Oma kupla kullan kallis

Viime aikoina on ollut jotenkin lähes sietämättömän suosittua puhua kuplista. Toisin sanoen väittää, että kuplissa elää eristettyjä yhteisöjä, jotka eivät tiedä hölkäsenpöläystä kuplan ulkopuolelta löytyvästä todellisuudesta. Sitten on väitelty siitä että mikä on se Oikea Kupla, ja toisaalta, mikä se Oikea Todellisuus. Tästä voisi mopo taas kerran karata nätisti käsistäni kohti ajatusmaailman abstrakteja arviointeja, mutta tarkoitukseni on tällä kertaa pysyä nimenomaan kehollisuuteen liittyvässä. Minullekin on kehittymässä vankka kuva millaisessa kuplassa oikeastaan elän: omassani, nimittäin.

Tässä kirjoittaessani tiedostan nyt asentoni. Aistin ryhtini. Hartioitteni, käsivarteni, jalkojeni asennon. Aistin kasvoni. Ilmeeni. Yhteyteni lattiaan, allani olevaan tuoliin ja sen pehmusteeseen. Samalla nyökyttelen päätäni taustalla soivan musiikin tahtiin, näpyttelen kirjaimia riveille, luen saapuneen tekstiviestin, mietin milloinkohan herra Missä tulee kotiin ja muistan yhtäkkiä, että arbikselle pitää tehdä kevään kurssiehdotukset huomiseen mennessä. Hurjaa, kuulkaas, tämä kehollisuus.

Moneen otteeseen olen viime vuosien aikana havahtunut ajattelemaan miten jollain tapaa huvittavaa on, että meillä on käytössämme fantastinen biotietokone jonka käyttöjärjestelmistä useat loppujen lopuksi tietävät melko vähän ja monet syystä tai toisesta ehkä välittävät vielä vähemmän. Asioita ikäänkuin vain tapahtuu syntymästä mahdollisten kremppojen kautta kuolemaan asti. Missään ei ole lopullisen valmista manuaalia siihen, miten tätä kehoa kuuluu käyttää ja huoltaa. On paljon arvauksia, ja olettamuksia. On paljon tulkintoja ja niiden mukaisia ohjeistuksia, yleistyksiä. Välinpitämättömyyttä, ja vähättelyäkin. Kehon pitkälti automatisoitua itsesäätelyä ei välttämättä tajua arvostaa ennen kuin jokin menee vakavammin pieleen, mutta emme toisaalta edes aina tajua että jokin edes on vialla ellei joku mittaus/toimenpide/arviointi/vertaus sitä havaitse.
En itse esimerkiksi 9-vuotiaana tajunnut, että tarve löytää tapoja siirtyä lähemmäs taulua nähdäkseni kunnolla oli kohdallani ainutlaatuinen. Likinäköisyyteni kävi ilmi terveydentarkastusessa, ja terveydenhoitaja ihmetteli miten olin pärjännyt niin kauan ilman laseja. Mikäs lukutoukan likinäköisenä on ollessa, ja olin nähtävästi tarpeeksi välkky pystyäkseni seuraamaan mitä taululla tapahtui vaikken kirjoitettua aina kunnolla nähnytkään.
Nyt, piilareiden vakiokäyttäjänä, saatan edelleen ne pois ottaessani hämmästellä miten sumuiseksi maailmani saan. Ja kun siitä self helpistäkin oli äskettäin puhe – olenhan minä sellaistakin lukenut, että näkö voi parantua tahdonvoimalla, ja että huono näkö voi viestiä haluttomuudesta nähdä jotain. Käytännönläheisenä ja piilarisysteemiin toistaiseksi tyytyväisenä olen todennut valjastaneeni tahdonvoimani henkilökohtaisesti toistaiseksi muualle. Luovana ajattelijana päädyin siihen että hyvä on, luultavasti on asioita joita en halua nähdä – mutta enhän minä loppupeleissä niillä silmilläni näekään, vaan sydämelläni, aisteillani, intuitiollani. Samalla visuaalisesta maailmasta saamani nautinto on sitä luokkaa, että pidän silmistäni niin hyvää huolta kun kyen… ja muistan. Kuten viisas optikko kerran minulle totesi: ei silmissä mitään vikaa ole, näköä vain haittaa.

Satun onnekseni myös tulemaan perheestä, suvusta, jossa sairaaloissa vietetty aika on ollut hyvin rajallista ja useimmiten iäkkyyteen liittyvää. Tämäkin vaikuttaa luultavasti siihen, miten kehollisuutta ymmärrän, miten sille omistaudun: melko luottavaisesti, yleensä kiitollisena. Optimismiin taipuvaisuus voi vaikuttaa helpon yksiselitteiseltä kun pahimmat vakiovaivani liittyvät toisinaiseen kuumeettomaan flunssaan tai kuukautisiin (viimeksimainituista tosin lisää tuonnempana). Samalla tiedän eläviä esimerkkejä sellaisista ihmisistä, jotka kivuistaan ja kärsimyksistään huolimatta pysyvät sekä nahoissaan, järjissään että sydämeltään empaattisina. Oman kuplan perinpohjaisen tiedostamisen suurin lahja saattaakin olla se, että ymmärtää miten henkilökohtaisen ainutlaatuinen kyseinen kupla on – kaikkien kohdalla. Kokemus ja käsitys kuplasta voikin olla se yhdistävä tekijä.

Lempeä lokakuun jatkoa itsekullekin!

*
Tämän vuoden Osaava Nainen -messujen teemana on muuten Harmony. Olen itse paikalla edustamassa sekä Niaa että itseäni – huudathan HEP! jos haluat messuille vapaalipun (yhdellä lipulla pääsee kaverin kanssa yhdelle vapaavalintaiselle messupäivälle).
Messupaikkana Turun messukeskus, ajankohtana 23-25.10.

Terveisiä kesäillasta, osa 2

Istun jälleen kuistilla, tällä kertaa tosin ihan ulkona asti – halusin viltti vyötärölläni kietautua puolenyön hiljaisuuteen vielä hetkeksi.

Ilma on raikas. Puista tippuvat sadepisarat taitavat olla tämän hetken äänekkäimpiä ääniä perjantaiyössä ja kuistin iltapäiväauringossa viihtynyttä sisiliskoa ei enää näy. Vintin lepakkojen työvuoro alkoi ihan vastikään. Mitä pitikään sanomani? No, muun muassa jo sanottu, ja sen kyytipojaksi muutama ajatus siitä ällällä alkavasta nelikirjaimisesta sanasta joka on ollut monien huulilla viime aikoina. Tulipa nimittäin tuossa taas vastaan yksi niistä internetissä paljon pyörivistä lauseista, tällä kertaa tämä: Loma mielessä. Päämääräni on luoda elämä josta ei tarvitsee pitää lomaa. Jassoo?

Jäin miettimään mitä se loma omalla kohdallani oikeastaan tarkoittaa, kun täälläkin on kitara ja kannettava ja värikynät mukana; täälläkin tanssin koreografian jos toisenkin tahdissa. Toki istun kuistilla metsän keskellä enkä rappusilla kivenheiton päästä vilkkaasta kadusta; puuhaan päivisin pihalla hyvin eri tavoin kuin Turussa, jossa pihaa ei juuri ole, tai se mikä on, jaetaan (täällä lähimpään taloon on satoja metrejä, ja tiheä metsikkö välissä). Perusainekset ovat kuitenkin vaihtuneesta miljööstä huolimatta (onneksi) samat: lepo, ruoka, luominen. Luomiseen liittyvää pohdintaa ja jahkailua, toteuttamistakin (sanallinen ilmaisu vaikuttaa olevan henkilökohtaisesti kova sana tänä kesänä). Eli mikä siis oikeastaan erottaa tämän hetken ajasta jota kutsun arjekseni? Epäilen, ettei juuri mikään.

Huomaankin haluavani haastaa ilmaisun itsessään: ei kai lomasta tarvitse unelmoida tai sellaista pitää päästäkseen arkeaan pakoon? Ei elämän ainakaan minun puolestani tarvitse olla pelkkää lomaa tai edes ruusuilla tanssimista. Sen allekirjoitan, että on hemmetin hyvä pitää välillä rutiineistaan paussia, ja elämäni hallitsevin sellainen hollilla juuri nyt onkin – aikataulut, nimittäin. Syklien ja syklisyyden puolestapuhujana väitänkin, että on tärkeää muistaa tauon välttämättömyys, riippumatta minkä pituinen se on ja miksi sitä kutsutaan. Aikatauluton arki on lisännyt tuijotteluaikaa huomattavasti ja huomaan mielessäni pyörivän mukavasti uudistuneita ajatuksia. Enemmän tässä on kyse välttämättömyydestä kuin paosta: taitaa tyhjään tai taivaalle tai metsään tuijottaminen olla aivoille sama kun ristiveto kevätsiivoukselle.

Iloista heinäkuun jatkoa ja kevyen ajatonta aikaa sinulle!

*

Helteellä on hyvä tanssia hattu päässä. Esimerkiksi tämän tempun voi turvallisesti tehdä pihallaan vaikka tanssin lopuksi.

Helteellä on hyvä tanssia hattu päässä. Esimerkiksi tämän tempun voi turvallisesti tehdä pihallaan vaikka tanssin lopuksi.

Ai kappas, melko tasan kuukauden kuluttua (17.8.) lähtee tunnit käyntiin taas. Kyllähän se kylmänhiki ehti puskea pintaan jo pelkästä ajatuksesta, vaan sitä seurasikin oivallus siitä että kuukauteen mahtuu monenmoni vapauden viikko vielä. Niassakin luotetaan rakenteeseen, jossa vapaus ja muoto tukevat ja täydentävät toisiaan. Aikansa kutakin!
Nyt on aika sulkea tämä masiina ja mennä yöpuulle, laskeutuvat yöperhosmokomat näytölleni sähköposteja lukemaan. 🙂

Terveisiä kesäillasta

Tai, miten mutkan kautta vihdoin päädyin maalle.

*

White Belt -koulutuksen jälkeen katosimme herra Missän kanssa juurilleni (tai your natural habitat, kuten hän huvittuneena kutsuu tätä maalaiskuntaa); juhannus kului mummonmökkiä siivotessa ja noppaa heitellessä. Syntymäpäiväni kunniaksi kalenterissa komeili juhlavuosiNia 24. kesäkuuta, ja suuntasin tuolloin takaisin Turkuun varsin kelvolliseen syntymäpäiväviettoon. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun oli tarkoitus palata maalle jo seuraavana päivänä, vaan toisin kävi.

Ensin ei keho malttanut liikkua laisinkaan, ja sitten mielikin asettui hiljaisuuden pakottamana paikoilleen. Tai pakottamana ja pakottamana, kutsuunhan se vapaaehtoisesi vastasi. Laskin, että olin yksin kotona viimeksi melkein vuosi sitten herra Missän hoidellessa asioitaan muilla mailla ennen lopullista muuttoaan saman katon alle. Mietin, että menneeseen vuoteen itse asiassa onkin mahtunut sulateltavaa laidasta laitaan, taas kerran.

Oli Nia Green Belt. Ja päätös aloittaa aikuisopiskelijana maalarilinjalla. Ja odottelua että koulu alkaa. Ja koulu joka alkoi, ja hurja kolmen kuukauden putki jonka aikana kaikki meni tuhatta ja sataa kunnes ei ollut kivaa enää ollenkaan. Ja menoputkesta toipuminen, ja maalarinleikistä luopuminen kun se ei ollutkaan kutsumus vaan nopea ratkaisu pitkäaikaiseen epävarmuuteen. Ja yrittäjän vapauden ja omien lahjojen näkeminen taas kerran uudessa valossa, taas kerran hieman selkeimmin ja arvostavammin silmin. Jee – tämähän onkin juhlavuosi! Kevät vietti suoraan White Beltille, ja White Beltiltä loikkasikin kesään uupunut ja uudistunut nainen. Ei ihme, että yksinäisyyteen tottuneena ja sitä arvostavana yksilönä koin että loma on hyvä aloittaa lomalla.

Lomani kunniaksi kokeilin niitä mikroseikkailuja joista olen lukenut siellä sun täällä: leikin turistia kotikulmillani. Kuljeskelin katuja kenenkään tietämättä että olin kaupungissa. Kävin kahviloissa, ja otin kauneimman kesämekkoni kaapista käyttööni ihan vain omaksi ilokseni! Kuvasin pieniä hetkiä, ja kuuntelin Clarissa Pinkola Estesin The Power of the Crone -äänikirjaa. Viimeksi mainittu taisi olla se kaipaamani sielunsokeri siellä kupin pohjalla, sillä viimeisen osan kuunneltuani kirjoitin ja kuvitin pienen tarinan tuliaisiksi herra Missää varten, pakkasin tavarani ja suuntasin takaisin maalle varsin virkistyneenä.

Täällä olen heilunut viikatteen kanssa, kestinnyt ensimmäisiä kesävieraita sähkökatkoksen keskellä, kuunnellut lepakoiden liikehdintää seinässä ja istunut ihan hiljaa vehreyden keskellä. Hyvä näin.

*

PS – kirjoitin tuossa Tesalongenin heinäkuista teemakirjettä ja ystävän innoittamana huomasin väsänneeni valituksenvastaisen manifeston kesän pisimmälle kuukaudelle. Se menee kutakuinkin näin:
Juhlinnan ja ilakoinnin vastakohdaksi voisi valita vaikka valittamisen, mikä välillä vaikuttaa väkinäisenkin helpolta varsinkin täällä, missä useimmilla meistä sittenkin on asiat melko hyvällä tolalla. Heitämmekin heinäkuulle haasteen: olkaamme valittamatta koko pitkän kuukauden verran! Kyllä! Olkaamme valittamatta säästä tai naapureista tai itikoista tai lapsista. Ennen kaikkea, olkaamme valittamatta itsestämme: kaikesta siitä, mitä muka pitäisi olla tai olla olematta, kaikesta siitä, mitä muka pitäisi tehdä tai jättää tekemättä. Joinakin päivinä tämä tulee olemaan helppoa, toisinaan haastavampaa – mutta parasta tässä on, että saamme aloittaa alusta niin monta kertaa kun tarvitsemme.

PPS – sanottakoon vielä selvennykseksi, että blogin kirjoittaminen, vaikka työstä käykin, ei ole työtä. Kirjoittaminen on elämäni voimakkaimpia punaisia lankoja, sanoilla leikkiminen arkea. Eli toisin sanoen: terveisiä lomalta!

Emännän paikka.

Emännän paikka.

Retriiteistä puheen ollen: otamme vastaan ilmottautumisia miniretriittimme!  Vietämme päivän Turun Ruissalossa perjantaina 24.7. – yksityisessä mökissä merinäköaloineen. Lue lisää Tesalongenin kotisivuilta, ja ilmottaudu Minnalle (minna@dakinia.fi), kuitenkin viimeistään 20.7.