Terveisiä täydenkuu-uun jameista!

Täydellinen elokuun auringonlasku Littoistenjärvellä.

Täydellinen elokuun auringonlasku Littoistenjärvellä.

Olihan se pitänyt arvata: kuutamotanssit järvenrannalla ovat mitä parhain tapa laskeutua uuteen arkeen. Arjen taas ymmärsin alkaneen tänä aamuna – olkoonkin, että säännölliset tunnit alkavat vasta loppukuusta, vaan eihän tämä enää lomaa ole. Ajatukset kulkevat eteenpäin kohti syyskautta, ensimmäinen Nia-palaverikin on jo vyön alla. Ja vyöstä puheen ollen: mustahan se jo edessä siintää – eikä sekään ole lomaa sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan jotain jopa lomaa parempaa! 😀

Kotisivuiltani löytyy nyt päivitetty info kaikista tähän mennessä lukkoon lyödyistä tapahtumista ja tunneista – lisääkin saattaa vielä tulla. Pieni osa minusta on toisinaan vielä hieman haikea siitä, etten palaakaan osaksi Arbiksen hauskaa tiimiä. Suurin osa minusta tietää taas eilisten jamien jäljiltä, että olen jo osa maailman parasta yhteisöä: tanssivaa ja tiedostavaa, hilpeää ja henkistä Nia-porukkaa. Kiitos kollegoilleni, ja harrastajille. Märkä rantahiekka tuntui lopulta viileältä jalkapohjissa, vaan lantio ja alaselkä pehmenivät. Täysikuu taisi tosiaan viedä jotain mennessään, kun sille eilisen fokuksen myötä luvan annoimme. Oli aika luopua tähän mennessä kerääntyneestä tunnetaakasta. bone sigh arts-taiteilijan sanoin:

perhaps
perhaps power is letting go of the grip of the past and standing empty handed facing the future.

Jatkakaamme! ❤

Lopulta kuukin nousi. Suoraan sitä kohtaanhan me olimme tanssineetkin.

Lopulta kuukin nousi. Suoraan sitä kohtaanhan me olimme tanssineetkin.

Mitä sinä muistat Nia-tunnilta?

 
Helsingissä päin Nia-tuntia kuvailtiin vastikään taideteokseksi. Aurajoen varrella taas tuli äskettäin tällaista vastaan:

– Hei, anteeks, hei… ootko sä se ihana tanssiopettaja, se Nia-ohjaaja, olethan? Siis voi että, kävin sun tunnilla kokeilemassa kerran, ja halusin vaan sanoa että musta oli niiiin ihanaa; ohjaan välillä lapsia itse, ja se teki muhun niin vaikutuksen, sun ohjaus, oon hehkuttanu sitä muillekin, mulle jäi varsinkin niin mieleen että ei aina tarvi sanoa “oikealle” tai “vasemmalle”, vaan voi vaan sanoa “Aaaaah!”.

Itse mieleeni on jäänyt ikäiseni nivelreumainen mies, joka Niassa huomasi pystyvänsä liikkeisiin jotka luuli olevan jo omalta osaltaan menetettyjä kokemuksia. Ja nainen, joka lonkka- ja polviproteesillaan yllätti itsensä täysin pysyen tolpillaan koko tunnin – ja palasi Nian pariin viikko toisensa jälkeen. Muistan myös 83-vuotiaan naisen, joka ensimmäisen Nia-kokemuksensa jälkeen otti minua käsivarresta ja sanoi:
– Olin niin rento tuossa loppurentoutuksessa että oikein liikutuin!

Lukemattomia ovat myös ne kerrat kun olen loppuvenytysten kohdalla itse liikuttunut silmäillessäni salillista liikkujoita jotka selkeästi ovat kääntäneet katseensa sisäänpäin. He kuuntelevat omia tarpeitaan ja vähät välittävät siitä, mihin asentoon naapuri taipuu tahi ei. Tuossa taitaa pulpahtaa pintaan se henkilökohtaisesti ensimmäinen ja edelleen ehkä suurimman vaikutuksen tehnyt asia Niassa: sallivuus. Kokemus siitä, että minä saan olla minä. Saan osata tai olla osaamatta, ja kaikesta huolimatta olen tervetullut liikkumaan – leikkimään. On sallittua tykätä itsestään sellaisena kun on. Tai ainakin harjoittaa kehoaan kohtaan sellaista hellyyttä kuin kulloinkin osaa, osoittaa itseä kohtaan sellaista kiitollisuutta mikä milloinkin on mahdollista.

*

Tästä tulee muuten mieleeni Nyt-liitteestä äsken lukemani juttu pyöreempien vartaloiden esilletuomisesta ja sen esille nostama #bodypositivity -risuaita. Jutussa mainitaan nimekkäitä nuoria naisia jotka tietoisesti tuovat vähän variaatiota edelleen melko kapeaan ihannevartalomaailmaan. Lienee väkinäisen toimittajamaista miettiä, jos sallivuudessakin voi mennä liian pitkälle; että tarkoittaako sallivuus laiskuutta ja rapistumista, niin fyysistä kuin henkistäkin.
Se, että julistaa tykkäävänsä itsestään ja oikeasti tarkoittaa sitä on mielestäni terveyden merkki. Kun suhde kehoon ja itseen on kunnossa, osaa ihastella kaikkea siihen mihin on kykenevä, riippumatta siitä millaiselta se kulloinkin näyttää.

*

Tiedostan, että tässäkin tekstissä äänessä on perusterve 36-vuotias, joka laskee edelleen harmaat hiuksensa yksitellen. Katsottavaksi jää, miten itse toimin kehon hitaasti vanhetessa. Pakko tosin sanoa, että melko hyvät eväät tykätä itsestäni iästäni riippumatta olen kuitenkin mukaani todennäköisesti pakannut. ☺

Ja hei, PS – vapaatanssi-innokkaat… viikonloppuna Studio Fonissa tanssitaan 5 rhythmsin tahtiin! Koska itse ohjaan Kemiössä lauantaina ja Taivassalossa sunnuntaina, ehdin paikan päälle vain perjantaina… mutta lupaavalta vaikuttaa teema: Trust Your Body, Trust Your Soul. Lisätiedot löydät täältä. ☺

Näin sanoi Caroline Caldwell kuulemma Twitterissä.

Näin sanoi Caroline Caldwell kuulemma Twitterissä.

 

Ihme parantumisia

Kas tässä yksi Nian ydinajatuksista: Through movement we find health.
Terveys on liikkeestä kiinni, näin lennokkaasti suomennettua. Mietitäänpä.

Oli se kerta vuosia sitten, kun lensin Nia -koulutusviikonloppua varten Hampuriin puolikuntoisena. Koska kyseessä ei ollut vilustumista vakavammasta, päätin että osallistun työpajoihin kaikesta huolimatta – ottaisin vain niin maltillisesti kun osaisin, keskittyisin kuuntelemaan kuntoani, harjoittelisin hidastamista. Parissa päivässä olin parantunut kaikista orastavista oireista, ja palasin kotiin terveempänä kuin lähtiessäni.

Oli se kerta vastikään, kun vaivaisenluu vihoitteli vasemmassa jalassa. Takana oli viikko jonka aikana olin vimmatusti astunut päkiän ja varpaiden varaan ja ottanut käyttöön ne saappaat jotka ovat niitä toisia vähän ahtaammat.
Jalkani muoto on tuttu sekä mummilta että äidiltä. Nian myötä omani on kuitenkin parantunut huomattavasti – kipua tunnen yleensä vain ylirasituksen tai huonojen kenkien myötä, ja tätäkin harvoin. Ryhdyin siis tutkimaan askellustani: jos taitan jalkaterän toistuvasti jyrkästi, vaivaisenluu valittaa. Otin muutaman minuutin löytääkseni uuden tavan astua taaksepäin päkiäni varaan – ja keskittyessäni sen löysinkin. Kas: kantapään ei tarvitsekaan nousta yltiökorkealle, ja painopiste voikin olla keskellä päkiää. Vaivaisenluu lopetti kiukuttelunsa siihen.

Sattuneesta syystä pohdin vastikään myös mahdollisuutta loukkaantua Niassa. Kerran, vuosia sitten, näpäytin vauhdin huumassa varpaani lattiaan sellaisessa kulmassa, että varvas pahoitti mielensä oikein toden teolla. Toissapäivänä oikeassa lonkassani rusahti eräässä sivupotkussa niin pahasti, että vaikka tanssi jatkuikin silmää räpäyttämättä loppuun asti, mieleni pidätti henkeään ja seurasi silmä kovana aistimuksiani. Näin jälkikäteen ja nyt jo 88 % toipuneena (ja kyllä, myös asiantuntijan konsultoinnin tehneenä), tiedän, että todennäköisesti kyseessä on jonkun kohdan paikalleen loksahtaminen. Kun lihakset ovat nyt toipuneet itseaiheutetun naprapaattihoidon shokista, lonkka tuntuu itse asiassa aikaisempaa paremmalta.

En väitä, etteikö Niassakin voi tehdä liikkeitä “väärin”, tai että sattuu kömmähdys tai vahinko jossa teloo itsensä (elämä on ja tekevälle sattuu, niin sanotusti). Tästä huolimatta Through movement we find health -ajatus on johtotähtenä jokaisella Nia-tunnilla, jokaisessa workshopissa, jokaisessa koulutuksessa, ja oletetusti kaikkien ohjaajien sormi osoittaa tätä tähteä kohti. Oppilaan saattaa tosin kestää hetki tajuta katsoa sormen osoittavaan suuntaan, ennemmin kuin sormea (been there, done that). Ajan myötä monet harrastajat kuitenkin melkein huomaamatta todellakin oppivat sekä kuuntelemaan että kunnioittamaan kehoaan. Nia on tanssillista mindfulnessia: kykyä havannoida, tiedostaa ja jäsentää sekä sisäistä että ulkoista maailmaa, ja tehdä havaintojen perusteella harkittuja valintoja. Harjoittelun myötä harkintakin voi tapahtua alta aikayksikön.

Tämä loppuhuipennus saattaa mennä jo traumakäsittelyn puolelle 😀 – mutta lonkkarasahduksenkin kohdalla osasin sekunnin murto-osassa todeta etten tuntenut mitään akuuttia kipua, että liikkuminen edelleen tuntui hyvältä. Tiedän myös tarkalleen missä asennossa tämä kaikki tapahtui, osaan kertoa miten kauan ja missä tuntui hassua hermosäteilyä; myöhemmin mitkä asennot olivat mahdollisia ja mitä vältin. Olin koko ajan tietoinen myös siitä, ettei epämukavuus ole sama kuin kipu. Ja, pyysin kuten sanottua myös apua, ja sain vinkkejä miten edetä huollossa kotikonstein, koska oli niin helppo päätellä tapahtunut.
Holistista maailmankuvaa kohti kääntyneenä jouduin käsittelemään myös taipumusta jopa ylianalysoida tapahtunutta. Kuten lähipiirini tietää, kevätkausi on ollut kiireinen. Oliko tämä nyt kehoni viimeinen oljenkorsi saada minut pysähtymään? Kyllä – ja ei. Olen varsinkin viimeisen vuoden aikana tehnyt paljon työtä tiedostamisen eteen, panostanut aistimusten kuuntelemiseen, vahvistanut lihaksiani, lisännyt liikkuvuuttani. Jotenkin tuntenut, että jokin suhteessa sekä itseeni, Niaan että työhöni on vahvasti muuttunut, kasvanut.
Pitäessäni eilen lepopäivää tiikerisalvasta silmät sumeana ja kuumavesipullo parhaana kaverina peffan alla, silmiini osui puolivalmis maalaukseni, jonka pohjalla on matkaan poimimani 5 rhythms-workshopflaikku. Siinä lukee Trust Your Body, Trust Your Soul.

Toiveikasta huhtikuun alkua itsekullekin, ja tanssimisiin taas!

*

Edellämainitut esimerkit ovat tietenkin hyvin kehokeskeisiä, ja tekemiseen liittyviä. Ollessani matkalla Tallinnaan pitämään paikalliselle Nia-yhteisölle playshopia, mietin että voihan terveyttä ylläpitävä liike olla myös matkustamista; paikasta toiseen siirtymistä. Kyky monipuoliseen ajatteluun, asioiden näkemiseen eri kannoilta. Liikkuva keho, liikkuva mieli, ja sitä rataa. Viikonloppu tuo tullessaan kevään kolmannen Nia 52 Moves-playshopin Studio Fonissa, ja mukaan mahtuu vielä. Lisätiedot täältä. Ja se mainitsemani 5 Rhythms-työpaja järjestetään Studio Fonissa sekin, 15-17.4. Voimauttava kokemus voi olla tämäkin!

 

Keho, ystäväni – maistiasia ystävänpäivältä

Ann Christiansen kävi Espoossa ystävänpäivänä.

Nyt on villi viikko takana: Niaa seitsemänä päivänä putkeen (itse asiassa yhteensä kymmenen, kun huomioidaan edeltävä ja vielä tulevakin viikko). Muutaman tuplaohjauksen päälle vielä torstain modernin tanssitekniikan tunti. Kysytäänpä siis se ainoa kysymys, mikä tähän sopii: miltä nyt tuntuu?
Toistuva vastaus Nia-yhteydessä on useimmiten tyytyväisen lyhyt ja ytimekäs hyvältä, ja näin vastaan tänäänkin. Vaan, avataanpa kokemustani hieman.

Viime sunnuntaina tanssin Ann Christiansenin johdolla 4,5 tuntia. Erään kanssatanssijan askelmittari oli kerännyt samoilta tanssisessioilta yhteensä 10 000 askelta (luin äsken jutun roskakuskista, joka kertoi että hänelle työpäivän aikana kertyy 30 000 askelta samaan mittariin). Olimme lähes jatkuvasti liikkeessä – milloin vapaammin pyrähdellen, milloin askelia hioen tai niihin tutustuen; toisinaan lattiatasolla, muuten pystyssä.

Olen aiemminkin kirjoittanut pidempien Nia-treenien yhteydessä tapahtuviin ihmeparantumisiin ja ihme parantumisiin. Tällä kertaa varsinkin pehmeys ja rentous yllättivät minut. Lähes viiden tunnin liikkumisen jälkeen tunsin itseni kuin saunanlauteilta saapuneena ja kuitenkin paljon  pirteämmältä ja energisemmältä kuin mitä saunomisen jälkeen yleensä. Hartiat olivat taas hitusen rennompina, ja oli helpompi olla ottamatta kantaakseen koko maailman murheita. Lonkkanivelet tykkäsivät. Nauraa hekotin sekä syystä että syyttä; virtaa löytyi enemmän varmasti ihan senkin takia että elinvoima taas pääsi virtaamaan vapaammin kehossani. Ystävien, tuttujen kanssa tanssimisessa on siinäkin jotain ehdottoman eheyttävää. Pleikkareihin osallistui sekä konkareita että uusia uteliaita, ja uskallan väittää että kaikki saivat jotain tapahtumasta irti.

Henkinen helmi löytyi sekin kuten Nian ihmeellisessä maailmassa usein käy hassun yhteensattumaan kautta. Playshopia edeltävänä iltana luin itseni uneen Masaru Emoton The Hidden Messages in Water -kirjan äärellä. Viimeiset lukemani sanat alleviivasivat rakkauden ja kiitollisuuden tärkeyttä suhteessa myös ja ennen kaikkea omaan kehoon. Seuraavana aamuna Ann totesi pehmeästi veden lailla liikkuessamme, että rakkaus ja kiitollisuus omaa kehoa kohtaan on sekin tapa parantaa maailmaa. Näin.

Olen kuluneen viikon aikana vähän säädellyt tanssille antautumista energiatasoni mukaan, vaan puhtaan fyysisesti jokapäiväinenkään Nia ei tunnu kuluttavalta – ennemmin palauttavalta ja sopivasti liikuttavalta. Eri fokusten ja itsesäätelyn ansiosta voin aina painottaa lihastreeniä tai venytystä sen mukaan mikä tuntuu  milloinkin hyvältä.
Kaltaiseni introvertin yrittäjän suurin haaste lieneekin se palautuminen runsaasta (ja mukavasta) kanssakäymisestä. Kiireisimpinä hetkinä olenkin sitten vain entistä mahdottomampi tavoittaa puhelimitse, vastailen viesteihin viiveellä jos ollenkaan, ja kirjoittelen blogipostauksia jäsentääkseni kokemuksiani. Itseään voi rakastaa näinkin. 😀

Tanssimisiin taas!

*

PS – talvilomaviikolla 8 tuntikalenterista löytyykin vain (edit.) kolme tuntia: maanantainen Studio Fon-tunti, tiistaiNia Fuegolla ja huom! poikkeuksellisesti sunnuntaiNia Fuegolla klo 16:15-17:45.
Hiihtämään en lähde, mutta maisemaa vaihdan parisataa kilsaa itään päin. Family – important shit, man. 😉

Milloin sitä sydänpöksyissä tanssisi, ellei ystävänpäivänä?

Milloin sitä sydänpöksyissä tanssisi, ellei ystävänpäivänä?

 

Hyvien tyyppien kanssa on helppo heittäytyä - vaikka ilmakitarailuun!

Hyvien tyyppien kanssa on helppo heittäytyä – vaikka ilmakitarailuun!

“In the midst of winter, I found there was, within me, an invincible summer. And that makes me happy. For it says that no matter how hard the world pushes against me, within me, there’s something stronger – something better, pushing right back.” ~ Albert Camus

Löydetty: sisäinen kesä

 

Tapahtui tosielämässä toissaviikolla:

Ystäväni istui toimistollaan ja vilkuili vuorotellen kalenteriaan, tietokoneen näyttöä ja puhelintaan. Tekemättömät asiat vilisivät silmissä – oli raportteja kirjoitettavana, hakemuksia viimeistelemättä, veroja raportoimatta, ja lähtö läheni. Oli kokous hallintoryhmän kanssa, henkilökunnan pikkujoulujuhlat, ja se ratkaisematon kyytiongelma kaukaisessa kohteessa järjestettävään konferenssiin – paikallista taksiyritystä oli haastellista paikallistaa. Mitä ystäväni teki? Ainoan oikean: lähti lounaalle kanssani. Palatessaan toimistolleen puolitoista tuntia myöhemmin, ystäväni oli huomattavasti virkeämpi ja iloisemmalla päällä. Sähköpostissa odotti viesti konferenssijärjestäjiltä: kuljetus oli järjestynyt.

Maanantaisen Nia-tunnin jälkeen eräs tanssijoista jäi hetkeksi juttelemaan. Rupattelimme kehontietoudesta, itsestään kuuntelemisesta, siitä, miten Niassa opittua ja havaittua voi hyödyntää salsassa. Lähtiessään nainen lausui ehkä parhaat tässä kuussa kuulemani sanat:
– No nyt on taas tää aika vuodesta, ku tarttee nähdä vaivaa sen eteen että on hauskaa.

N-a-u-l-a-n kantaan.

On taas se aika vuodesta, kun tarttee nähdä vaivaa sen eteen että on hauskaa.
Kirjoitin viimeksi lyhyesti siitä, miten otan kaikki sesongin hyvät toivotukset henkilökohtaisesti, ja miten kulta ja kimallus yltäkylläisyydessään jotenkin tuntuu ehkä luonnollisenkin lohdulliselta kaiken pessimistisen uutisoinnin ja edelleen syvenevän pimeän keskellä. Tämän yllämainitun lonkalta heitetyn lausahduksen myötä tajusin taas kerran miten vaativaa näillä leveysasteilla asuminen henkisesti voi olla. Juuri kun voimavarat auringonvalon ja D-vitamiinin puutteessa ovat vähimmillään, tarttis vielä tsempata, ja nähdä vaivaakin. Herramunjee, anna mun käpertyä kokoon! Ellei tietyt perusasiat olisi kunnossa, saattaisin käpertymisen valitakin. Vaan huomaankin tässä ystäväni kaltaisesti oppineeni että välillä tauko on ainoa oikea valinta kiireiseen päivään, ja että vaivannäkö kannattaa.

Tiedän, että kannattaa seistä auringossa sen viisi minuuttia jota aikaa löytyy. Tiedän, että kannattaa jakaa huoliaan jonkun kanssa. Tiedän, että kannattaa nähdä ystäviä. Tiedän, että kannattaa pyytää saada olla yksin kotona jos se oma aika on oleellinen osa sielunravintoa. Tiedän, että kannattaa hakeutua tanssilattialle tai joogamatolle vaikka väsy olisikin. Suurin ero aikaisempiin vuosiin taitaakin olla, että sen lisäksi että tiedän kaiken edellämainitun, toteutan sitä myös parhaani mukaan.

Hakeudun aurinkoon aina kuin mahdollista, kuitenkaan itseäni moittimatta jos en siihen ehdi. Jaan ajatuksiani, varsinkin niitä typerimmiltä tuntuvia pelkoja läheisteni kanssa – luotan siihen, että ihminen jonka puoleen käännyn on puolellani ja toivoo minulle vain parasta, aivan kuten minäkin hänelle. Verbalisoin yhä uudelleen tarpeen saada olla kotona yksikseni – en voi sille mitään, että avopuolisoni viihtyy kotona ja tekee töitä sieltä käsin. Hän myös viihtyy seurassani, eikä tästä johtuen aina omatoimisesti huomaa lähteä – ellen minä ota tarpeittani itse vakavasti ja kerro niistä.
Nian ohjaaminen on puolestaan valinta joka vie minut tanssilattialle myös silloin kun en välttämättä jaksaisi. Onneksi voin tunnilla valita fokuksen ja miten kovaa milloinkin mennä, eikä ole tullut vielä päivää, jolloin liike pahentaisi tilannettani. Päinvastoin – tanssilattia on pelastanut minut kerran toisensa jälkeen. Tuonut vähän lisää elintilaa, vienyt ajatukset muualle, rauhoittanut, virkistänyt. Ne tunnit, jotka koen ohjanneeni huolimattomasti tai jopa huonosti antavat minulle tilaisuuden harjoittaa lempeyttä itseäni kohtaan, ja minusta on tullut aika haka ottamaan tilanteesta vaari (vaikka sen itse sanonkin).

Parasta siinä On taas se aika vuodesta, kun tarttee nähdä vaivaa sen eteen että on hauskaa -lausahduksessa taitaakin olla se miten se ottaa kiteyttää kaiken tällä hetkellä oleellisen. Tämä pimeys, ja sen mahdollisesti ahdistavatkin juhlapyhät ovat toistuvaa luonnetta. Toiston tiedostaminen voi toimia työkaluna elää sekä pimeyden että juhlapyhien kanssa. Taas ne tulevat – oletko valmis? Ja, vaikket olisikaan – vaivaa kannattaa oman hyvinvointinsa eteen aina nähdä. Yksikin pieni valinta tai arkinen teko voi kantaa kauas, vaatimattomin hymy johtaa suureen iloon.

Tänään siivoan yksin kotona ollessani keittiön, siirrän vaihtelun vuoksi pöydän uuteen kohtaan. Käyn läpi kesäkuvia koneellani, ja olen juuri niin toiveikas asioiden suhteen kun osaan olla. Iloa ja valoa viikkoosi!

Minna

“In the midst of winter, I found there was, within me, an invincible summer. And that makes me happy. For it says that no matter how hard the world pushes against me, within me, there’s something stronger – something better, pushing right back.” ~ Albert Camus

“In the midst of winter, I found there was, within me, an invincible summer.
And that makes me happy. For it says that no matter how hard the world pushes against me, within me, there’s something stronger – something better, pushing right back.” ~ Albert Camus

*

Iloa, valoa ja hyvää oloa saatat löytää viikonloppuusi seuraavista tapahtumista:
Pe 11.12 esitän omia kappaleitani Café Monarchissa (Humalistonkatu 7a), klo n. 18:30 alkaen. Vapaa pääsy!
La 12.12. HyväntekeväisyysNia Kårenilla (Hämeenkatu 22), klo 12:30-13:45. Vapaaehtoinen osallistumismaksu suoraan SPR:n keräyslippaisiin salissa.

Ensimmäinen White Beltin jälkeinen aamu

Satuin loppukeväästä joitakin vuosia sitten ensimmäistä kertaa Rosen-hoitoon ja koin parantumisen ihmeen vasemmassa lonkassani. Lonkkaparka oli vuosikausia pitänyt kovaa ääntä tehdessäni vähänkään isompia avaavia liikkeitä ja hoidon myötä jotain selkeästi suli. Jaloistani tulivat niin eloisan levottomat, että jouduin jonkun aikaa tekemään pitkiä päivittäisiä kävelylenkkejä antaakseni niille tilaa purkaa vastalöydettyä voimaansa. Käveleminen vahvisti myös kokemustani ja mielikuvaa siitä, että minulla on lupa kulkea omaa polkuani omaan tahtiin.

12. kesäkuuta 2015 on ensimmäinen Nia White Belt -koulutuksen jälkeinen päivä. Heräsin paljon olettamaani aikaisemmin vaikka päivät olivat pitkiä ja ehkä erityisen intensiivisiä myös tuottajanroolini takia. Monia asioita pyörii mielessäni, ja ennen kaikkea nousee aistimuksina kehostani. On kulunut tasan 10 vuotta omasta ensimmäisestä valkoisen vyön koulutuksesta.

Tuntuu merkitykselliseltä, että edelleen löydän Niasta niin paljon iloa, voimaa ja hyvinvointia. Tuntuu merkitykselliseltä, että olen viettänyt kymmenen vuotta juuri tämän harjoituksen ja lajin parissa; että jokin on kutsunut minut sen pariin yhä uudestaan vaikka olen välillä ollut sekä väsynyt että tympääntynyt, kipeäkin. On ollut hienoa seurata miten edelleen melko nuoren lajin koulutus kristallisoituu, miten paljon tietoa ja osaamista jo yhden Nia-tunnin takaa löytyy, miten myös lempikouluttajani Ann Christiansen on kehittynyt vuosien mittaan. Kurssin järjestäjänä on upeata nähdä miten paljon se antaa osallistujille riippumatta siitä kuinka monta kertaa he ovat koulutuksen jo kokeneet, ja varsinkin kun he ovat ensikertalaisia jotka olettavat tulemaan “vain” tanssimaan viikoksi. Nia on niin paljon muuta kun musiikin tahdissa heilumista, vaan musiikin tahtiin heiluminen saattaakin olla tarvittava sysäys kohti Nian ja oman itsen ydintä.

Menneen viikon aikana on ollut erityisen huvittavaa ja samalla kiitollista huomata että henkilökohtaisella tasolla olen vuoteen 2005 verrattuna siirtynyt paljon enemmän tekemättömyyttä kohti tekemisen sijaan. Ensimmäisen koulutusviikkoni jälkeen läsnä oli paljon vapaatanssia, paljon askelten oppimista sekä uudenlaiseen musiikinkuunteluun totuttelemista; tuntien suunnittelua, ohjaamisen harjoittelua. Tein tuolloin edelleen tapani mukaan myös hyvin järkiperäisiä valintoja ja ratkaisuja varsinkin sydämen asioissa, ja vuosi Nia-koulutukseni jälkeen olinkin jo burn-outin kourissa. Niin myöhään kun viime syksynä huomasin viimeistenkin energeettisten haavojen noilta ajoilta vihdoin umpeutuneen, ja koko tämän ajan Nia on ollut mukana kuvioissa. Fake it til you make it, ja johonkin olen tosiaan tainnut päästä – en perille, mutta mielenkiintoiselle matkalle.

Ja ainiin, niistä ihmeparantumisista! Olen tässä kevään mittaan pohtinut, että periaatteessa kuuluisi olla mahdollista hiljentää myös oikean lonkkani naksutus kun se kerran vasemmastanikin katosi. Olen ollut myös toiveikas sen suhteen että osaisin itse olla osallisena eheytymisessä, etten välttämättä tarvitsisi kenenkään muun käsiä kehollani oivaltaakseni mistä kiikastaa. Nähtävästi sitä saa mitä tilaa: White Beltin toisena päivänä vietimme aikaa Nian perusaskeleen parissa. Heel lead, kantapää johtaa. Yhtäkkiä tajusin minulle uuden ulottuvuuden askeleessa ja miten olen sitä lähestynyt kaikki nämä vuodet. Sisäistäminen johti jalan rentoutumiseen, mikä johti pohkeen ja säären rentoutumiseen, mikä johti reisien rentoutumiseen – ja kun huomasin osaavan olla jännittämättä takapuoltani, oikea lonkka lakkasi valittamasta. Nyt: entistä enemmän läsnä jaloissani, entistä enemmän rakastavasti läsnä elämässä.
Ihmeellisiä ovat Nian tiet.

Iloista kesää sinulle, ja tanssimisiin taas!

*

Nia White Beltin avoimilla tunneilla käy kaikenikäisiä ja kokoisia.

Nia White Beltin avoimilla tunneilla käy kaikenikäisiä ja kokoisia.

White Belt on tanssia täynnä - ja niin paljon muutakin. Kuva: Maria Sundström

White Belt on tanssia täynnä – ja niin paljon muutakin. Kuva: Maria Sundström

Kymmenen vuotta rinnakkain Nia-polulla - kouluttaja Ann Christiansen ja minä.

Kymmenen vuotta rinnakkain Nia-polulla – kouluttaja Ann Christiansen ja minä.

Kyllä, White Belt tuo valkoisen vyön. :)

Kyllä, White Belt tuo valkoisen vyön. 🙂

Tuoreet Nia White Beltit Turun Studio FONissa. Onnea matkaan!

Tuoreet Nia White Beltit Turun Studio FONissa. Onnea matkaan!