Kokemuksia kehollisuudesta: Uude(llee)n aloittamisesta

Uude(llee)n aloittaminen on tällä hetkellä monelle ajankohtaista, tavalla tai toisella. Kun elokuun viimeisenä viikonloppuna saimme lähisuvun tasavuosijuhlat pakettiin ja Åbo Arbiksen täydet kurssit(!) ja Pure Moven viikkotunnit palaavat syyskuun ensimmäisen viikon myötä lukkariin, homman nimi on varsin selvä: olemme taas yhden alun äärellä.

Tuttavapiiristäni kantautuneiden (suru)uutisten myötä ajattelen myös, että uudelleen aloittamisen äärelle voi joutua odottamattaankin; sekä pyytämättä että toivomatta. Toisaalta: samassa piirissä on julistettu myös kihloja itsensä kanssa, annettu lupauksia rakastaa itseä ja toista niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Miksipä ei? Sekin voi olla mullistavaa.

Vaan, kaudenaloitukseen palatakseni. Kollegani Hanna Uusiprosi – jonka seurassa saamme muuten tanssia jälleen Turun Nia-maratonissa su 8.9. – kirjasi blogiinsa vastikään vinkkejä uusille Nia-harrastajille. Hanna kirjoitti siitä, miten tärkeää on ottaa tunnilla itse vastuu hyvinvoinnistaan kuuntelemalla ja kunnioittamalla itseään.

Mutta palataan niille ensimmäisille tunneille, mitä tämä tarkoittaa siinä kontekstissa? No ainakin sitä, että parhaasi mukaan aistit omaa kehoa enemmän kuin tutkit mitä muut tekee. Tai että mietit mitä muut ajattelee. Joillekin nämä ovat ihan tuttuja juttuja, toiset löytävät taidon pienen harjoituksen kautta. Fokus on siis siinä mitä sinä teet ja miten ja miltä se tuntuu kehossasi. Oman itsen personal trainerinä oleminen tarkoittaa myös sitä, että et ole niin riippuvainen siitä miten ohjaaja ohjaa juuri tuolla hetkellä.

Hanna Uusiprosi

Itse listasin puolestani vuosi sitten seitsemän asiaa, jonka tiedän treeneistäsi jo ennen niiden alkamista. Punaisena lankana niiden halki kulkee oikeastaan hyväksyminen: tulet “mokailemaan” tunneilla, lihaksesi todennäköisesti tulevat kipeytymään ja tulet kohtaamaan harrastukseesi tai harrastusintoosi vaikuttavia haasteita. (Liikunta)harrastuksesi tulee vaikuttamaan myös tunnetiloihisi – ja se on erittäin OK (tunneillani tai niiden jälkeen on vuosien mittaan kyynelehditty kerta jos toinenkin – useimmiten ei juuri minkään takia, ja vielä useammin erittäinkin ohimennen). Tämän lisäksi ohjaaja(si) (hei vain!) tai kurssikaverisi ärsyttävät sinua todennäköisesti jossain vaiheessa; saatat tylsistyä, saada tarpeeksesi tai pettyä harrastukseesi ja/tai tahoon tai yhteisöön joka sitä järjestää. Hyväksyä kannattanee myös tämä: ainoa tapa ylläpitää kuntoa on ylläpitää kuntoa.

Totuutellessani itse taas hitusen uuteen ajanhallintaan, sain suunnattomasti lisäpontta Yoga With Adrienen uutiskirjeestä joka kilahti sunnuntaiseen tapaansa sähköpostilaatikkooni tänään aamupäivällä. Viestin voima piilee sen yksinkertaisuudessa: Begin Again, aloita uudestaan.
Begin again! Hihittelin itsekseni, että niinhän minä laulan uuden Immersed-levyni avauskappaleellakin. Begin, and the fear will pass.

Siinä missä edellämainittu hyväksyminen eri muodoissa ehkä (ja toivon mukaan) laskee rimaa ja pehmentää itselle asetettuja vaatimuksia, uuden tai uudelleen aloittaminen tuntuu rohkaisevalta kipinältä, toistuvalta mahdollisuudelta. Tätähän me itse asiassa teemme jokaikinen päivä aamunkin koittaessa: aloitamme uudestaan. Arki voi toki kiireessään sivuttaa tai raadollisuudessaan himmentää uuden alun ihmeellisyyden – mutta ehkä voisimme vaikka viikon tai kuukauden verran sitoutua ihmettelemään sitä, että täällä sitä ollaan, edelleen, ja taas.

Teini-ikäisenä olin jotenkin kovin otettu silloisesta muumikalenteristani löytyvästä lauseesta: Jokainen päivä on jokaisen ikioma alusta loppuun asti. Näin Nia-sitoutuneena nelikymppisenä näen lauseessa myös tietoisuutta valinnoista ja niiden seurauksista, itsepintaista toivosta kiinnipitämistä. Ehkä tämänkin takia koen, että uudelleen aloittamisesta saa oivan tuen syksyn harrastuksiin, riippumatta siitä mitä ne ovat.

Menikö piirustus pilalle? Aloita alusta. Kuivuiko vuoropuhelu kokoon ennen aikojaan? Aloita uudelleen. Etkö ole varma, jos esimerkiksi Nia on sun juttu? Kokeile uudestaan.

Hannan blogikirjoituksen inspiroimana olen muuten selaillut myös Nia Technique-kirjaa uudelleen. Sielläkin tosiaan on listattuna vinkkejä uusille Nia-harrastajille – ja jos yhden niistä nappaan vielä uudelleen aloittamisen rinnalle, se on vielä tämä: start easy. Aloita uudestaan, ja tee se kevyesti. Syventyä ja vakavoitua ehtii ajan myötä kuin itsestään.

Tanssimisiin taas,
Minna

PS. Nia-maraton on mainio tilaisuus aloittaa Nia-harrastus, sillä tutustut päivän aikana Nia Techniquen kolmeen eri tuntityyppiin: Classic Nia (tanssin riemua), 5 stages (rauhallinen kehonhuolto-ohjelma) ja Move IT (tanssillinen intervallitreeni). Liity seuraamme Nahkurinkadun Studio Fonilla su 8.9. – tanssi tunti tai koko päivä!

PPS. Saattaa olla, että nettisivuni mullistuvat vielä tämän syksyn aikana. Uudistusvimma iski.


PPPS. Sokerina pohjalla vielä erittäin oivaltava kuva, jonka bongasin Facebookista, Julie Edwardsin sivulta. Tän kehonsa rakastamisen voi kans aloittaa alusta ihan joka päivä (ja niin monta kertaa ku päivän aikana on tarpeellista).


Kokemuksia kehollisuudesta: paremmin voimisen punainen lanka, tai, myötätuulta on turha kyseenalaistaa

Voi Hangon kesä, ja Nia.

Kovasti koetin elokuun ensimmäisen viikon ajan saada aikaiseksi blogikirjoitusta joka sivuaisi kesäkuulumisiani tai kuun alussa lähettämääni uutiskirjettä jossa pohdin onnellisuutta ja omaa tuoretta kokemustani siitä.  Kirjoitus ei sattuneesta syystä oikein tahtonut tulla ikinä valmiiksi.

Nyt istun kotona keittiönpöydän ääressä teekupin kera ja sulattelen Hanko-viikonloppua jonka iltapäivällä kolmentoista Nia-kurssilaisen kanssa paketoin Rick Astleyn tahtiin:  Never gonna give you up!

Tarve päättää kolmen päivän Nia-kurssi juuri tuohon kappaleeseen syntyi osittain eräästä hetken läpästä, ja siitä tosiasiasta että 8-vuotiaana olin niin ihastunut Rickiin että punastuin videon soidessa telkkarissa. Kun äsken kirjoitin kappaleen nimeen tuohon ylös kursiivilla, mietin että niin – tuohan on ehkä jopa se paremmin voimisen punaisen langan ydin: ettei koskaan, koskaan, anna periksi. Eikä sen periksiantamattomuuden tarvitse (aina) olla sitä koko kehon jännittämistä, hampaat irveessä eteenpäin puskemista tai kiinni pitämistä. Yksinkertaisuudessaan ja käytännöllisimmillään se lienee sitä yhden askeleen tai hengenvedon ottamista kerrallaan. Mielikuvat jotka nousevat tämän lauseen myötä pintaan ovat osittain raadollisiakin – mutta sitähän on myös elämä. Continue reading

Kokemuksia kehollisuudesta: Kesätavoite saavutettu, villiinnyin hieman

Auringonlasku 24.6.2018.

Tuntuu siltä, kun varsinainen kesälomani alkoi syntymäpäiväni upeasta auringonlaskusta 24.6.

Juhannuksesta noin kuusi viikkoa eteenpäin laiton Nia-asiani suurimmilta osin paussille. En kuunnelut musaa, en harjoitellu koreoita. Kokeilin kahdesti tanssia NiaTV:n avulla, ja kummallakin kerralla ärsykkeiden runsaus – puhe, liike, musiikki – tuntui liialliselta, jopa ärsyttävältä. Jätin siis tanssimisenkin sikseen.

Niailun sijaan oleskelin auringossa, puuhasin pihalla, seurustelin vanhempieni, sisarusteni ja veljentyttäreni kanssa. Kokeilin online-joogaa ja yllätyin positiivisesti.
Seurasin pihan peurojen, amppareiden ja mustarastaiden puuhia, poljin metsäjärvelle uimaan. Olin hiljaa, makoilin riippumatossa; tuijottelin metsään ja taivaalle. Villi veikkaus: kokemukseni hellekesästä on saattanut olla siedettävämpi kuin aika monen muun. (Huom: tiedostan onnekkuuteni!)

Kuten muutamalle ystävälle kesän aikana totesin: en ehkä vielä koskaan ole samanaikaisesti tuntenut itseäni niin voittamattomaksi ja kuolevaiseksi kuin viime aikoina. Ristiriita luo mielenkiintoisen, kovin paljon kiitollisuutta muistuttavan jännitteen sisälleni. Jännite pitää minut hyvinkin tietoisena siitä, että minulla on loppujen lopuksi hyvin rajoitetusti aikaa saada aikaiseksi kaikkea sitä, mitä aikaiseksi toivon (tai osaan toivoa) saavani. Toisin sanoen, no time to waste. Kuin vaivihaa Netflix ja uutisotsikoden klikkailu ovat jääneet tältä erää pienemmälle. Mulla on muuta tekemistä, ja tällä hetkellä voimavaroja tekemiseen.
Otsikossa mainittu villiintyminen taitaa nimenomaan olla sivutuote tästä ylläkuvatusta sisäisestä jännityksestä – ja loman tuomasta rentoudesta. Sattumoisin olemme muutenkin siirtymässä kohti sadonkorjuutta, ja kaikenlaista olen kyllä sekä sisäisesti että ulkoisestikin taas ehtinyt kasvattamaan ja kypsyttelemään.

Carpe Diem

Sain ystävältä synttärilahjaksi muistivihon. Naureskelimme, että Carpe Diem kuulostaa uudelta dieettivillitykseltä. Mites sun karppediemmaillut viime aikoina?

Varsinaista villeyttä olen pohtinut tietoisemmin viimeiset kymmenen vuotta – aina(kin) siitä lähtien kun ystävän antama, Clarissa Pinkola Éstesin kirjoittama Women Who Run With the Wolves (suomeksi Naiset jotka kulkevat susien kanssa) kolahti, antaen sanoja ja mielikuvia omien kokemusten käsittelyyn.
Kirja antoi osittain sysäyksen yrittäjyyttä kohti, ja sieltä bongasin toiminimenikin – kohtasin sen kansien välissä nimittäin ensimmäistä kertaa dakini-sanan. A:n lisäämällä dakinista tulikin Niaa sivuava Dakinia – eikä alkuperäisen tarkoituksen mukainen yllätyksellinen tiibetiläinen taivaantanssijatar taida panna kauheasti pahakseen että lähes hänen nimissään teen hyvää tanssilattialla.

Women Who Run With the Wolves -kirjan sanoma tuki entuudestaankin arvostamaani itsenäistä ajattelua; ymmärrystä vaihtoehtojen loputtomasta kirjosta, pyrkimystä kohti omakutoista elämää. Villeyden ytimestä löytyykin – ainakin oman kokemukseni mukaan – ennen kaikkea itsensä tunteminen ja aistiherkästi eläminen. Villeys siinä muodossa kun se usein edelleen kuvataan tai esitellään – uhkarohkeutena, riettautena, sivistymättömyytenä, impulsiivisuutena – on loppujen lopuksi hyvin pinnallinen, fotoshopattu versio varsin arkisena esittäytyvästä voimasta. Pinkola Éstesin mukaan villiä elämää tukee varsin susimaiset elintavat eli syöminen, nukkuminen, vaeltelu, uskollisuus, lapsien rakastaminen, kuutamolle ilveily, korvien virittäminen, luille omistautuminen, rakastelu, ja usein ulvominen.

Itse asiassa tajuan vasta tätä kirjoittaessani, että melko hyvin olen nuo ylläolevat säännöt sisäistänyt – ja kuuden viikon maalaiselon aikana niitä harjoittanut jopa erittäinkin kuuliaasti. Olen jatkanut sokerittomampaa syömistä (toteutin keväällä salaa #sataasokeritontapäivää-haasteen, ja vaihde jäi päälle) – ja ollut nipo myös sen suhteen, millä ravitsen mieleni. Unirytmi on ollut hetkellisistä unenlaadun heikkenemisistä huolimatta selkeä, mikä on aistittavissa mielen kirkkautena ja tunteiden tasaisuutena. Toivon levon tärkeyden ja aktiivisuuden syklisyyden pysyvän mielessäni myös arkirumban alkaessa.
Vaeltelu – olen samoillut sekä pihaa, metsiä, että ajatuksiani. Olen ollut uskollinen itselleni, tarpeilleni, totuuksilleni; sille, mille (tai kenelle) olen omistautunut. Lapsien rakastaminen on keskittynyt varsinkin tuttuihin yksilöihin, ja se vasta onkin ollut helppoa (kiitos teille, pikkutyypit!). Heinäkuista kuunpimennystä seurasin pellonlaidalta, lämpimällä kivellä istuen – ja kuu kyllä taisi ilveillä enemmän minulle kun minä sille.
Korvien virittämistä olen harjoitellut kitaran, linnunlaulun, lehtienhavinan parissa; luille olen omistautunut kuvaannollisesti – olen miettinyt toimintani ja yrittäjyyteni perustaa; ydinolemustani ja arkeni rakenteita. Rakastelu kuuluu toisaalta omalta osaltani niin yksityiseen sfääriin, etten tällä erää kommentoi sitä sen enempää – ja toisaalta siihen liittyvästä (seksuaali)energiasta minulla vasta sanomista onkin, joten jääköön se myöhemmäksi kirjoitukseksi.
Viimeisenä listalta löytyvä ulvominenkin on sujunut mallikkaasti: olen vaihtanut mielipiteitä ja kertonut omiani ahkerasti sekä dialogissa että itsekseni jupisten. Olen myös itkenyt; sekä kiitollisuudenkyyneleitä että kuolevaisuutta ja yleistä kurjuutta – ollut siis vahvasti tunteitteni kanssa tekemisissä, myös niiden haastavampien. (Mietin muuten välillä, että ehkä maailmassa olisi vähemmän raivoa ja vihaa, mikäli täällä olisi enemmän itkuna purkautuvia tunteita. Eio aina helppoo olla ihminen).

Tänä itseriittoisuuden aikakautena tiedostan asioitteni olevan tällä hetkellä erittäin hyvällä mallilla pystyessäni ottamaan kaiken edellämainitun huomioon arjessani. Voisin potea siitä syyllisyyttä ja todennäköisesti onnistua ensimmäisellä yrittämällä – ellei villeyden viesti olisi iskostunut niin lujasti tajuntaani. Lempilainaukseni (sekin) jo vuosien takaa kuuluu:

Don’t ask yourself what the world needs — ask yourself what makes you come alive, and then go do it. Because what the world needs is people who have come alive.

Tämänkin voi halutessaa lukea kuin piru raamattua, eli ymmärtää että omaan napaan tuijottelu ja oman edun tavoittelu on kaiken A ja O. Itse ymmärrän sen kuitenkin niin, että se hyvä, minkä tuon itsessäni esille, palvelee myös maailmaa.

Kerrottakoon vielä, että jätin tieten tahtoen seuraamatta erään Helsingissä pidetyn kesäisen, nimeltämainitsemattoman huippukokouksen uutisointia, ja huomasin käyväni tämän erittäin lyhyeen loppuneen väittelyn itseni kanssa:

– Mutta ethän sä voi olla seuraamatta tällaisia tapahtumia; niillä ja niiden seurauksillahan on suora vaikutus sun elämään!
– Voi olla, mutta mun valinnoilla on yhtälailla suora vaikutus maailmaan jossa nää tapahtuu.

Väitän, että puimani villeydellä oli suuri osuus ylläolevaan tyhjentävään vastaukseen. Väitän, että tällainen villiintyminen on vain hyvästä, ja ettei sitä noin vain vangitakaan. Villeys on sitäpaitsi vain kirjaimenvaihdon päässä viileydestä, ja viileydestä minulle tulee päällimmäisenä tällä hetkellä mieleen rentous. Sanakirja kuvaa rentoa seuraavasti: jännittämätön, huoleton, vapaa. Aika hyvä #lifegoals – ja näin lopuksi väitän vielä, että niin villeyteen kuin viileyteenkin voi törmätä ja tutustua tanssilattiallakin. Tervetuloa kokeilemaan onneasi! ⚡️💕

*

Kuuden viikon tauon jälkeen Nia-musiikki kuulosti viikon alussa jälleen hyvältä, ja ajatus paluusta tanssilattioille tuntui lämpimänä kutinana vatsanpohjassa. Studio Fonin maanantaitunnit ja Pure Moven tiistaitunnit palaavat lukkariin 13. ja 14.8., ja kuunlopusta alkaen Kombin, Åbo Arbiksen ja Auralan tunnit porrastetusti.

Su 19.8. luvassa Nia-maraton Helsingissä (neljä erilaista Nia-tuntia putkeen), ja tapahtumaan voi osallistua yhden tunnin verran tai useamman.

Huomaathan myös, että lokakuussa Nian kehittäjä, Debbie Rosas tulee Helsinkiin pitämään kaikille avoimen tanssitapahtuman pe 19.10. sekä kahden päivän Moving to Heal-nimisen, niinikään kaikille avoimen koulutuksen 20-21.10 jossa ollaan tiedostavan liikkeen, sovellettujen liikesarjojen ja muusikin kannattelevan voiman äärellä.

*

PS. Olen pikkuhiljaa (jälkijunille uskollisena) innostunut Instagramista, ja Dakinia sai sieltä vihdoin, näin uuden kuun kunniaksi, oman tilinsä. Tuu seurakseni, mikäli sinäkin viihdyt siellä!

Ja sokerina pohjalla, muutama kesähetki ikuistettuna:

Kesä pähkinänkuoressa

Huulipunaa laitoin työskentelyä, en valokuvaa varten. Maalaus koristaa nyt keittiötäni; muistuttaa minua keräämästäni voimasta ja ajatus- sekä tunnesadosta.

Minnan joogaeteinen.

Opin tänä kesänä, että minustakin on joogaajaksi, kun saan tehdä lyhyitä harjoituksia minulle sopivaan aikaan. Kiitos, Yoga With Adriene!

Kesälukemista.

Päädyin melkein puolihuskyn adoptioemoksi. Kyllä minä vielä koiran elämääni löydän, tai se minut. Ja löytyypä niille karvaturreillekin muuten tavaraa ja tilpehööriä!

Veljentyttären kanssa

Melkein 6-vuotias ystäväni, nyt esikoululainen. Meillä on hirrrveen hauskaa yhdessä.

Kitarai, peili, ja tyytyväinen Minna.

Myönnän, ettei siirtymä maalta kaupunkiin ollut aivan vaivaton. Asiaa helpotti kuitenkin suunnattomasti lahjana saatu peili, joka loihtikin keittiöstäni tanssisalin. Uu. Koreoharjoitteluun avautui samantien uusi ulottuvuus. Ja juu: kitaraa olenkin soittanut varsin ahkerasti mennä kesänä!

Äly(laite)vapaammin edes toisinaan

Toimisto siirrettiin aamuksi vastikään avatulle neliömetriterrassille.

Toimistotyötä vastikään avatulla neliömetriterrassilla. Jee!

Se tapahtui taas tänä aamuna.
Kesken aamuista Nia 5 stages-harjoitustani rupesin nelinkontin ollessani muodostamaan päässäni postausta luokkakokousta järkkäävään naamakirjaryhmään (juu, se hermostuttaa mua; taisin nähdä siitä taas untakin). Tällaista sanojen sommittelua tapahtuu harvemmin näin maanantaisin, sillä yleensä pyrin pitämään erinäiset sosiaalisen median kanavat (edes) viikonloppuisin kiinni. Muun muassa Euroviisut ja laiskuuttava helle teki kuitenkin tepposet. Selailin fiidejä kyllästymiseen asti – kirjaimellisesti – ja heräsin siis pohtimaan mitä sanottavaa minulla maailmalle tänään olisi. Tämän tiedostaen huomasinkin, että aika on otollinen digipaastoa koskevaan postaukseen. Tämä on tehnyt tuloaan jo jonkun aikaa.

Tässä vaiheessa lienee hyvä myöntää että minulla on meneillään ihmiskoe: elän edelleen älypuhelimetonta elämää. Käytössäni minulla on siis puhelin, jolla voi soittaa ja lähettää tekstareita. Sellainen, jonka muisti täyttyy viesteistä siten, että niitä pitää säännöllisesti poistaa. Sellainen, jota tekstiä näpytellessä tarttee painaa samaa nappulaa moneen kertaan, jotta oikea merkki tulee ruudulle. Sellainen, joka herättää esimerkiksi junassa hilpeyttä, ja jota joku kutsui “festaripuhelimeksi” – sillä sellaisen voi huoletta ottaa festareille mukaan (se kestää kaiken, eikä kukaan muu sitä halua).

Voisin kuvitella, että tämä valintani oli alunperin kustannuskysymys, vähän samalla tavalla kun oma telkkari muuttaessani kotoa: rajalliset taloudelliset resurssit pistävät asiat tärkeysjärjestykseen. Huomaamatta “ilman pärjäämisestä” saattaakin kehkeytyä elintapa, ja “pärjäämisestä” itsessään toissijaista. Telkkariton ja älypuhelimeton arkeni syntyi varmasti ainakin osittain vahingossa, vaan pidän siitä ainakin toistaiseksi kiinni – en kynsin hampain, mutta pidän kuitenkin. Radikaalein muutos viime vuoden aikana onkin ollut tabletin saapuminen laitekokoelmaani. En toisinaan vieläkään ole aivan varma mitä mieltä asiasta olen.

Olen toki ensisijaisesti kiitollinen kaikesta siitä mitä voin laitteillani tehdä. Kommunikointi läheisten (ja asiakkaiden) kanssa on ihanaa, ja tärkeää, ja usein riemastuttavaa. Kotisivut, valokuvat, piirustukset, äänitykset – työstän näistä monia myös näytön äärellä. Toisaalta – juuri se näytöille uhraamani aika taitaa olla tässä asiassa silmätikkuni. Varsinkin tabletin myötä koin jossain vaiheessa istuvani jonkun laitteen äärellä jatkuvasti. Ainakin minulla tulee edelleen ennen pitkää – nykyisellä asteikolla mitattuna todennäköisesti ehkä aika piankin – raja vastaan.

Tiedostan yhä paremmin, miten helposti asiat vaikuttavat minuun herkkänä ihmisenä, miten paljon poimin rivien välistä tahtomattanikin. Luovana ihmisenä rajojen asettaminen on puolestaan jatkuvaa tunnustelevaa tasapainoilua – milloin tarvitsen ulkoisen sysäyksen päästäkseni eteenpäin, milloin omaa rauhaa keskittyäkseni työskentelyyni. Moni varsinkin laulu jäisi syntymättä,  mikäli en osaisi välillä sammuttaa laitteeni ja katkaista nettiyhteyteni. Kun laite ja yhteys on olemassa, kynnys niiden käyttöön madaltuu: aina löytyy jokin viesti johon vastata, otsikko jota klikata, kuva josta tykätä. Onneksi olen tietoinen myös, että sisäiset viestit, otsikot ja kuvat ovat kohdallani yhtä tärkeitä, elleivät tärkeämpiäkin.
Paukutan edelleen henkseleitäni päätöksestäni ottaa erillinen työhuone käyttööni edes päiväksi viikossa: lauluntekijä minussa on voinut paremmin kuin aikoihin, koska hän tietää että hänelle ja vain hänellekin on varattu kalenterista aikaa. Kiinalaisessa lääketieteessäkin puhutaan henkisestä ja fyysisestä salpautumisesta, kun se minkä kuuluu virrata ei pääsekään virtaamaan.
Tiedostan myös, että monille älylaite jos toinenkin on yksinkertaisesti työkalu joka on vahvasti tässä ajassa kiinni. Koska tietty ajattomuus taas on yksi merkittävimpiä inspiraationlähteitäni, koen älylaiteettomuuden omalla kohdallani välttämättömäksi.

Viime syksynä helpotusta orastastavaan laiteahdistukseeni toi nettivapaan työhuoneen hankkimisen lisäksi yllättäen se, että rupesin pitämään mielessäni kirjaa kaikista niistä hetkistä jolloin en ollut näytön äärellä sen sijaan että motkotin itselleni niistä jolloin olin. Tässä yhteydessä ilahduin havahtuessani siihen, että myös tuntini (toisinaisia FitBit- ja muita mittareita lukuunottamatta) ovat yleensä älylaitevapaita vyöhykkeitä. Kuten eräs viimekesäinen ensikertalainen erään näytetunnin jälkeen hihkaisi: Siis voiko enää älyvapaampaa tapaa viettää aikaansa olla?!

Älyvapaus ja älylaitevapaus eivät tietenkään välttämättä kulje käsi kädessä ja älyvapaudenkin hienous on suhteellista. Tunnustettakoon kuitenkin tämäkin: olen hetkittäisen älyvapauden puolestapuhujan lisäksi myös sen mahdollistaja. Tyhmyyksiin en yllytä ketään, mutta aikuis(mais)uutta jäljittelevä takakireä vakavuus ja tunteita tukahduttava hengityksen pidättäminen ovat tiloja joita pyrin oman ohjaustyöni parhaani mukaan sulattelemaan. Se, että pistää hetkellisesti aivot narikkaan ja tanssilattialla ranttaliksi, voi olla omiaan tukemaan arvokkuutta ja inhimillistä käytöstä arjen loputtomissa kohtaamisissa. Puhumattakaan siitä, että kun mielelle on kiire järjestellä jalkoja askelkuvoihin, vähemmän rakentavat ajatuskierteet yleensä hellittävät edes hetkeksi. Fyysisen ja henkisen yhteisponnistuksen myötä järki saa enemmän pelitilaa – ja tajuaa jopa ehkä ottaa sydämeen yhteyttä. Sitten olemmekin jo oikein oleellisen yhteistyön äärellä.

Nyt alkaa aurinko paistaa tähän neliöterassilleni siihen malliin, että koneet on parasta siirtää sisätiloihin. Ihoni puolestaan viihtyy auringonsyleilyssä varsin hyvin, joten taidankin viettää hetken linnunlaulua ja liikenteenhuminaa kuulostellen.
Tanssimisiin taas!

 

Liikutan itseäni eheämmäksi

Joitakin vuosia sitten havahduin siihen, miten äidinkielessäni verbit “tanssia” ja “hengittää” koostuivat samoista kirjaimista: dansa ja andas. Tanssi sekä vapaassa muodossa että Nia -muotin mukaan ovat pitkään olleetkin henkireikäni, tapa löytää syvempi yhteys sekä hengitykseeni että itseeni. Att dansa är att andas.
Suomenkielinen tarpeeksi tunteellinen vastine löytyi lopulta lauseesta liikuta itseäsi eheämmäksi, joka mielessäni puhuu sekä liikkumisen että liikuttumisen puolesta. Liikkuminen on avainsana hyvinvointiini, liikuttamalla itseäni ja muita toteutan kutsumustani – tapahtui se sitten tanssilattialla, kitaran kera säestettynä tai kuvin.

Olen viime kuukauden aikana työstänyt koreografiavarastooni kaksi uutta Nia-rutiinia, ja yllätyksekseni kummankin kohdalla liikuttunut kyyneliin tai niiden partaalle. No siis juu, kyllähän tuota tapahtuu toisinaan tunnillakin – mutta että ihan näin omissa treeneissäkin, ja ihan vaan kun jokin on tuntunut niin oikealta, niin aidolta, niin eläväiseltä. Taitavat ne uudistuneet soluni olla edellisiä helpommin herkistyvimpiä, ja hyvä näin.

*

Fuegon lauantai-iltapäivässä tänään tanssia Dream -nimisen soittolistan tahtiin. Hetken mielijohteestakin saa liittyä seuraan, yläsalista minut löytää. Aloitamme klo 15(-17).
Hinta 25 € tai niin paljon kun kukkarosi antaa myötä. Tervetuloa liikuttumaan, kaikilla tasoilla.