaikka henkilökohtainen suhteeni näihin kaikkiin oli etäinen, surun ja menetyksen julkinen puiminen pisti minutkin miettimään millä mallilla oma terveys ja ennen kaikkea suhteet läheisiini ja rakkaisiini ovat. Onko kaikki tarvittava sanottu, olenko rakastanut tarpeeksi kuuluvasti ja näkyvästi? Useimmiten helposti hallittavissa (tai ainakin ohjeistettavissa) oleva sisäinen jossittelija heräsi hetkellisesti henkiin.
Samalla arki, rakas arki, rullaa. Vuodenvaihteen pyhät tuntuvat kaukaisilta, kevätkauden piiiiiitkä suora siintää silmissä. Vuosi 2019 on melkein jo peruskauraa (paitsi että kirjoitin vuosiluvun vastikäänkin edelleen väärin).
Hyvä, ja hieno, ja kallisarvoinen arki! Kuormittava, haastava, vaivalloinenkin arki –  varsinkin kun hoidettavat asiat kasaantuvat kuten niillä on taipumusta ja kevätväsymys kolkuttelee oveen. Vaikka olen pyrkinyt muistamaan yksisarviskalenterini viisaan Find poetry where you can -kehotuksen, vaikka D(anssi)-vitamiiniannos on ollut kohdillaan, vaikka rauta-arvot ovat seurannassa ja minulla on ystäviä lähellä huomasin minitalvilomani edetessä olevani varsin töttöröö. Hymy saattoi ehkä vielä yltää silmiin, mutta turkki alkoi olla varsin kiilloton.

Sunnuntaina koetin puuhailla jotain kotona, mutta käperryin lopulta tiikeripuvussani viltin alle pieneen kissamaiseen kerään; välillä nukkuen, välillä tuijotellen. Yöllä aavistelin jo maanantain menoa: aivoissa ajatukset kulkivat outoja polkuja, jumittivat minkä ehtivät. En ole koskaan potenut migreeniä, mutta kuvittelen että sahalaitakuviot ovat rinnastettavissa sisäisen näkökenttäni kummajaisiin. Ja juu, maanantaina sitten vollotin. Sen pitkän kaavan mukaan (siis sen todella pitkän).


Naamakirjassa näin vastikään muutamankin ystävän jakamana linkin Hidasta elämää-blogin kirjoitukseen, jossa pohdittiin sitä, että aurinkoisin ja energisinkin ihminen voi olla sisältä palasina (ja aidosti elämänmyönteinen). Saan itse jonkun verran  – sattuneesta syystä – palautetta juurikin aurinkoisuudesta: ohjaan lajia jonka ytimessä on rrriemu. Useimmat näkevät minut Nia-tunnin yhteydessä noin puolitoista tuntia kerrallaan, asian äärellä joka on minulle sekä intohimo että kutsumus. Itselleni on kuitenkin itsestäänselvää, että meissä kaikissa on ulottuvuuksia joita emme syystä tai toisesta aina tuo julkiseen tilaan. Tunnen esimerkiksi tarpeeksi ihmisiä joiden hutera terveydentila ei näy ulospäin, pyrkiäkseni olla parhaani mukaan olettamatta tai tietävinäni asioiden oikeita laitoja. Be kind, for everyone you meet is fighting a hard battle, toteaa se kuuluisa sananparsikin.

Itkusta en kuitenkaan halunnut kirjoittaa alleviivatakseni sitä palasina olemista. Mitä enemmän itkua mietin, sen enemmän sävyjä siitä löysin – ja huomaan niiden kiinnostavan minua. On niin monenlaista itkua, kyynelistä nyt puhumattakaan. Surutyötä, onnen tai suuttumuksen kyyneleitä, krokotiilikyyneleitä, itkunaurua – ja varmasti kaikkea tältä väliltä. Muistan joskus lukeneeni jostain, että surun ja ilon kyyneleet ovat koostumuksiltaankin aivan eri. Mikseivät olisi?

Lähtiessäni kirjoittamaan itkemisestä huomasin myös hakevani sanalle ikäänkuin varmuuden vuoksi vaihtoehtoja. Vetistely, vollottaminen, parkuminen, pillittäminen. Hyvinkin nopeasti jostain nousi myös se klassinen toteamus että itkeminen on akkojen puuhaa. Sitähän se nimenomaan on, itkuvirsiperinnettä myöten! Toisin sanoen, itkeminen ei ole heikkohermoisille. Ja vielä toisin sanoen: ehkä hermot ja hermostomme eivät olisi niin kovilla, jos itkeminen itsessään nähtäisiin soveliaana ihan kaikille. Tämä on kuitenkin eri asia kun sen väittäminen, että jokaisen pitää itkeä. Saisivatpa vain itkevät itkeä pilkatta ja häpeä(mä)ttä kun itkettää – ja sitten, eteenpäin, business as usual.

Itse itkin aikoinani, burn-outin tuoman tunnottomuuden lauettua, lähes päivittäin. Tanssiessa, mopatessani päiväkodin lattioita osa-aikaisena siivoojana; muistaakseni aina yksikseni. Pidin kynsin hampain kiinni Niasta, sillä tiesin että harjoitus helpotti oloani vaikka mikään ei ensin maistunut eikä missään vaikuttanut olevan mitään mieltä. Ajan myötä itkunpuuskat – puhun siis nyt sellaisesta ei-nätistä räkävollottamisesta – harvenivat. Joitakin vuosia sitten havahduin tunteeseen siitä, että itkiessäni oikein isosti en enää itkenyt pelkästään omaa särkynyttä sydäntäni. Kertoessani äidilleni tästä, hän lähetti samoihin aikoihin Hufvudstadsbladetissa ilmestyneen artikkelin itkijöistä tai itkijänaisista. Muistan kokeneeni helpotusta siitä hyväksyvästä viisaudesta, mikä jutun rivien välistä hohkasi (ja sana gråterska on mielestäni hyvin kaunis). En löytänyt juuri tätä äidin lähettämää juttua netin syövereistä, mutta sen sijaan kylläkin Turun Sanomien Itkijänainen johdattaa suruun-tekstin  jossa puhui itkijä Helena Nuutinen:

– Torjumalla surusta ei eroon pääse. Nykyihmisellä ei ole aikaa suruun. Suru ei kuulu menestymiseen, suoriutumiseen eikä se ole millään muotoa muodikasta. Ja kelle murheistansa edes kertoisi? Ei ole ketään, kehen luottaa. Parempi vaan ettei näytä omaa heikkouttaan muille, kilpailijoille.

Onkohan ikinä ollut niin paljon tilausta itkulle tai itkijöille kuin nyt? Maailmassa on moni asia aivan päälaellaan ja tietoisuus maailmantilasta on tämän lisäksi käsiemme ulottuvilla jatkuvasti, hyppii usein jopa silmille. Uutisoinnissa keskitytään edelleen enemmän pieleen menneeseen ja pelottavaan. En sano ettei kannata olla valveutunut, mutta suon myös toisinaisen välinpitämättömyyden lahjan itsekullekin. TS:n haastattelussa edellämainittu Nuutinen toteaa myös seuraavaa:

– Nykyajalle tyypillinen joka puolelta tursuava ääni-, teksti- ja kuvamassa tekee torjumisesta tavattoman helppoa. Hiljaisuuden paljastamaa omaa sisintään ei haluta kohdata. Hiljaisuus pelottaa.

Omat viimeaikaiset Isot Itkut ovat lähteneet liikkeelle nimenomaan pysähtymisestä, hiljentymisestä. Nia-tunneilla ja toisinaan ohjaamissani syvärentoutuksissakin joku saattaa yllättää itsensä kyynelehtimällä, omien sanojensa mukaan usein syyttäkin. Lieneekö loppujen lopuksi yksinkertaisesti vain tervejärkisyyden merkki se, että kirittyämme liikaa, napsittuamme niitä murheenryynejä rinnan alle – otsikoista, lähipiiristä, sisältämme – kehomielitunnesielu-kokonaisuutemme pysähtyy kuin seinään. Ainoa tapa eteenpäin on tuolloin kulkea sen sydänsäryn läpi. Tears are a river that take you somewhere, sanoo esimerkiksi yksi lempi(noita-)akoistani, Clarissa Pinkola Estés.

Itse voin puhua itkupuuskistani näin selkeästi vain jälkikäteen. Keskellä niitä kaikki on usein vain pimeätä ja paskaa.


Kiinnostavaa on myös se, miten itkijöillä aikoinaan on ollut yhteisössä yhtä tärkeä osa kuin tietäjällä (kertoi minulle maailman luotettavin tietolähde eli Wikipedia). Itkemisen arvostus tai sen puute linkittyy tänään varmasti myös sen vaikeasti olevaan mitattavuuteen, paljon puhuttuun (ja oikeutetusti kyseenalaistettuun) tuottavuuteen. Riittäkö se, että olo paranee itkun myötä? Pelkästä itkemisestä on selkeästi myös matkaa esimerkiksi itkuvirteen. Karjalan sivistysseuran sanoin:

“Itkuvirret voisi yleisesti määritellä improvisoiden esitetyksi, mutta perinteellistä sanailmaisua noudattavaksi valitusrunoudeksi, jonka pääasiallisena elinympäristönä ovat olleet eräissä ihmiselämän taitekohdissa järjestetyt erojaisriitit.”

Tähän Lauri Hongon määritelmään voidaan lisätä se, että itkuvirret ovat itämerensuomalaisilla kansoilla etupäässä naisten runoutta, naisten hallitsema traditio, joka rituaali-itkujen lisäksi kattaa kaikki naisten elämään liittyvät yksityisetkin murheenaiheet.

Niin! Kun tämäkin on loppujen lopuksi taiteen laji, kirjaimellisesti: itkuvirsi on tavallaan itkun harkitun kanavoitu muoto. Muutamia itkuvirsivideoita nähneenä mietin tosin myös, että ehkei itkuvirsi ole parhaimmillaan ikuistettuna. Tunteiden luonteeseen kuuluu niiden aaltoilu, niiden perusolemus kun on sitä vapaata liikettä. Itkeminen ja itkuvirret liittyvät vahvasti tilanteeseen ja tilanne menee aina ohi, tai vähintään muuttuu. Kun jokin tänä päivänä mielletään (tai “ylennetään”) taiteeksi (tieteestä puhumattakaan), sillä voi myös olla etäännyttävä vaikutus. Helena Nuutista vielä lainatakseni:

– Jokaisella on omia keinojaan surun käsittelyyn. Kyllä ne löytää, jos vain haluaa. Itse pidän kirjoittamisesta, mutta joku toinen voi laulaa, maalata, piirtää, soittaa, mennä metsään tai puhua ystävän kanssa.

Minusta ei itse välttämättä kuoriudu esimerkiksi kanavallaan asioistaan kyynelehtivää itkuvloggaajaa (taidan olla siihen liian vanhanaikainen, yksityinen, herkkänahkainen ja laiska, tuossa järjestyksessä). (Vahvastikin) laidasta laitaan liikuttuminen on minulle kuitenkin ominaista, ja tajusinkin vastikään yhteyden itku(herkkyyde)n ja joidenkin omien kappaleitteni välillä.
Ehkä itken niitä asioita, joita en osaa ilmaista, joihin en vielä osaa ottaa kantaa millään muulla tavalla. Ehkä se herkkyys, jolla havannoin maailmaa ja sen haurautta toiveikkain sanoin ja kuvin, on se itkukolikon toinen puoli. Jos itku on pitkän ilon hinta, maksan sen mielelläni. Jos asiat ovat niin katoavaisia ja syklisiä kuin mitä uumoilen, pitkässä itkussa se ilo vasta piileekin.

Kaikin voimin eteenpäin, kuten tai ji-opettajallani oli tapana sanoa.

Liikkumisiin ja liikuttumisiin taas,

PS. Itkusta, itkemisestä ja itkuvirsistä opettaa lisää myös Äänellä itkijät ry  (he löytyvät Facebookistakin). Vielä jonain päivänä opiskelen tästä aiheesta lisää – ehkä sitten kun minulla on vielä selkeästi enemmän harmaita hiuksia (kirjaimellisesti). 😊 Seuraavaksi lähden tästä koneen ääreltä kuitenkin työhuoneelle viettämään aikaa laulujeni parissa. Senkin tuossa alkuviikosta itkettyäni nimittäin hokasin, että taas oli jäänyt oma luomistyö ja itseilmaisu – ne omat tärkeimmät henkireiät – arjen jalkoihin. Sisäinen tietäjä komensi takaisin runouden pariin. Poimin esille mustepullonikin.

Maalasin minimaailmankaikkeuden ja nostelen Alana Fairchildin upeita oraakkelikortteja.

Maalasin minimaailmankaikkeuden ja nostelen Alana Fairchildin upeita oraakkelikortteja. Piristyköön kukin tavallaan.


Know, that beneath even the most chaotic mind, ia a place of deep, quiet serenity within. Do whatever helps you dive deep to find it – dance, take some rest, meditate, do yoga, write, paint, make love, make music. In that quiet serenity within, you’ll be leaving unnecessary chaos behind and you’ll be presented with the gift of a new way forward.

~ Alana Fairchild, Journey of Love