Sinisen vyön jälkihehkua

Tuoreet Blue Beltit Turun Studio Movessa kesäkuussa 2016. © Laura Hellsten

Tuoreet Blue Beltit Turun Studio Movessa kesäkuussa 2016. © Laura Hellsten

Olen saattanut puhua Nia-koulutuksen jälkeisestä hehkusta, afterglowsta, aikaisemminkin. Vuorossa on tällä kertaa viimeviikkoisen Nia Blue Beltin jälkilumo, joten muutama sana siitä.

Olen tähän mennessä käynyt kaikkiaan kahdeksan vyökoulutusta. Valkoisen neljästi (kolme kertaa tuottajana), sinisen kahdesti (2008, ja nyt 2016, tuottajana) ja vihreän ja ruskean kummankin kerran. Ruskeaa lukuunottamatta koulutukset ovat olleet Ann Christiansenin vetämiä. Alusta asti jokin hänen opetustyylissään, huumorissaan ja ammattimaisuudessaan on puhutellut minua. Vuosien varrella suhteemme on saanut syvempiäkin sävyjä, mikä käy järkeen kun säännöllisesti löydämme itsemme meille miellekkään asian ääreltä. Inspiroivaa on myös Annin kyltymätön oppimisenhalu ja eläväinen uteliaisuus – nainen täytti 50 kesäkuun alussa mikä on samalla sekä uskomatonta että uskottavaa.

Yli kymmenen vuotta yhteisellä Nia-matkalla.

Yli kymmenen vuotta yhteistä Nia-matkaa Nia-kouluttaja Ann Christiansenin kanssa.

Juuri 50-vuotispäivän kunniaksi (joka muuten osui päivälle ennen Blue Beltin alkua), aloitimme koulutuksen juhlimalla Annia. Keräsimme Suomen Nia-yhteisön kautta hänelle lahjakassin jossa oli Nuuskamuikkuspyyhkeitä, suomalaisia superfoodseja ja kotimaista raakasuklaata. Yleensä kukitus ja kiitos tapahtuu vasta Beltin loppupuolella, vaan jotenkin oli mukavaa tehdä tällä kertaa näin.

Annin synttäriyllätys. © Outi Juva-Tenlén

Annin synttäriyllätys. © Outi Juva-Tenlén

Itse Blue Beltin suhteen olin itse asiassa hieman ennakkoluuloinen. Oletin, että koska viimeksi vuonna 2008 kokemani sininen vyö oli ensimmäinen vyökoulutus jonka kävin burn-outini jälkeen, pintaan nousisi tälläkin kertaa tunteita. Jo toki – ainahan minä niitä tunteellisiakin hetkiä Nia-koulutuksessa koen, vaan tätänykyä päällimmäisenä on aina ollut ilo ja kiitollisuus – sekä itseäni että Niaa kohtaan.

Kuten tavallista, olen myös innoissani Nia-koulutuksen rakenteesta. Asiaa on paljon, päivät ovat pitkiä – ja kuitenkin liike ja teoria; tunteet, keho ja mieli otetaan kaikki huomioon tasapuolisesti. Arvioni on, että liikumme päivisin yhteensä ehkä nelisen tuntia – ja korkeintaan kaksi niistä “tavallisen” Nia-tunnin vauhdilla. Mitä syvemmälle Nian syövereihin matkaa, sen paremmaksi tulee myös siinä oman kehon kuuntelemisessa – harvemmin kukaan itseään piippuun vyökoulutuksen aikana vetää, vaikka sulateltavaa riittää pitkäksikin aikaa sen päätyttyä.

Diskopallo-hetki kesken palauttavan lattialiikkeen. © Laura Hellsten

Diskopallo-hetki kesken palauttavan lattialiikkeen. © Laura Hellsten

Nia Blue Belt jatkaa siitä, mihin Nia White Belt jää. Siinä missä valkoinen vyö keskittyy aistimuksiin ja kehollisuuteen, sininen vyö antaa mielelle purtavaa. Blue Beltin kolme keskeistä teemaa ovat relationship, communication ja intimacy. Vyökoulutus tuo huomion ei enää pelkästään siihen, mitä tiedämme kehostamme ja miten käytämme sitä, vaan myös mitä tiedämme mielestämme, ja miten valjastamme sen käyttöömme. Henkilökohtaisesti minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, kuin mieleni sidekudos olisi saanut kunnon hieronnan ja toimii siten kokonaisvaltaisesti paremmin. Nian myös mielentason työkalut ovat helposti arkeen sovellettavia, ja niiden avulla voin tarkastella sekä yksityisiä että työhöni liittyviä asioita.

Asia joka jotenkin teki minuun vaikutuksen tällä sinisellä koulutusviikolla oli myös turvallisuudentunne, jolle Nia ja Ann kokemani perusteella luo vankat perusteet. Kuulin sanan safety useasti tuntien temmellysten yhteydessä, ja samalla kyseessä on jostain tuntitohinaa suuremmasta. Koulutuksen ilmapiiri on selkeän kommunikaationkin kautta sellainen, että se luo tilaa itsekullekin tulla omana itsenään, olla oma itsensä. Tunteille annetaan tilaa, mutta niistä ei tule tulvaa joka vie kaiken mennessään. Toisten kunnioittaminen on käsin kosketeltavaa, ja osallistujat jakavatkin toisinaan hyvin henkilökohtaisia juttuja kaikkien kuullen.
Tästä huolimatta Niasta ei missään vaiheessa tule mitään ryhmäterapiaa, sillä kapteeni luotsaa tarvittaessa taitavasti miehistönsä aina asian äärelle uudestaan. Upeaa on myös se hyväksyntä ja tuki, jonka koen ryhmän antavan jokaiselle, joka itsestään jotain kertoo – tai jättää kertomatta. Olen viime aikoina useammin kuin kerran ajatellut, että suvaitsevaisten, leikillisten, terveiden yhteisöjen kasvattaminen toden totta voikin alkaa tanssilattialta. Huisia on se, että koulutuksen jälkeen kaikki palaavat tahoilleen, ja pääsevät tuomaan oppimaansa oman elämän kentälleen. Uskon vakaasti siihen, että maailma sittenkin on muun muassa tämän takia vähän parempi paikka.

Yhteisöllistä riemua tanssilattialla. © Kalle Ketola

Yhteisöllistä riemua tanssilattialla. © Kalle Ketola


PS – riemastuttavaa on se, että usein havahdun noin 9 kuukautta vyökoulutuksesta sisäistäneeni jonkin sen aikana tehdyn tärkeän havainnon. Katsotaanpa mikä nousee pintaa maaliskuussa 2017…

PPS – tuntini jäävät täten kesätauolle. Palaan ohjaamaan elokuun puolessavälissä, ja kotisivuillani onkin jo osittain tietoa tulevasta, jos sellaista kaipaat. Iloista keskikesän juhlaa, ja aurinkoista kesää!