Tuumailua vetovoimasta – Niassa vietetään vuonna 2018 “Year of the Pull”-teemavuotta

36176378_10155890188237981_6395249227647156224_n

Kun kerran tai muutaman on kokenut rikastuvansa mittaamattomalla tavalla sen tähden, että on seurannut sisäisen navigaattorinsa ohjeistusta vain mututuntumalla, kynnys ottaa sekä navigaattori että mututuntuma hieman vakavammin laskee huomattavasti.

Nian kehittäjä, Debbie Rosas, on nimennyt kuluvan vuoden 2018 “Year of the Pull”-vuodeksi. Uskomatonta kyllä, Suomi saatiin – ikäänkuin Niafinlandin juhlavuoden kunniaksi – Debbienkin kiertuekartalle, ja lokakuussa hän ohjaa Helsingissä vuositeemaa mukaillen Dance Pull -nimisen tapahtuman. Tanssitapahtuman teemana ovat Nian kotisivujen mukaan chakrat ja niiden viisauksien äärelle löytäminen. Uulalaa! Iloitsen tästä itsekin, sillä oma varsinainen chakratietouteni on loppupeleissä melko lightia. Samalla olen kiitollinen, että Niassa esoteerismpiakin aiheita lähestytään aina kehosta käsin (me ollaan spirit having a human experience, junou).

Esimerkiksi The Secret ja joitakin vuosia sitten paljon huomiota saanut vetovoiman laki ei (heh heh) kutsunut minua puoleensa lainkaan (tässä aihetta sivuava artikkeli). Olen varma siitä, että ajatustasolla ja intentiolla on tärkeä paikka muutoksen mahdollistamisessa. Ongelmalliseksi koin ja koen sen, kun monitasoinen muutosprosessi tiivistetään quick fix -muotoon ja yleisellä tasolla luullaan/oletetaan/toivotaan asioiden tai olosuhteiden muuttuvan pelkästään toivomalla ja ajattelemalla. Alleviivaan: ajattelu ja ajatuksen voima ovat todennäköisesti suurimpia voimavaroja joita meillä käytössämme on. Koen kuitenkin että se ajatuksenvoima josta jopa Salaisuus-yhteydessäkin loppujen lopuksi puhutaan on jotain syvällisempää kuin ajatusmyräkkä joka pyörii useimmilla päivittäin pinnassa, joillakin sekä päivin että öin – ja sen kuu(nte)leminen ja huomioiminen menee jo työstä. Entä jos malttaisimmekin (kirjaimellisesti) mielemme, ja antaisimme tilaa aistikkaalle ajattelulle? Ajatuksenvoima juurtuneena kehoon, yhteistyössä arjen ja konkretian kanssa – yhtäkkiä olenkin valmis kuuntelemaan, jep, tämä vaikuttaa lupaavalta. 

Keskeisin asia vetovoimassa on oman kokemukseni mukaan se, ettei sen tarvitse olla järjellisesti selitettävää – usein ehkä parhaimmillaan juurikin päinvastoin. Vai väitätkö, ettet koskaan ole tehnyt jotain vähän poikkeavampaa valintaa vain siksi että se tuntuu ihan älyttömän hyvältä ja sitten oletkin saanut osaksesi parhautta jota et edes osannut kuvitella? Mikäli et, suosittelen tätä lämpimästi. Huomaathan samalla myös, ettei kaikkea tarvitse testata niillä suurimmilla panoksilla (ihmissuhteilla, terveydellä, kodilla). Tunsin esimerkiksi itse tänä aamuna vastoin kaikkea järjellistä tyylitajuani vetovoimaa äidiltä saatua verkkarimatskusta tehtyä kynähametta kohtaan ja hei – se sekä lämmittää alaselkääni että korostaa uumaani tosi nätisti. Ajatus yhdistettynä siihen aistilliseen vetovoimaan vasta timanttia ovatkin – ja tämän myötä palaammekin ykkösruutuun, tai kuvasitaattiin joka sai kunnian avata tämän kirjoituksen. Kokonaisuudessaan Rumi-lainaus kuuluu näin:

Let yourself be silently drawn by the strange pull of what you really love. It will not lead you astray.

Ravitsevan vetovoiman tunnistanee siis siitä, ettei se (aina) tarvitse salamaniskuja tai ilotulituksia tai sosiaalisen median päivityksiä. Kaikessa hiljaisuudessakin voimme antaa itsemme hakeutua niiden asioiden pariin, joita todella rakastamme. Kun hiljennymme tunnistaaksemme aidosti kutsuvan, saatamme yllättyäkin. Varmaa on se, että harhaan ei rakkaudesta lähtöisin oleva vetovoima meitä johda.

Saattaa siis hyvin olla, että lähden tässä verkkakynähameessa tänään oikein liikenteeseenkin – ja mikäli sinä tunnet vetoa Debbie-viikonloppuun, löydät lisätiedot alta. Oikein hyvää ja rikastuttavaa kuunvaihdetta sinulle, ja tanssimisiin taas!

*

PS.
Lupaan että saat kaikille avoimesta Dance Pull-illasta jotain irti, riippumatta kokemuksistasi, oletuksistasi tai ajatuksistasi chakrojen värikkäästä maailmasta – ja onhan tämä nyt ainutlaatuinen tilaisuus tavata Nian alullepanija näin (lähes) kotikulmilla.
Perjantaisen Dance Pull-tapahtuman lisäksi Debbie ohjaa samana viikonloppuna (eli la-su 20-21.10.) samoin kaikille avoimen Moving to Heal-koulutuksen, jonka kautta saat liikkeen ja musiikkiin ja niiden yhteiskäyttöön liittyviä Nia-makuisia työkaluja arkeesi ja työhösi.

PPS. Year of The Pull –teemaisen kirjasen saat ladattua ilmaiseksi tästä – nätti pieni PDF on itsessäänkin minikurssi chakrojen saloihin. Ehkäpä siitä on jopa kesälukemiseksi?

 

Advertisements

Ihan vielä en ole valmis

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Törmäsin alkuviikosta tuttavaan. Tämä totesi lyhyen keskustelumme jälkeen, että oli kiinnostavaa vaihtaa ajatuksia siitä, miten tässä talvessa tarkenemme – niin fyysisesti kuin henkisestikin. Maailmantila ja rautavajeeni jäivät mainitsematta; unen ja sisäänpäinkääntymisen tarve, sekä lisääntyvän valon aiheuttamat haasteet tulivat puitua. Ystävän jakaessa maailmalta kuvan kukkivasta magnoliapuusta, huomasin etten ole ihan vielä valmis ajattelemaan kevättä. Alitajunnassa, pinnan alla jokin saattaa kuitenkin jo olla liikkeellä – näin nimittäin viime yönä unta, että sain nuorelta Michael Madsenilta (kuva alla) motskarikyydin Tammisaareen.

michael-madsen

Ole hyvä vain. Hetkinen, mitä pitikään kirjoittamani? 😀

Aijuu, ponnistelujen, päikkäreiden ja pohtimisen sekamelskasta tämän pakkasihanuuden keskellä. Näissä toistuvissa talvissa on se hyvä puoli, että olen joka kerta aina vuoden verran kokeneempi talvi-eläjä. Vanhasta tottumuksesta pidän myös  olotiloistani ja mietteistäni kirjaa – satunnaisesti, mutta tarpeeksi säännöllisesti jotta voin tarvittaessa palata vuoden tai muutaman taa; kaivella arkistoja saadakseni selkeyttä tuntemuksiini. Kovasti vaikuttaa siltä, että tähän aikaan vuodesta kannattaa pitää paussia juuri silloin kun siihen ei ole aikaa, tai rahkeita. Paussi voi olla 5 minuutin kahvitauko, soitto ystävälle, harrastuksesta kiinni pitäminen vaikka arki päälle kaatuukin. Muistan miten avanto-uinnista viime vuonna tuli henkireikä ohjauksen ja toimistotyön täyttämään arkeen. Tällä hetkellä saman ajaa työhuoneella vietetyt tunnit – ja ennen kaikkea älylaitevapaa aika.

Olen myös todennut olevani auringonvalon varsin helposti huumaama. Valon lisääntyessä tekee mieli puuhata ja pusertaa, vaikkei siihen rahkeita välttämättä löydy – ei vain jaksa. Kuulostaako tutulta? Ellei, tämä voi myös tosiaan olla jotain ihan vain minulle ominaista – raudanpuutoksesta johtuvaa, tai kytköksissä siihen, miten aivoni reagoivat valoon (eivät aina kauhean suotuisasti).
Olen kuitenkin huomannut, että talven fyysinen alavire on ohimenevää – ja senkin, että niin kauan kuin mieliala pomppii korkin lailla aallokossa, jaksamisenkin laatu paranee. Tällä en tarkoita pakkoposiitivista ajattelua, tai edes peruspositiivista. Välillä ahdistaa, välillä -tuttaa oikein kunnolla – ja nopeiten mielialani muuttuu siedettävämmäksi kun myönnän ahdistuksen tai pelot.
Keittiönseinälläni roikkuu kuitenkin tänäkin vuonna Kaija Juurikkalan opaskortit. Niitä on jokaiselle kuukaudelle yksi, ja olen sekoittanut ja järjestänyt sattumanvaraiseen järjestykseen. Helmikuun kortin viesti on seuraava:

Mistä voi tankata lisää valoa?

Tätä kuukaudedn pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, ettei kyseessä ole pelkästään varsinaisesta valosta – vaan mistä tahansa, mikä lievittää, piristää, eheyttää – parhaimmassa tapauksessa kaikkea samanaikaisesti, palauttaen vielä ehkä uskon arkeen, kanssaihmisiin ja elämään ylipäätään (mikäli se on hukassa; näin saattaa välillä käydä). Omalla kohdallani toimii kahvilakäynti omassa seurassani, kirjeen kirjoittaminen, pitkät päikkärit, lukeminen. Elokuvan katselu Hausmannin kanssa. Kävelyt, pitkät tai lyhyet. Tanssimusan kuuntelu istualtani. Kehujen vastaanottaminen. Improvisoitu poikkeaminen taidenäyttelyyn, mikäli kuva kutsuu (tätä tapahtuu niin harvoin, että kutsun käydessä sitä on mahdotonta vastustaa). Väitän myös, että unitreffit Michael Madsenin kanssa ovat vaikuttaneet ratkaisevasti tämän päivän mielentilaani. 😉

En ehkä ole ihan vielä valmis kevääseen – mutta kesä taitaa olla tarpeeksi kaukana, jotta siitä voi unelmoida. Ja ken tietää, mikäli kalenterisivua maaliskuulle kääntäessä kevät, sittenkin, saapuu jo. Pysytään lämpiminä, ja ihmisinä, edelleen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

*

PS. NiaFinland edustaa Helsingin joogafestareilla la-su 3-4.3. Tavataanko siellä?

PPS. 9-10.3. Turussa taas Niaa kahtena peräkkäisenä päivänä. Pe 9.3. Arbiksen niskaa ja hartianseutua hellivä yhdenillankurssi, la 10.3. Studio Fonin Fit By Nia, jossa keskitytään selkärangan hyvinvointiin. Tervetuloa!

Hyvää elokuun ensimmäistä!


Joskus taannoin ylenkatsoin kahtatoista kuukauttamme keinotekoisena tapana ylläpitää oravanpyörää, ja eittämättä esimerkiksi Maya -kalenteri seuraa kuuta tarkemmin kuin länsimainen vuosikalenteri. Toisinaan kuitenkin mietin jos luonto on omalla tavallaan omaksunut ajanlaskumme, sillä ei ole tämä aamu ensimmäinen elokuun ensimmäinen jolloin aamu alkaa kirkkaana, jolloin ilma on kuulaampaa kuin vähään aikaan. En muista että ainutkaan kouluvuosistani olisi ikinä aloitettu sateessa enkä osaa nyt sanoa jos tykkäsin palata kouluun tähän aikaa vuodesta, vai jos vain tykkäsin tästäkin vuodenajasta ja koulu vain sattui alkamaan tuolloin. Mutta hei hetkinen, eihän tässä kouluja pitänyt muistella.

Mökki on imurointia vaille valmis jätettäväksi tältä erää. Sehän ei siis mitenkään ole mahdottoman matkan päässä, eikä syyslukukausi ala kohdallani kunnolla vielä melkeinpä kuukauteen (jos ohjaukset lasketaan)… mutta kuitenkin. Pisteen olen laittamassa yhdelle kokemukselle, ja hyvän haikealta tuntuu. Viimeisiä heinäkasoja pihalta siivotessani järkeilin eilen että haikeus tarkoittaa että täällä on ollut hyvä olla, ja jos jossain on ollut hyvä olla, aika saattaa johdattaa sinne takaisin.
Vaikuttaa myös siltä, että loma on sanan varsinaisessa merkityksessä onnistunut, sillä hahmotan tapahtunutta yleisesti ennemmin kuin järjestelmällisesti. Hmm… oli se punkki nivusissa, ihan alkutaipaleella. Heinätyötä, ja suloisen veljentyttären seura. Aamukahveja rappusilla, auringonottoa kuistilla! Piirrustuksia ja kitaransoittoa. Hyttysiä, muttei niin paljon kuin olin olettanut. Perhosia, varsinkin viime viikkoina! Pilviä. Sähkökatkos, vesikraanan hajoaminen ja vaihto. Kylällä käynnit. Vihdreyden ihmettelyä. Lepakot. Lepakot! Lepakot. On niihin hermokin välillä mennyt, mutta muutaman verannalla nukutun yön jälkeen teimme sovinnon, ja viime yönä nukuin täysikuusta huolimatta mainiosti. Ja sitten se viime sunnuntainen paleltuminen, kun sattuneesta syystä jäin liian kauan kirjoittamaan mielenosoitusta lattialle joka osottautui betoniksi (note to self: ensi vuonna jätän internetin kotia). Uimassa en olekaan tohtinut käydä, vaan toisaalta – tämä onkin ollut enemmän maaenergian kesä, juurille paluuta ja juurilla lepäämistä… niin monella tavalla. Kiitollinen olen.

Tehdessämme aikoinaan lähtöä (toiselta) mökiltä, isäni käski meidät lapset aina jossain vaiheessa autoon istumaan, ja pisti siivouksen viimeisen tehovaiheen päälle. Osa minusta toivoo nyt että voisin jakautua kahtia, antaa toisen jäädä hetkeksi vielä istumaan toisen hoitaessa homman loppuun… mutta eipä taida tuo oikein toimia tänään. Hyvä on! Hyvä on. Eteenpäin.

*
Dakinialtakin varmaan lähtee naamakirjan sivut ja kotisivu päivittymään taas pian, ja uutiskirjekin uutisineen on tulossa. Elokuun ekalla viikolla ei tapahdu juur mittää, mutta tokalla senkin edestä. Muutama poiminta:
*12.8. esiinnyn Aboaagoran Precious Moments, Extreme Events -ohjelmassa Love Diagrams -esityksellä yhdessä Sabrina Maniscalcon ja Sibel Kantolan kanssa.
*13.8. Fuego Loungella on taas Taiteiden Yön kunniaksi luvassa suosittu Akustinen Yin: yin-joogaa akustisesti esittämän musiikkini tahtiin.
*16.8. Koko perheen Nia -piknik Kupittaanpuistossa.

 

Terveisiä kesäillasta

Tai, miten mutkan kautta vihdoin päädyin maalle.

*

White Belt -koulutuksen jälkeen katosimme herra Missän kanssa juurilleni (tai your natural habitat, kuten hän huvittuneena kutsuu tätä maalaiskuntaa); juhannus kului mummonmökkiä siivotessa ja noppaa heitellessä. Syntymäpäiväni kunniaksi kalenterissa komeili juhlavuosiNia 24. kesäkuuta, ja suuntasin tuolloin takaisin Turkuun varsin kelvolliseen syntymäpäiväviettoon. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun oli tarkoitus palata maalle jo seuraavana päivänä, vaan toisin kävi.

Ensin ei keho malttanut liikkua laisinkaan, ja sitten mielikin asettui hiljaisuuden pakottamana paikoilleen. Tai pakottamana ja pakottamana, kutsuunhan se vapaaehtoisesi vastasi. Laskin, että olin yksin kotona viimeksi melkein vuosi sitten herra Missän hoidellessa asioitaan muilla mailla ennen lopullista muuttoaan saman katon alle. Mietin, että menneeseen vuoteen itse asiassa onkin mahtunut sulateltavaa laidasta laitaan, taas kerran.

Oli Nia Green Belt. Ja päätös aloittaa aikuisopiskelijana maalarilinjalla. Ja odottelua että koulu alkaa. Ja koulu joka alkoi, ja hurja kolmen kuukauden putki jonka aikana kaikki meni tuhatta ja sataa kunnes ei ollut kivaa enää ollenkaan. Ja menoputkesta toipuminen, ja maalarinleikistä luopuminen kun se ei ollutkaan kutsumus vaan nopea ratkaisu pitkäaikaiseen epävarmuuteen. Ja yrittäjän vapauden ja omien lahjojen näkeminen taas kerran uudessa valossa, taas kerran hieman selkeimmin ja arvostavammin silmin. Jee – tämähän onkin juhlavuosi! Kevät vietti suoraan White Beltille, ja White Beltiltä loikkasikin kesään uupunut ja uudistunut nainen. Ei ihme, että yksinäisyyteen tottuneena ja sitä arvostavana yksilönä koin että loma on hyvä aloittaa lomalla.

Lomani kunniaksi kokeilin niitä mikroseikkailuja joista olen lukenut siellä sun täällä: leikin turistia kotikulmillani. Kuljeskelin katuja kenenkään tietämättä että olin kaupungissa. Kävin kahviloissa, ja otin kauneimman kesämekkoni kaapista käyttööni ihan vain omaksi ilokseni! Kuvasin pieniä hetkiä, ja kuuntelin Clarissa Pinkola Estesin The Power of the Crone -äänikirjaa. Viimeksi mainittu taisi olla se kaipaamani sielunsokeri siellä kupin pohjalla, sillä viimeisen osan kuunneltuani kirjoitin ja kuvitin pienen tarinan tuliaisiksi herra Missää varten, pakkasin tavarani ja suuntasin takaisin maalle varsin virkistyneenä.

Täällä olen heilunut viikatteen kanssa, kestinnyt ensimmäisiä kesävieraita sähkökatkoksen keskellä, kuunnellut lepakoiden liikehdintää seinässä ja istunut ihan hiljaa vehreyden keskellä. Hyvä näin.

*

PS – kirjoitin tuossa Tesalongenin heinäkuista teemakirjettä ja ystävän innoittamana huomasin väsänneeni valituksenvastaisen manifeston kesän pisimmälle kuukaudelle. Se menee kutakuinkin näin:
Juhlinnan ja ilakoinnin vastakohdaksi voisi valita vaikka valittamisen, mikä välillä vaikuttaa väkinäisenkin helpolta varsinkin täällä, missä useimmilla meistä sittenkin on asiat melko hyvällä tolalla. Heitämmekin heinäkuulle haasteen: olkaamme valittamatta koko pitkän kuukauden verran! Kyllä! Olkaamme valittamatta säästä tai naapureista tai itikoista tai lapsista. Ennen kaikkea, olkaamme valittamatta itsestämme: kaikesta siitä, mitä muka pitäisi olla tai olla olematta, kaikesta siitä, mitä muka pitäisi tehdä tai jättää tekemättä. Joinakin päivinä tämä tulee olemaan helppoa, toisinaan haastavampaa – mutta parasta tässä on, että saamme aloittaa alusta niin monta kertaa kun tarvitsemme.

PPS – sanottakoon vielä selvennykseksi, että blogin kirjoittaminen, vaikka työstä käykin, ei ole työtä. Kirjoittaminen on elämäni voimakkaimpia punaisia lankoja, sanoilla leikkiminen arkea. Eli toisin sanoen: terveisiä lomalta!

Emännän paikka.

Emännän paikka.

Retriiteistä puheen ollen: otamme vastaan ilmottautumisia miniretriittimme!  Vietämme päivän Turun Ruissalossa perjantaina 24.7. – yksityisessä mökissä merinäköaloineen. Lue lisää Tesalongenin kotisivuilta, ja ilmottaudu Minnalle (minna@dakinia.fi), kuitenkin viimeistään 20.7.

Vaaleista ja valinnoista

Eri, ja sama, sittenkin.

Eri, ja sama, sittenkin.

Itse asiassa äidyn harvemmin puhumaan varsinkaan puoluepolitiikasta. Vaalituloksen selvittyä naamakirjassa kuitenkin näkyi niin pelokkaita ja ahdistuneita reaktioita että pisti vihaksi. Viha taas pisti miettimään omia tuntemuksiani asian suhteen. Kävi ilmi että ne menevät kutakuinkin näin:

En tiedä miten tai jos bussikuski joka pysähtyi päästääkseen minut suojatien yli äänesti, mutta moikkasin häntä ja hän minua. En tiedä miten tai jos postinkantaja joka toi minulle paketin äänesti, mutta auringonpaiste ilahdutti meitä kumpaakin. En tiedä miten tai jos naapurin täti äänesti, mutta aion vastedeskin käydä kahvilla hänen luonaan. Tämän lisäksi uskon edelleen että sillä, miten kohtelen itseäni ja muita, on merkitystä. Pidän edelleen itsestäänselvyytenä että sillä, miten puhun mistä puhun, on vaikutusvaltaa. Että se, mitä edustan ja tuon esille voi olla ratkaisevaa sekä oman että muiden hyvinvoinnin kannalta.

Ja siitä äänestysprosentista: 70 % äänioikeutetuista äänesti, 30 % jätti äänestämättä. Äänestämättä jättäminen on tällä hetkellä demokratiassamme vaihtoehto, riippumatta siitä millaiseksi se koetaan. En saanut kaivettua esille millaisia ihmismääriä edellämainitut prosenttiluvut edustavat, mutta koen tärkeäksi että heidätkin muistetaan kun keskustelu Suomen nykytilanteesta käy kiivaana. Äänestämättä jättäminen ei välttämättä tarkoita epäkiinnostusta yhteiskuntaa kohtaan, sydämettömyyttä tai tyhmyyttä (ei toisaalta näiden vastakohtiakaan). Äänestämättä jättäminen voi yksinkertaisesti olla merkki siitä, ettei politiikka nykyisessä muodossaan ja toteutuksessaan kiinnosta, ettei sen viesti yksinkertaisesti löydä perille. Välillä mietin myös miten hyvin edes äänestävät ovat paneutuneet valintaansa tai sen seurauksiin. Tänä vuonna kuuluin äänestäjiin, mutta olen minä jättänyt äänestämättäkin.

*

Nettikalenteri kertoo, että viikko 17 on aluillaan, ja että vuodesta on edelleen 255 päivää jäljellä. Aion kulkea käsikkäin toivon kanssa vastedeskin; uskoa hyvään päivään tänään ja vielä parempaan tulevaan. “Divide et impera” on vaan niinku niin last season.