Tuumailua vetovoimasta – Niassa vietetään vuonna 2018 “Year of the Pull”-teemavuotta

36176378_10155890188237981_6395249227647156224_n

Kun kerran tai muutaman on kokenut rikastuvansa mittaamattomalla tavalla sen tähden, että on seurannut sisäisen navigaattorinsa ohjeistusta vain mututuntumalla, kynnys ottaa sekä navigaattori että mututuntuma hieman vakavammin laskee huomattavasti.

Nian kehittäjä, Debbie Rosas, on nimennyt kuluvan vuoden 2018 “Year of the Pull”-vuodeksi. Uskomatonta kyllä, Suomi saatiin – ikäänkuin Niafinlandin juhlavuoden kunniaksi – Debbienkin kiertuekartalle, ja lokakuussa hän ohjaa Helsingissä vuositeemaa mukaillen Dance Pull -nimisen tapahtuman. Tanssitapahtuman teemana ovat Nian kotisivujen mukaan chakrat ja niiden viisauksien äärelle löytäminen. Uulalaa! Iloitsen tästä itsekin, sillä oma varsinainen chakratietouteni on loppupeleissä melko lightia. Samalla olen kiitollinen, että Niassa esoteerismpiakin aiheita lähestytään aina kehosta käsin (me ollaan spirit having a human experience, junou).

Esimerkiksi The Secret ja joitakin vuosia sitten paljon huomiota saanut vetovoiman laki ei (heh heh) kutsunut minua puoleensa lainkaan (tässä aihetta sivuava artikkeli). Olen varma siitä, että ajatustasolla ja intentiolla on tärkeä paikka muutoksen mahdollistamisessa. Ongelmalliseksi koin ja koen sen, kun monitasoinen muutosprosessi tiivistetään quick fix -muotoon ja yleisellä tasolla luullaan/oletetaan/toivotaan asioiden tai olosuhteiden muuttuvan pelkästään toivomalla ja ajattelemalla. Alleviivaan: ajattelu ja ajatuksen voima ovat todennäköisesti suurimpia voimavaroja joita meillä käytössämme on. Koen kuitenkin että se ajatuksenvoima josta jopa Salaisuus-yhteydessäkin loppujen lopuksi puhutaan on jotain syvällisempää kuin ajatusmyräkkä joka pyörii useimmilla päivittäin pinnassa, joillakin sekä päivin että öin – ja sen kuu(nte)leminen ja huomioiminen menee jo työstä. Entä jos malttaisimmekin (kirjaimellisesti) mielemme, ja antaisimme tilaa aistikkaalle ajattelulle? Ajatuksenvoima juurtuneena kehoon, yhteistyössä arjen ja konkretian kanssa – yhtäkkiä olenkin valmis kuuntelemaan, jep, tämä vaikuttaa lupaavalta. 

Keskeisin asia vetovoimassa on oman kokemukseni mukaan se, ettei sen tarvitse olla järjellisesti selitettävää – usein ehkä parhaimmillaan juurikin päinvastoin. Vai väitätkö, ettet koskaan ole tehnyt jotain vähän poikkeavampaa valintaa vain siksi että se tuntuu ihan älyttömän hyvältä ja sitten oletkin saanut osaksesi parhautta jota et edes osannut kuvitella? Mikäli et, suosittelen tätä lämpimästi. Huomaathan samalla myös, ettei kaikkea tarvitse testata niillä suurimmilla panoksilla (ihmissuhteilla, terveydellä, kodilla). Tunsin esimerkiksi itse tänä aamuna vastoin kaikkea järjellistä tyylitajuani vetovoimaa äidiltä saatua verkkarimatskusta tehtyä kynähametta kohtaan ja hei – se sekä lämmittää alaselkääni että korostaa uumaani tosi nätisti. Ajatus yhdistettynä siihen aistilliseen vetovoimaan vasta timanttia ovatkin – ja tämän myötä palaammekin ykkösruutuun, tai kuvasitaattiin joka sai kunnian avata tämän kirjoituksen. Kokonaisuudessaan Rumi-lainaus kuuluu näin:

Let yourself be silently drawn by the strange pull of what you really love. It will not lead you astray.

Ravitsevan vetovoiman tunnistanee siis siitä, ettei se (aina) tarvitse salamaniskuja tai ilotulituksia tai sosiaalisen median päivityksiä. Kaikessa hiljaisuudessakin voimme antaa itsemme hakeutua niiden asioiden pariin, joita todella rakastamme. Kun hiljennymme tunnistaaksemme aidosti kutsuvan, saatamme yllättyäkin. Varmaa on se, että harhaan ei rakkaudesta lähtöisin oleva vetovoima meitä johda.

Saattaa siis hyvin olla, että lähden tässä verkkakynähameessa tänään oikein liikenteeseenkin – ja mikäli sinä tunnet vetoa Debbie-viikonloppuun, löydät lisätiedot alta. Oikein hyvää ja rikastuttavaa kuunvaihdetta sinulle, ja tanssimisiin taas!

*

PS.
Lupaan että saat kaikille avoimesta Dance Pull-illasta jotain irti, riippumatta kokemuksistasi, oletuksistasi tai ajatuksistasi chakrojen värikkäästä maailmasta – ja onhan tämä nyt ainutlaatuinen tilaisuus tavata Nian alullepanija näin (lähes) kotikulmilla.
Perjantaisen Dance Pull-tapahtuman lisäksi Debbie ohjaa samana viikonloppuna (eli la-su 20-21.10.) samoin kaikille avoimen Moving to Heal-koulutuksen, jonka kautta saat liikkeen ja musiikkiin ja niiden yhteiskäyttöön liittyviä Nia-makuisia työkaluja arkeesi ja työhösi.

PPS. Year of The Pull –teemaisen kirjasen saat ladattua ilmaiseksi tästä – nätti pieni PDF on itsessäänkin minikurssi chakrojen saloihin. Ehkäpä siitä on jopa kesälukemiseksi?

 

Advertisements

Äly(laite)vapaammin edes toisinaan

Toimisto siirrettiin aamuksi vastikään avatulle neliömetriterrassille.

Toimistotyötä vastikään avatulla neliömetriterrassilla. Jee!

Se tapahtui taas tänä aamuna.
Kesken aamuista Nia 5 stages-harjoitustani rupesin nelinkontin ollessani muodostamaan päässäni postausta luokkakokousta järkkäävään naamakirjaryhmään (juu, se hermostuttaa mua; taisin nähdä siitä taas untakin). Tällaista sanojen sommittelua tapahtuu harvemmin näin maanantaisin, sillä yleensä pyrin pitämään erinäiset sosiaalisen median kanavat (edes) viikonloppuisin kiinni. Muun muassa Euroviisut ja laiskuuttava helle teki kuitenkin tepposet. Selailin fiidejä kyllästymiseen asti – kirjaimellisesti – ja heräsin siis pohtimaan mitä sanottavaa minulla maailmalle tänään olisi. Tämän tiedostaen huomasinkin, että aika on otollinen digipaastoa koskevaan postaukseen. Tämä on tehnyt tuloaan jo jonkun aikaa.

Tässä vaiheessa lienee hyvä myöntää että minulla on meneillään ihmiskoe: elän edelleen älypuhelimetonta elämää. Käytössäni minulla on siis puhelin, jolla voi soittaa ja lähettää tekstareita. Sellainen, jonka muisti täyttyy viesteistä siten, että niitä pitää säännöllisesti poistaa. Sellainen, jota tekstiä näpytellessä tarttee painaa samaa nappulaa moneen kertaan, jotta oikea merkki tulee ruudulle. Sellainen, joka herättää esimerkiksi junassa hilpeyttä, ja jota joku kutsui “festaripuhelimeksi” – sillä sellaisen voi huoletta ottaa festareille mukaan (se kestää kaiken, eikä kukaan muu sitä halua).

Voisin kuvitella, että tämä valintani oli alunperin kustannuskysymys, vähän samalla tavalla kun oma telkkari muuttaessani kotoa: rajalliset taloudelliset resurssit pistävät asiat tärkeysjärjestykseen. Huomaamatta “ilman pärjäämisestä” saattaakin kehkeytyä elintapa, ja “pärjäämisestä” itsessään toissijaista. Telkkariton ja älypuhelimeton arkeni syntyi varmasti ainakin osittain vahingossa, vaan pidän siitä ainakin toistaiseksi kiinni – en kynsin hampain, mutta pidän kuitenkin. Radikaalein muutos viime vuoden aikana onkin ollut tabletin saapuminen laitekokoelmaani. En toisinaan vieläkään ole aivan varma mitä mieltä asiasta olen.

Olen toki ensisijaisesti kiitollinen kaikesta siitä mitä voin laitteillani tehdä. Kommunikointi läheisten (ja asiakkaiden) kanssa on ihanaa, ja tärkeää, ja usein riemastuttavaa. Kotisivut, valokuvat, piirustukset, äänitykset – työstän näistä monia myös näytön äärellä. Toisaalta – juuri se näytöille uhraamani aika taitaa olla tässä asiassa silmätikkuni. Varsinkin tabletin myötä koin jossain vaiheessa istuvani jonkun laitteen äärellä jatkuvasti. Ainakin minulla tulee edelleen ennen pitkää – nykyisellä asteikolla mitattuna todennäköisesti ehkä aika piankin – raja vastaan.

Tiedostan yhä paremmin, miten helposti asiat vaikuttavat minuun herkkänä ihmisenä, miten paljon poimin rivien välistä tahtomattanikin. Luovana ihmisenä rajojen asettaminen on puolestaan jatkuvaa tunnustelevaa tasapainoilua – milloin tarvitsen ulkoisen sysäyksen päästäkseni eteenpäin, milloin omaa rauhaa keskittyäkseni työskentelyyni. Moni varsinkin laulu jäisi syntymättä,  mikäli en osaisi välillä sammuttaa laitteeni ja katkaista nettiyhteyteni. Kun laite ja yhteys on olemassa, kynnys niiden käyttöön madaltuu: aina löytyy jokin viesti johon vastata, otsikko jota klikata, kuva josta tykätä. Onneksi olen tietoinen myös, että sisäiset viestit, otsikot ja kuvat ovat kohdallani yhtä tärkeitä, elleivät tärkeämpiäkin.
Paukutan edelleen henkseleitäni päätöksestäni ottaa erillinen työhuone käyttööni edes päiväksi viikossa: lauluntekijä minussa on voinut paremmin kuin aikoihin, koska hän tietää että hänelle ja vain hänellekin on varattu kalenterista aikaa. Kiinalaisessa lääketieteessäkin puhutaan henkisestä ja fyysisestä salpautumisesta, kun se minkä kuuluu virrata ei pääsekään virtaamaan.
Tiedostan myös, että monille älylaite jos toinenkin on yksinkertaisesti työkalu joka on vahvasti tässä ajassa kiinni. Koska tietty ajattomuus taas on yksi merkittävimpiä inspiraationlähteitäni, koen älylaiteettomuuden omalla kohdallani välttämättömäksi.

Viime syksynä helpotusta orastastavaan laiteahdistukseeni toi nettivapaan työhuoneen hankkimisen lisäksi yllättäen se, että rupesin pitämään mielessäni kirjaa kaikista niistä hetkistä jolloin en ollut näytön äärellä sen sijaan että motkotin itselleni niistä jolloin olin. Tässä yhteydessä ilahduin havahtuessani siihen, että myös tuntini (toisinaisia FitBit- ja muita mittareita lukuunottamatta) ovat yleensä älylaitevapaita vyöhykkeitä. Kuten eräs viimekesäinen ensikertalainen erään näytetunnin jälkeen hihkaisi: Siis voiko enää älyvapaampaa tapaa viettää aikaansa olla?!

Älyvapaus ja älylaitevapaus eivät tietenkään välttämättä kulje käsi kädessä ja älyvapaudenkin hienous on suhteellista. Tunnustettakoon kuitenkin tämäkin: olen hetkittäisen älyvapauden puolestapuhujan lisäksi myös sen mahdollistaja. Tyhmyyksiin en yllytä ketään, mutta aikuis(mais)uutta jäljittelevä takakireä vakavuus ja tunteita tukahduttava hengityksen pidättäminen ovat tiloja joita pyrin oman ohjaustyöni parhaani mukaan sulattelemaan. Se, että pistää hetkellisesti aivot narikkaan ja tanssilattialla ranttaliksi, voi olla omiaan tukemaan arvokkuutta ja inhimillistä käytöstä arjen loputtomissa kohtaamisissa. Puhumattakaan siitä, että kun mielelle on kiire järjestellä jalkoja askelkuvoihin, vähemmän rakentavat ajatuskierteet yleensä hellittävät edes hetkeksi. Fyysisen ja henkisen yhteisponnistuksen myötä järki saa enemmän pelitilaa – ja tajuaa jopa ehkä ottaa sydämeen yhteyttä. Sitten olemmekin jo oikein oleellisen yhteistyön äärellä.

Nyt alkaa aurinko paistaa tähän neliöterassilleni siihen malliin, että koneet on parasta siirtää sisätiloihin. Ihoni puolestaan viihtyy auringonsyleilyssä varsin hyvin, joten taidankin viettää hetken linnunlaulua ja liikenteenhuminaa kuulostellen.
Tanssimisiin taas!

 

Oma kupla kullan kallis

Viime aikoina on ollut jotenkin lähes sietämättömän suosittua puhua kuplista. Toisin sanoen väittää, että kuplissa elää eristettyjä yhteisöjä, jotka eivät tiedä hölkäsenpöläystä kuplan ulkopuolelta löytyvästä todellisuudesta. Sitten on väitelty siitä että mikä on se Oikea Kupla, ja toisaalta, mikä se Oikea Todellisuus. Tästä voisi mopo taas kerran karata nätisti käsistäni kohti ajatusmaailman abstrakteja arviointeja, mutta tarkoitukseni on tällä kertaa pysyä nimenomaan kehollisuuteen liittyvässä. Minullekin on kehittymässä vankka kuva millaisessa kuplassa oikeastaan elän: omassani, nimittäin.

Tässä kirjoittaessani tiedostan nyt asentoni. Aistin ryhtini. Hartioitteni, käsivarteni, jalkojeni asennon. Aistin kasvoni. Ilmeeni. Yhteyteni lattiaan, allani olevaan tuoliin ja sen pehmusteeseen. Samalla nyökyttelen päätäni taustalla soivan musiikin tahtiin, näpyttelen kirjaimia riveille, luen saapuneen tekstiviestin, mietin milloinkohan herra Missä tulee kotiin ja muistan yhtäkkiä, että arbikselle pitää tehdä kevään kurssiehdotukset huomiseen mennessä. Hurjaa, kuulkaas, tämä kehollisuus.

Moneen otteeseen olen viime vuosien aikana havahtunut ajattelemaan miten jollain tapaa huvittavaa on, että meillä on käytössämme fantastinen biotietokone jonka käyttöjärjestelmistä useat loppujen lopuksi tietävät melko vähän ja monet syystä tai toisesta ehkä välittävät vielä vähemmän. Asioita ikäänkuin vain tapahtuu syntymästä mahdollisten kremppojen kautta kuolemaan asti. Missään ei ole lopullisen valmista manuaalia siihen, miten tätä kehoa kuuluu käyttää ja huoltaa. On paljon arvauksia, ja olettamuksia. On paljon tulkintoja ja niiden mukaisia ohjeistuksia, yleistyksiä. Välinpitämättömyyttä, ja vähättelyäkin. Kehon pitkälti automatisoitua itsesäätelyä ei välttämättä tajua arvostaa ennen kuin jokin menee vakavammin pieleen, mutta emme toisaalta edes aina tajua että jokin edes on vialla ellei joku mittaus/toimenpide/arviointi/vertaus sitä havaitse.
En itse esimerkiksi 9-vuotiaana tajunnut, että tarve löytää tapoja siirtyä lähemmäs taulua nähdäkseni kunnolla oli kohdallani ainutlaatuinen. Likinäköisyyteni kävi ilmi terveydentarkastusessa, ja terveydenhoitaja ihmetteli miten olin pärjännyt niin kauan ilman laseja. Mikäs lukutoukan likinäköisenä on ollessa, ja olin nähtävästi tarpeeksi välkky pystyäkseni seuraamaan mitä taululla tapahtui vaikken kirjoitettua aina kunnolla nähnytkään.
Nyt, piilareiden vakiokäyttäjänä, saatan edelleen ne pois ottaessani hämmästellä miten sumuiseksi maailmani saan. Ja kun siitä self helpistäkin oli äskettäin puhe – olenhan minä sellaistakin lukenut, että näkö voi parantua tahdonvoimalla, ja että huono näkö voi viestiä haluttomuudesta nähdä jotain. Käytännönläheisenä ja piilarisysteemiin toistaiseksi tyytyväisenä olen todennut valjastaneeni tahdonvoimani henkilökohtaisesti toistaiseksi muualle. Luovana ajattelijana päädyin siihen että hyvä on, luultavasti on asioita joita en halua nähdä – mutta enhän minä loppupeleissä niillä silmilläni näekään, vaan sydämelläni, aisteillani, intuitiollani. Samalla visuaalisesta maailmasta saamani nautinto on sitä luokkaa, että pidän silmistäni niin hyvää huolta kun kyen… ja muistan. Kuten viisas optikko kerran minulle totesi: ei silmissä mitään vikaa ole, näköä vain haittaa.

Satun onnekseni myös tulemaan perheestä, suvusta, jossa sairaaloissa vietetty aika on ollut hyvin rajallista ja useimmiten iäkkyyteen liittyvää. Tämäkin vaikuttaa luultavasti siihen, miten kehollisuutta ymmärrän, miten sille omistaudun: melko luottavaisesti, yleensä kiitollisena. Optimismiin taipuvaisuus voi vaikuttaa helpon yksiselitteiseltä kun pahimmat vakiovaivani liittyvät toisinaiseen kuumeettomaan flunssaan tai kuukautisiin (viimeksimainituista tosin lisää tuonnempana). Samalla tiedän eläviä esimerkkejä sellaisista ihmisistä, jotka kivuistaan ja kärsimyksistään huolimatta pysyvät sekä nahoissaan, järjissään että sydämeltään empaattisina. Oman kuplan perinpohjaisen tiedostamisen suurin lahja saattaakin olla se, että ymmärtää miten henkilökohtaisen ainutlaatuinen kyseinen kupla on – kaikkien kohdalla. Kokemus ja käsitys kuplasta voikin olla se yhdistävä tekijä.

Lempeä lokakuun jatkoa itsekullekin!

*
Tämän vuoden Osaava Nainen -messujen teemana on muuten Harmony. Olen itse paikalla edustamassa sekä Niaa että itseäni – huudathan HEP! jos haluat messuille vapaalipun (yhdellä lipulla pääsee kaverin kanssa yhdelle vapaavalintaiselle messupäivälle).
Messupaikkana Turun messukeskus, ajankohtana 23-25.10.

Terveisiä kesäillasta, osa 2

Istun jälleen kuistilla, tällä kertaa tosin ihan ulkona asti – halusin viltti vyötärölläni kietautua puolenyön hiljaisuuteen vielä hetkeksi.

Ilma on raikas. Puista tippuvat sadepisarat taitavat olla tämän hetken äänekkäimpiä ääniä perjantaiyössä ja kuistin iltapäiväauringossa viihtynyttä sisiliskoa ei enää näy. Vintin lepakkojen työvuoro alkoi ihan vastikään. Mitä pitikään sanomani? No, muun muassa jo sanottu, ja sen kyytipojaksi muutama ajatus siitä ällällä alkavasta nelikirjaimisesta sanasta joka on ollut monien huulilla viime aikoina. Tulipa nimittäin tuossa taas vastaan yksi niistä internetissä paljon pyörivistä lauseista, tällä kertaa tämä: Loma mielessä. Päämääräni on luoda elämä josta ei tarvitsee pitää lomaa. Jassoo?

Jäin miettimään mitä se loma omalla kohdallani oikeastaan tarkoittaa, kun täälläkin on kitara ja kannettava ja värikynät mukana; täälläkin tanssin koreografian jos toisenkin tahdissa. Toki istun kuistilla metsän keskellä enkä rappusilla kivenheiton päästä vilkkaasta kadusta; puuhaan päivisin pihalla hyvin eri tavoin kuin Turussa, jossa pihaa ei juuri ole, tai se mikä on, jaetaan (täällä lähimpään taloon on satoja metrejä, ja tiheä metsikkö välissä). Perusainekset ovat kuitenkin vaihtuneesta miljööstä huolimatta (onneksi) samat: lepo, ruoka, luominen. Luomiseen liittyvää pohdintaa ja jahkailua, toteuttamistakin (sanallinen ilmaisu vaikuttaa olevan henkilökohtaisesti kova sana tänä kesänä). Eli mikä siis oikeastaan erottaa tämän hetken ajasta jota kutsun arjekseni? Epäilen, ettei juuri mikään.

Huomaankin haluavani haastaa ilmaisun itsessään: ei kai lomasta tarvitse unelmoida tai sellaista pitää päästäkseen arkeaan pakoon? Ei elämän ainakaan minun puolestani tarvitse olla pelkkää lomaa tai edes ruusuilla tanssimista. Sen allekirjoitan, että on hemmetin hyvä pitää välillä rutiineistaan paussia, ja elämäni hallitsevin sellainen hollilla juuri nyt onkin – aikataulut, nimittäin. Syklien ja syklisyyden puolestapuhujana väitänkin, että on tärkeää muistaa tauon välttämättömyys, riippumatta minkä pituinen se on ja miksi sitä kutsutaan. Aikatauluton arki on lisännyt tuijotteluaikaa huomattavasti ja huomaan mielessäni pyörivän mukavasti uudistuneita ajatuksia. Enemmän tässä on kyse välttämättömyydestä kuin paosta: taitaa tyhjään tai taivaalle tai metsään tuijottaminen olla aivoille sama kun ristiveto kevätsiivoukselle.

Iloista heinäkuun jatkoa ja kevyen ajatonta aikaa sinulle!

*

Helteellä on hyvä tanssia hattu päässä. Esimerkiksi tämän tempun voi turvallisesti tehdä pihallaan vaikka tanssin lopuksi.

Helteellä on hyvä tanssia hattu päässä. Esimerkiksi tämän tempun voi turvallisesti tehdä pihallaan vaikka tanssin lopuksi.

Ai kappas, melko tasan kuukauden kuluttua (17.8.) lähtee tunnit käyntiin taas. Kyllähän se kylmänhiki ehti puskea pintaan jo pelkästä ajatuksesta, vaan sitä seurasikin oivallus siitä että kuukauteen mahtuu monenmoni vapauden viikko vielä. Niassakin luotetaan rakenteeseen, jossa vapaus ja muoto tukevat ja täydentävät toisiaan. Aikansa kutakin!
Nyt on aika sulkea tämä masiina ja mennä yöpuulle, laskeutuvat yöperhosmokomat näytölleni sähköposteja lukemaan. 🙂

Terveisiä kesäillasta

Tai, miten mutkan kautta vihdoin päädyin maalle.

*

White Belt -koulutuksen jälkeen katosimme herra Missän kanssa juurilleni (tai your natural habitat, kuten hän huvittuneena kutsuu tätä maalaiskuntaa); juhannus kului mummonmökkiä siivotessa ja noppaa heitellessä. Syntymäpäiväni kunniaksi kalenterissa komeili juhlavuosiNia 24. kesäkuuta, ja suuntasin tuolloin takaisin Turkuun varsin kelvolliseen syntymäpäiväviettoon. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun oli tarkoitus palata maalle jo seuraavana päivänä, vaan toisin kävi.

Ensin ei keho malttanut liikkua laisinkaan, ja sitten mielikin asettui hiljaisuuden pakottamana paikoilleen. Tai pakottamana ja pakottamana, kutsuunhan se vapaaehtoisesi vastasi. Laskin, että olin yksin kotona viimeksi melkein vuosi sitten herra Missän hoidellessa asioitaan muilla mailla ennen lopullista muuttoaan saman katon alle. Mietin, että menneeseen vuoteen itse asiassa onkin mahtunut sulateltavaa laidasta laitaan, taas kerran.

Oli Nia Green Belt. Ja päätös aloittaa aikuisopiskelijana maalarilinjalla. Ja odottelua että koulu alkaa. Ja koulu joka alkoi, ja hurja kolmen kuukauden putki jonka aikana kaikki meni tuhatta ja sataa kunnes ei ollut kivaa enää ollenkaan. Ja menoputkesta toipuminen, ja maalarinleikistä luopuminen kun se ei ollutkaan kutsumus vaan nopea ratkaisu pitkäaikaiseen epävarmuuteen. Ja yrittäjän vapauden ja omien lahjojen näkeminen taas kerran uudessa valossa, taas kerran hieman selkeimmin ja arvostavammin silmin. Jee – tämähän onkin juhlavuosi! Kevät vietti suoraan White Beltille, ja White Beltiltä loikkasikin kesään uupunut ja uudistunut nainen. Ei ihme, että yksinäisyyteen tottuneena ja sitä arvostavana yksilönä koin että loma on hyvä aloittaa lomalla.

Lomani kunniaksi kokeilin niitä mikroseikkailuja joista olen lukenut siellä sun täällä: leikin turistia kotikulmillani. Kuljeskelin katuja kenenkään tietämättä että olin kaupungissa. Kävin kahviloissa, ja otin kauneimman kesämekkoni kaapista käyttööni ihan vain omaksi ilokseni! Kuvasin pieniä hetkiä, ja kuuntelin Clarissa Pinkola Estesin The Power of the Crone -äänikirjaa. Viimeksi mainittu taisi olla se kaipaamani sielunsokeri siellä kupin pohjalla, sillä viimeisen osan kuunneltuani kirjoitin ja kuvitin pienen tarinan tuliaisiksi herra Missää varten, pakkasin tavarani ja suuntasin takaisin maalle varsin virkistyneenä.

Täällä olen heilunut viikatteen kanssa, kestinnyt ensimmäisiä kesävieraita sähkökatkoksen keskellä, kuunnellut lepakoiden liikehdintää seinässä ja istunut ihan hiljaa vehreyden keskellä. Hyvä näin.

*

PS – kirjoitin tuossa Tesalongenin heinäkuista teemakirjettä ja ystävän innoittamana huomasin väsänneeni valituksenvastaisen manifeston kesän pisimmälle kuukaudelle. Se menee kutakuinkin näin:
Juhlinnan ja ilakoinnin vastakohdaksi voisi valita vaikka valittamisen, mikä välillä vaikuttaa väkinäisenkin helpolta varsinkin täällä, missä useimmilla meistä sittenkin on asiat melko hyvällä tolalla. Heitämmekin heinäkuulle haasteen: olkaamme valittamatta koko pitkän kuukauden verran! Kyllä! Olkaamme valittamatta säästä tai naapureista tai itikoista tai lapsista. Ennen kaikkea, olkaamme valittamatta itsestämme: kaikesta siitä, mitä muka pitäisi olla tai olla olematta, kaikesta siitä, mitä muka pitäisi tehdä tai jättää tekemättä. Joinakin päivinä tämä tulee olemaan helppoa, toisinaan haastavampaa – mutta parasta tässä on, että saamme aloittaa alusta niin monta kertaa kun tarvitsemme.

PPS – sanottakoon vielä selvennykseksi, että blogin kirjoittaminen, vaikka työstä käykin, ei ole työtä. Kirjoittaminen on elämäni voimakkaimpia punaisia lankoja, sanoilla leikkiminen arkea. Eli toisin sanoen: terveisiä lomalta!

Emännän paikka.

Emännän paikka.

Retriiteistä puheen ollen: otamme vastaan ilmottautumisia miniretriittimme!  Vietämme päivän Turun Ruissalossa perjantaina 24.7. – yksityisessä mökissä merinäköaloineen. Lue lisää Tesalongenin kotisivuilta, ja ilmottaudu Minnalle (minna@dakinia.fi), kuitenkin viimeistään 20.7.