Lempeys lomalla

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen lämpimässä.
Sellaisessa eteläisessä, jonne monet lähtevät saadaksen hajurakoa arkeensa.
Sellaisessa ympärille kietoutuvassa, jollaisessa itse olen viimeksi ollut yli kymmenen vuotta sitten.
Sellaisessa, missä hetkellisesti vieraannun kehostani: sen taipumus tuottaa hikeä ja karvoitusta vievät henkiset jalkani lähes altani.
Onneksi olen ikäiseni. Onneksi teen työkseni mitä teen, ja tällä hetkellä varsinkin työtä käskettyä:
Rakasta itseäsi, nainen. Rakasta.

Ommellessani olkaimia niitä vaativaan kesähepeneen juon kahvia ja mietin pitkästä aikaa ulkonäköä ja siihen kohdistuvia paineita; miten syvälle sellaiset pinnallisuudessaan ovatkin juurtuneet. Miten nopeasti täysin toiminnallinen, kutakuinkin terve keho voi olla liian paljon sitä tai liian vähän tätä. Miten salakavalasti elinikäistä ystävää voikin tehdä mieli moittia, mollata ja muokata, vähätellä ja vaihtaa mielessään parempaan.

Seuraan sormiani, jotka käsittelevät neulaa ja lankaa. Samaiset pelastivat aikaisemmin paikallisen emäntäni aamun parin piilo-ompeeleen avulla. Samaiset silittivät eilen rakkaani kasvoja ja harjoittelivat äsken ystävältäni saatujen uusien vesivärikynien kanssa maalaamista. Samaiset naputtelevat nyt sanoja koneelle, muuntavat ajatuksia tunteella mustaksi valkoiselle.
Muistan – ainiin, tätä on kehollisuus: jotain paljon kokonaisvaltaisempaa kuin pelkästään korvien välissä tapahtuvaa analysointia, arviointia ja ajatusten pyörittelyä. Ja näin kehontietoushurmiollisena: jotain paljon pyhempää, kuin miksi monet ehkä fyysisen ulottuvuutensa äkkiseltään mieltävät.

Teen oloni niin mukavaksi kuin kykenen: välttelen keskipäivän paahdetta hengailemalla sisätiloissa, kuljen väljissä vaatteissa ja niin avoimissa kengissä kun mahdollista. Kuuntelen, haistelen, katselen. Ja kuten Martha Beck tämänhetkisessä lempikirjassani (Finding Your Way In a Wild New World) kirjoittaa:

To navigate the wild world, you need to move your basic perceptual and analytic thinking out of your head and into the whole inner space of your body. This is how you begin to find your way through a terrible loss, a fulfilling career, a complicated relationship, or a broken heart /…/.
Menders of all times and places have taught that silencing the thoughts in our heads and opening to the experience of the body is the basis of all healing.

Yksinkertaisimmillaan healing voi tarkoittaa sitä, että tekee jotain, kokee jotain, tai tapahtuu jotain minkä kautta tuntee itsensä vähän paremmaksi. Tällä logiikalla (juu – logiikka on fantastinen palvelija vaikken herruutta sille helposti annakaan) olen itsekin hitusen aiempaa taas eheämpi. Tai kokoonparsitumpi, kuten meistä useimmat. Hyvä, että lempeys mahtui matkalaukkuun, lieneekö itse sinne loikannut tietäessään että ennen pitkää sitä jälleen kaipaan.

Nyt: pihalle.
Aurinkoista viikonloppua itsekullekin!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PS. Tämä kuva on täysin lavastettu. En kykene paahdattelemaan auringossa penninkään vertaa. Tai no ehkä juuri sen pennin verran. 😀

 

Niassa ilo on jotain tunnetilaa suurempaa

Kuva: Laura Hellsten

Kuva: Laura Hellsten

 

Kukapa ei olisi kuullut liikunnan ilosta – joku ehkä ärsyttävyyteen asti. Itse olen ohjannut Joy -nimistä Nia-rutiinia yli puolen syyskaudesta, ja ilo, joy, mainitaan Nian peruspilareidenkin joukossa. Syksyn kiireisimpinä kuukausina viikkojen vilahtaessa ohi, päivien pimetessä ja otsikoiden levittäessä epätoivoa minkä ehtivät, ilo voi tuntua kaukaiselta tai jopa asiaan tai tunnerekisteriin kuulumattomana. Huomasin vastikään itsekin pohtivani jos alkusyksyn ohjausriemu oli käytetty jo korkoineen kaikkineen. Sitten muistin mitä lajia ohjaan, ja mitä siinä oikeasti ilosta sanotaan: Niassa ilo on jotain tunnetilaa suurempaa. Niassa ilokin on aistillinen kokemus.

Niassa iloon kiteytyy elinvoima: sykkivä sydän, virtaava verenkierto. Aistikokemukset: mitä kuulen, mitä näen; mitä maistan, haistan ja tunnen. Kelle ilo on kuplivaa, kelle asian ytimessä olemista. Kelle rauhallisuutta, selkeyttä, toiveikkuutta. Autenttisuutta, kiitollisuutta, eheyttä. Mietin myös tässä, että mindfulnessissa eli hyväksyvässä, tietoisessa läsnäolossa ja Niassa on paljon samaa. Aistien aktivointi tukee kokemusta siitä että minä olen ajatuksiani tai tunteitani enempi vaikka nämä välillä muuta väittävätkin. Niassa keho voi kokea iloa liikkeestä, vaikka mieli olisikin kokemuksesta eri mieltä (“tää on tylsää/vaativaa/vaikeaa”). Niassa keho voi liikkua tietyn musiikin tahtiin ja nauttia siitä, samalla kun mieli kovaan ääneen kertoo miten kaamea kappale kaiuttimista kajahtaa.

Lähestymällä iloa aistillisena kokemuksena vaadin itseltäni vähemmän. Saan siten tulla Niaan väsyneenä, ärtyneenä tai vaikka surullisenakin, eikä tanssin tarkoitus ole vähätellä oloani tai tunnetilaani ja väkisin muuttaa sitä miksikään. Keskittyessäni iloon kehollisena kokemuksena, saan tilaa hengittää tunnetilani kanssa, huomata miten kehossa tuntuu hyvältä tai ainakin hitusen paremmalta tunnin jälkeen, vaikka sydämessä paikattavaa olisikin tai toipumista sairauden jäljiltä vielä jäljellä, kehonhuolto tai -hallinta vielä puolitiessä.

Pehmeää viikonalkua ja tervetuloa tunneille vastedeskin – kirjaimellisesti juuri sellaisena kuin olet.

 

joseph-campbell-find-a-place

Kyykkimisen jalo taito

Kyykky_BäckeniLappland_SIGNED

Lapin luonnossa kyykkiminen tapahtuu kuin itsestään.

Riemastun valtamediasta yhä useammin löytyvistä varsinkin kehon toimintaan ja liikuntaan liittyvistä jutuista. Usein jo siitäkin syystä, että niissä kerta toisensa jälkeen todetaan jotain, jonka kohdalla voin taas kerran hihkaista “aaaa, totakin me tehdään Niassa!!”. Tähtiinhän tämäkin oli kirjoitettu: nimittäin se, että samassa Turun Sanomien numerossa jossa tiistaina (17.5.2016)  esiteltiin Teesalonki-toimintaani oli juttu  kyykkimisestä.

Kyykkyyn – ja lepo! -artikkelissa (joka netissä on piilotettu verkkotunnusten taa) haastateltiin fysioterapeutti Matti Melasta jonka sanat olisivat yhtä hyvin voineet tulla Nia-ohjaajan suusta:
– Nivelet on rakennettu liikkumaan määränsä mukaan. Jos tuota määrää ei käytä, joku kohta nivelessä alkaa ennen pitkää panna vastaan.

Kyykyistä on kirjoiteltu viime vuosina jonkun verran. Yleensä ne esitellään tehokkaana reisijumppana tai niitä myydään pakaroiden kiinteyttäjinä, mikä kai on ihan hyvä sekin. Vaikka itse olen kyykkinyt tietoisemmin jo kymmenisen vuotta, huomaan tätä kirjoittaessani ajattelevani myös kyykkyyn liittyviä halveksuvia tai vähintään ennakkoluuloisia mielleyhtymiä. Top kolmeen kuuluvat (kärjistäen) nämä: lapsethan ne kyykkii, tai naiset pissalla, tai kaukomaiden iloiset kansalaiset. Ja eikö ihmisen kyykyttäminen ole häpeällistä toimintaa?
Syystä tai toisesta kyykkyilyllä ei yhteiskunnassamme ainakaan toistaiseksi ole selkeästi hyväksyttävää statusta, puhumattakaan että se nauttisi yleisestä ihailusta tai arvostuksesta. Valitettavasti tämä näkyy myös harmittavan yleisenä kipuiluna monen länsimaalaisen lonkkanivelissä ja selässä.

Melanen suositteleekin Matti ja Maija Meikäläisiä hakeutumaan ennakkoluulottomasti takaisin kyykkimisen pariin. Suositusta noudattanut toimittaja toteaa kolumnissaan kyykkimisen olevan toisaalta yllättävän raskasta, mutta että esimerkiksi selkä selkeästi tykkää. Tiedän tunteen.
Mieleeni on jäänyt kerta Nia-polkuni alkutaipaleelta, kun erään viikonlopunmittaisen tapahtuman jälkeen huomaamattani kyykistyin nostaakseni jotain lattialta, sen sijaan että olisin kurkottanut kättäni selkääni taivuttaen. Muistan ajatelleeni että näin haluan käyttää kehoani, tällaiseen sulavuuteen haluan kyetä loppuelämäni.

Nia White Belt -koulutuksen myötä yksinkertainen 5 stages-harjoitus vakiinnutti paikkansa aamurutiineissani, eli kyykistelen itseni myös hereille. Todettakoon, että niinä päivinä kun tämä jää väliin, olo on paljon jumisempi. Mitään tiettyä ohjelmaa mukavan kyykyn saavuttamiseen ei tietenkään tarvitse seurata – sitä pitää vain harjoitella. Allaolevaa kuvaa katsoessa pohdin sitäkin, että kyykkyilyn vieraus voi näillä leveysasteilla (taas kerran) johtua ihan siitäkin, etteivät sääolosuhteet siihen kauheasti esimerkiksi talvisin kannusta. Onneksi voi kuitenkin kyykkiä sisätiloissa, kesäisin pihalla – ja ellei missään muualla, niin ainakin edes jollain liikuntatunnilla (tervetuloa Niaan 😉 ).
Itse kyykin läppärin tai maalaustelineen äärellä, kenkiä sitoessa ja välillä tuolillakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lapsen kanssa kyykyssä pääsee olemaan kasvotusten. 🙂

TS:n jutussa Melanen painottaa, että matka kohti mukavaa kyykkyoleilua on yksilöllistä – ensin voi olla haastavaa edes kuvitella kyykistyvänsä. Jo kyykkyynpäin hakeutuminen on kuitenkin kotiinpäin.
– Vaikka takapuoli jäisin ensin puolen metrin päähän maasta, joka paikka kiristäisi ja kolottaisi ja vaikka asentoa pystyisi pitämään aluksi vain viisi sekuntia kerrallaan, silti kannattaa lähteä kokeilemaan, toteaa Melanen rennosti kuvitetussa jutussa.

Kuvituksesta puheen ollen – oletin, etten löytäisi kätköistäni mitään fiksua kyykkykuvaa, mutta onnekseni olin väärässä. Ja todettakoon muuten, että ne eksoottisissa paikoissa käymälöitä edustavat reiät maassa tai lattiassa, joihin itsekin totuuttelin asuessani Senegalissa joitakin kuukausia vuosia sitten… minulla on niitä oikeasti välillä ikävä.

Kyykky, hau ai lav juu.

Nia_Turku-4915

Versio kyykystä Nia-tunnilla.

 

*

PS Ensi viikolla olen Nia 5 stages-koulutuksessa Ruotsissa Nian kehittäjän Debbie Rosaksen ja Nia-kouluttaja Ann Christiansenin kanssa – syksyllä tämä näkynee myös tuntikalenterissani. 🙂

Oma kupla kullan kallis

Viime aikoina on ollut jotenkin lähes sietämättömän suosittua puhua kuplista. Toisin sanoen väittää, että kuplissa elää eristettyjä yhteisöjä, jotka eivät tiedä hölkäsenpöläystä kuplan ulkopuolelta löytyvästä todellisuudesta. Sitten on väitelty siitä että mikä on se Oikea Kupla, ja toisaalta, mikä se Oikea Todellisuus. Tästä voisi mopo taas kerran karata nätisti käsistäni kohti ajatusmaailman abstrakteja arviointeja, mutta tarkoitukseni on tällä kertaa pysyä nimenomaan kehollisuuteen liittyvässä. Minullekin on kehittymässä vankka kuva millaisessa kuplassa oikeastaan elän: omassani, nimittäin.

Tässä kirjoittaessani tiedostan nyt asentoni. Aistin ryhtini. Hartioitteni, käsivarteni, jalkojeni asennon. Aistin kasvoni. Ilmeeni. Yhteyteni lattiaan, allani olevaan tuoliin ja sen pehmusteeseen. Samalla nyökyttelen päätäni taustalla soivan musiikin tahtiin, näpyttelen kirjaimia riveille, luen saapuneen tekstiviestin, mietin milloinkohan herra Missä tulee kotiin ja muistan yhtäkkiä, että arbikselle pitää tehdä kevään kurssiehdotukset huomiseen mennessä. Hurjaa, kuulkaas, tämä kehollisuus.

Moneen otteeseen olen viime vuosien aikana havahtunut ajattelemaan miten jollain tapaa huvittavaa on, että meillä on käytössämme fantastinen biotietokone jonka käyttöjärjestelmistä useat loppujen lopuksi tietävät melko vähän ja monet syystä tai toisesta ehkä välittävät vielä vähemmän. Asioita ikäänkuin vain tapahtuu syntymästä mahdollisten kremppojen kautta kuolemaan asti. Missään ei ole lopullisen valmista manuaalia siihen, miten tätä kehoa kuuluu käyttää ja huoltaa. On paljon arvauksia, ja olettamuksia. On paljon tulkintoja ja niiden mukaisia ohjeistuksia, yleistyksiä. Välinpitämättömyyttä, ja vähättelyäkin. Kehon pitkälti automatisoitua itsesäätelyä ei välttämättä tajua arvostaa ennen kuin jokin menee vakavammin pieleen, mutta emme toisaalta edes aina tajua että jokin edes on vialla ellei joku mittaus/toimenpide/arviointi/vertaus sitä havaitse.
En itse esimerkiksi 9-vuotiaana tajunnut, että tarve löytää tapoja siirtyä lähemmäs taulua nähdäkseni kunnolla oli kohdallani ainutlaatuinen. Likinäköisyyteni kävi ilmi terveydentarkastusessa, ja terveydenhoitaja ihmetteli miten olin pärjännyt niin kauan ilman laseja. Mikäs lukutoukan likinäköisenä on ollessa, ja olin nähtävästi tarpeeksi välkky pystyäkseni seuraamaan mitä taululla tapahtui vaikken kirjoitettua aina kunnolla nähnytkään.
Nyt, piilareiden vakiokäyttäjänä, saatan edelleen ne pois ottaessani hämmästellä miten sumuiseksi maailmani saan. Ja kun siitä self helpistäkin oli äskettäin puhe – olenhan minä sellaistakin lukenut, että näkö voi parantua tahdonvoimalla, ja että huono näkö voi viestiä haluttomuudesta nähdä jotain. Käytännönläheisenä ja piilarisysteemiin toistaiseksi tyytyväisenä olen todennut valjastaneeni tahdonvoimani henkilökohtaisesti toistaiseksi muualle. Luovana ajattelijana päädyin siihen että hyvä on, luultavasti on asioita joita en halua nähdä – mutta enhän minä loppupeleissä niillä silmilläni näekään, vaan sydämelläni, aisteillani, intuitiollani. Samalla visuaalisesta maailmasta saamani nautinto on sitä luokkaa, että pidän silmistäni niin hyvää huolta kun kyen… ja muistan. Kuten viisas optikko kerran minulle totesi: ei silmissä mitään vikaa ole, näköä vain haittaa.

Satun onnekseni myös tulemaan perheestä, suvusta, jossa sairaaloissa vietetty aika on ollut hyvin rajallista ja useimmiten iäkkyyteen liittyvää. Tämäkin vaikuttaa luultavasti siihen, miten kehollisuutta ymmärrän, miten sille omistaudun: melko luottavaisesti, yleensä kiitollisena. Optimismiin taipuvaisuus voi vaikuttaa helpon yksiselitteiseltä kun pahimmat vakiovaivani liittyvät toisinaiseen kuumeettomaan flunssaan tai kuukautisiin (viimeksimainituista tosin lisää tuonnempana). Samalla tiedän eläviä esimerkkejä sellaisista ihmisistä, jotka kivuistaan ja kärsimyksistään huolimatta pysyvät sekä nahoissaan, järjissään että sydämeltään empaattisina. Oman kuplan perinpohjaisen tiedostamisen suurin lahja saattaakin olla se, että ymmärtää miten henkilökohtaisen ainutlaatuinen kyseinen kupla on – kaikkien kohdalla. Kokemus ja käsitys kuplasta voikin olla se yhdistävä tekijä.

Lempeä lokakuun jatkoa itsekullekin!

*
Tämän vuoden Osaava Nainen -messujen teemana on muuten Harmony. Olen itse paikalla edustamassa sekä Niaa että itseäni – huudathan HEP! jos haluat messuille vapaalipun (yhdellä lipulla pääsee kaverin kanssa yhdelle vapaavalintaiselle messupäivälle).
Messupaikkana Turun messukeskus, ajankohtana 23-25.10.

Yksi kaikkien, ja kaikki yhden puolesta

Minding my business.

Minding my business.

 

Rakas blogi,

Sadepäivä. Siirrettiin maalle lähtöä vuorokaudella. Naamakirjassa tuli aamukaffella vastaan aikuisen naisen kertomus siitä, kuinka mukava baari-ilta oli kääntynyt päinvastaiseksi tuikituntemattoman otettuaan asiakseen kertoa miten tämä aikuinen nainen olisi oikein nätti jos vain laihduttaisi. Pitkän matkan itsehyväksynnän polulla kulkeneena minuun sattui tuttuni, omani ja kaikkien muiden saman kokeneiden puolesta. Muistin erään henkilökohtaisen tapauksen viime vuodelta ja koska aikaa on kulunut tarpeeksi, jaan sen nyt tässä.

Olipa kerran kesäpäivä ja kesäpäivään kuuluvat tamineet: farkkushortsit, teepaita, balleriinat, ponihäntä ja lahjaksi saatu iloisen vihreä kangaskassi jossa oli seeproja kukkien seassa. Olin matkalla jostakin jonnekin, hoitamassa asioitani, pohtimassa ihan omia juttujani ja varsin tyytyväinen olooni. Balleriinat ja kassi sointuivat yhteen, mikä oli totaalisen harkittu juttu. Uulalaa! Seistessäni erään tavaratalon rullaportaissa taakseni sattui kuitenkin ryhmä teinipoikia ja kerrosten puolivälissä kuulin teatterikuiskauksen takanani: Selluliittia!
En ollut uskoa korviani, ja noustessamme rullaportailta jäin hetkeksi tuijottamaan poikien perään. Mikään ei kielinyt että he olisivat jääneet miettimään sanojaan tai varsinkaan minua sen enempää, mutta minua tuo kuiskaus ja sitä seurannut vaimennettu tirskaus jäivät vaivaamaan.

Kuulun melko hyvän itsetunnon omaaviin ihmisiin, enkä ole eläessäni laskenut kaloreita (numerot eivät yksinkertaisesti toimi vertauskuvana mielessäni). Koska hankin vaatteitani niin eri paikoista ja varsinkin koska olen Nian myötä keskittynyt enemmän siihen mikä tuntuu hyvältä päällä kuin siihen mitä vaatteeni koko minusta viestii, olen melko pihalla mitoistani. Nuorempana järjestin luokan tytöt mielessäni kauneusjärjestykseen ja olin itse usein aivan hännillä, tänään arvioin kehoani enemmän sen liikkuvuuden ja toimivuuden kannalta, jos sitä olen arvioidakseni lainkaan.
Huolimattomasti heitetty kommenti jäi kaikesta huolimatta ikävästi iholle – ei, vaan meni itse asiassa paljon ihoa syvemmälle. Kuljin kotiin otsa rypyssä ja puntaroin jos minun oli aika lopettaa shortsien käyttö. Kuvasin videolle paljaiden reisieni liikettä ja muotoa ja koetin arvuutella mikä niissä oli niin silmiinpistävää että sitä oli pakko kommentoida. Yllätys: ei yhtään mikään.

Pohdin välillä, jos sosiaalinen media on (entuudestaan) madaltanut kynnystä kommentoida kanssaihmisten ulkonäköä kasvotuten (tai selän takaa). Tehnyt jostain hyvin henkilökohtaisesta ja välillä erittäinkin hauraasta vielä helpommin tallattavan. Olin kokemastani surullinen (mitä väliä vaikka selluliittia olisikin – mun asusteethan sointuivat yhteen, miksei sitä huomattu?) ja vihainen, itse asiassa tyrmistynyt siitä, että kukaan kokee tarpeellisena kommentoida kehoani ylipäätään. Ohimenevyydessään ja uhkaamattomuudessaan tapaukseni oli samalla aika mitätön – mutta mitä tekeekään jatkuva parjaaminen ihmisen sydämelle ja sielulle? Millaista mielipahaa onkaan mahdollista saada aikaan pelkällä ivallisella katseella, sanoista puhumattakaan?

Kaikesta tästä huolimatta omakin mieleni on välillä kovin kärkkäästi kertomassa mielipiteitään jonkun ulkonäöstä, ihan vain omaksi huvikseen. Tästä syystä meillä onkin jatkuva pieni treeni meneillään. Aina kun mieleni haluaa sepittää turhia tarinoita tuntemattomista – itsestäni puhumattakaan – sanon sille ystävällisesti Thank you mind, not now – kiitos, riittää. Mietin, jos mieleni käytös on synnynäistä tai opeteltua, tai arkisen aivopesun tulosta.  Kommentoinnin välttäminen taas on välillä kovaa työtä, mutta sen arvoista sillä hei, oikeesti – miten kenenkään ulkonäkö on minun asiani? Mitä hyödyttää itseni mollaaminen? Jos läheiseni taas on muuttunut radikaalisti haluan ehkä kysyä mitä hänelle kuuluu – sekä jos hän hehkuu ennennäkemättömällä tavalla, ja varsinkin jos uudenlainen huolimattomuus ja lakastunut katse ovat saaneet vallan.

Ja, vaikka on käytännöllistä kehittää kaikenlaisia älypuhelinsovelluksia joiden avulla voi tavalla tai toisella HETI ilmiantaa sääntöjä rikkoneen tai ilkivaltaa tehneen tai sopimattomasti käyttäytyneen; vaikka somessa voikin kertoa kokemastaan ja saada sitä kautta sekä tukea että mahdollisuuden vaikuttaa asioiden kulkuun, olen kuitenkin sitä mieltä ettei omatuntoa ja hyviä tapoja voi tai edes kuulu laittaa pelkästään ulkopuolisen valvonnan käsiin. Jollakin tapaa haluan ainakin itse olla, ellen kasvattamassa, ainakin edustamassa sellaista kanssaihmistä joka tilanteen vaatiessa tai salliessa miettii ensin, ja toimii sitten. Senkin tiedän kokemuksesta, että sydämellisen arvostava kommentti uusista silmälaisesta, hiustyylistä tai vaikkapa kauniista kynsistä on aina paikallaan.
Ollaanpa kuulkaas taas ihmisiksi.

*

Tuosta selluliittikokemuksesta syntyi muuten taulu, ja kuva, ja hieno #howcaninotloveme? -risuaita. Nimittäin sitäpä juuri: miten minä kaikesta huolimatta sittenkään voin olla rakastamatta itseäni?

#howcaninotloveme?

#howcaninotloveme?

Liikutan itseäni eheämmäksi

Joitakin vuosia sitten havahduin siihen, miten äidinkielessäni verbit “tanssia” ja “hengittää” koostuivat samoista kirjaimista: dansa ja andas. Tanssi sekä vapaassa muodossa että Nia -muotin mukaan ovat pitkään olleetkin henkireikäni, tapa löytää syvempi yhteys sekä hengitykseeni että itseeni. Att dansa är att andas.
Suomenkielinen tarpeeksi tunteellinen vastine löytyi lopulta lauseesta liikuta itseäsi eheämmäksi, joka mielessäni puhuu sekä liikkumisen että liikuttumisen puolesta. Liikkuminen on avainsana hyvinvointiini, liikuttamalla itseäni ja muita toteutan kutsumustani – tapahtui se sitten tanssilattialla, kitaran kera säestettynä tai kuvin.

Olen viime kuukauden aikana työstänyt koreografiavarastooni kaksi uutta Nia-rutiinia, ja yllätyksekseni kummankin kohdalla liikuttunut kyyneliin tai niiden partaalle. No siis juu, kyllähän tuota tapahtuu toisinaan tunnillakin – mutta että ihan näin omissa treeneissäkin, ja ihan vaan kun jokin on tuntunut niin oikealta, niin aidolta, niin eläväiseltä. Taitavat ne uudistuneet soluni olla edellisiä helpommin herkistyvimpiä, ja hyvä näin.

*

Fuegon lauantai-iltapäivässä tänään tanssia Dream -nimisen soittolistan tahtiin. Hetken mielijohteestakin saa liittyä seuraan, yläsalista minut löytää. Aloitamme klo 15(-17).
Hinta 25 € tai niin paljon kun kukkarosi antaa myötä. Tervetuloa liikuttumaan, kaikilla tasoilla.

Rakkaudesta kehooni

Lakkiaisiani seuraavana syksynä osallistuin elämäni ensimmäisille tanssitunneille flamencon alkeiskurssin muodossa. Oli vuosi 1998 ja tunnit pidettiin kansalaisopiston puitteissa kylällä, suomenkielisen ala-asteen liikuntasalissa. Kengiksi kelpasivat paksukorkoiset ruskeat korkkarit, hameen ompelin itse ruohonvihreästä velourista. Kotona harjoittelin askelia rapistuvassa saunarakennuksessa; betonilattia kaikui kivasti ja hylätty sauna oli ainoa paikka jossa sain olla hetken omissa oloissani. Kehollisuus oli kiusallista, ja kiehtovaa.

Flamencon alkeet jäivät lopulta kesken kun vuodenvaihteessa tulin lähteneeksi au pairiksi Englantiin. Olin salaisesti helpottunut, sillä vaikka hahmotin askeleet, käsivarsiliikkeiden lisääminen askelluksiin tuotti vaikeuksia. En ollut noihin aikoihin mitenkään erityisen lempeä itseäni kohtaan, enkä varhaisaikuisen vaativana tullut ajatelleeksi että harjaannus tulee ajan myötä. En osannut luottaa siihen että oppisin hitaasti, mutta varmasti. Vaikka vapaasti musiikin tahtiin liikkuminen tulikin kuin itsestään, karsastin tanssillisia tunteja kunnes vuosia myöhemmin löysin Nian.

Flamencokurssista on nyt 17 vuotta, ensikosketuksesta Niaan yli kymmenen. Kaikki se, mikä tuona aikana itsessäni on ehtinyt tapahtua taisi tiivistyä maanantai-illan tunnelmiin, jolloin löysin itseni sydän pamppaillen arbiksen modernin tanssin tunnilta eturivissä naama lähes jatkuvassa virneessä.

En todellakaan hahmottanut liikesarjoja samantien. En todellakaan pysynyt aina tahdinluvussa (ainakaan siinä ohjeistetussa), enkä muistanut kumpi käsi ojentuu mihin missäkin kohdassa. Mutta luoja minulla oli hauskaa! Pystyin aistimaan jalkani ja ylläpitämään ryhtini lähes joka askeleessa. Osasin löytää sekä liikettä että tukea lantiostani, ja käyttää oikeita lihaksia oikeissa kohdissa. Nauroin kompuroinnilleni. Jaksoin keskittyä omaan tekemiseeni ajattelematta kertaakaan mitä muut mahtavat minusta ajatella, tai sättimättä kertaakaan itseäni osaamiseni puutteesta. Hymyilin koko kotimatkan. Tanssija! Minä! Sittenkin! Vihdoinkin!

*

Opetellessani vuodenvaihteessa Bailando -nimistä rutiinia liikutuin kyyneliin kohdassa, jossa tanssijoita kehotetaan pysähtymään hetkeksi paikoilleen. Kädet keskivartalolla rintakehän läheisyydessä sain mahdollisuuden kiittää kehoani kaikesta kokemastani, kutsua sitä vanhimmaksi ystäväkseni.

Toden totta, jokin meissä taisi tuolloin sulautua taas erottamattomammin yhteen.

BodyLove_Nayyirah Waheed