Kokemuksia kehollisuudesta: Vähän erilainen Nia-kevät

Valitse kumpaa kasvia ravitset. Kuva: Minna Aalto © 2014

Eräs Netflixin koomikoista – jos muistaisin kuka, kertoisin – totesi stand up- showssaan kärkkäästi, että blogikirjoitus on se monologisi, jota kukaan ei jaksanut kuunnella. Tiedostan myös, että viimeiset vuorokaudet ovat tieto- ja mielipidetulvien kierrosten kannalta olleet todennäköisesti ennenkokemattomat. Monta syytä jättää tämä teksti sekä kirjottamatta että lukematta – mutta kirjoitan, sittenkin. Sinä teet kuten parhaaksi näet. ❤️

*

Odotan itse tällä hetkellä pölyn laskeutumista jotta saisin muodostettua jonkunlaisen mielipiteen siitä mitä on tapahtunut/tapahtumassa ja mihin se mahdollisesti on johtanut/johtamassa.

Käytännön tasolla kaikki tuntini ovat tauolla ainakin 16-22.3 (mahdollisesti Auralaa lukuunottamatta, riippuen siitä jos itse olen vihdoin kohta jo niistämättä). Koska itse onnekkaasti asun kahden työllistetyn aikuisen taloudessa, tauko vaikuttaa tällä hetkellä enemmän tuntijatkumoon kuin toimeentulooni. Vaikka malleja ja spekulaatioita siitä, mitä tämä kaikki vielä saa aikaan on monenmoisia, pysyn itse hyvin maltisella kantilla. Poikkeustilanne on jatkunut vielä hyvin lyhyen aikaa. Ja on se näinkin: ihmisillä on hyvin eri valmiudet, lähtökohdat, ja resurssit käsitellä tapahtunutta, tai tapahtuvaa.
Yli 15 vuotta lajin parissa joka loppupeleissä on silkkaa mindfulnessia ja ystävällisyyden harjoittamista yhdistettynä introverttiin, kärsivälliseen luonteeseen: I was made for these times, baby.

Parin viikon takainen Niathlon Tukholmassa on muuten ollut omiaan tukemaan mua myös viime viikkoina.

*

Niathlon oli kolmen opettajan yhteistyössä järjestämät kolmen päivän Nia-iloittelut. Matkaseura, kansainvälisen yhteisön tapaaminen, takarivin oppilaaksi pääseminen ja itselle uusien Nia-tuntiformaattien kokeminen – kutkuttavaa. Siinä missä kollegani Hanna Uusiprosi tunnelmoi omassa matkaraportissaan rohkeudesta, tämän minä poimin matkaltani mukaan:

1. Terveen yhteisön vaaliminen.
Rupesin itse seuraamaan Italian tilannetta kolmisen viikkoa sitten, sillä alunperin Niathloniin oli osallistumassa Vuoden Nia-kouluttajaksikin nimetty italiailainen Letizia Accinelli. Ehdin jo ajatella, että joko hän tai minä tulee jättämään tapahtumaan väliin. Lopulta Letizia ilmoitti jäävänsä kotiin, sillä hän on sitoutunut tukemaan yhteisönsä terveyttä, ja sen myötä tervettä yhteisöä: I am committed to keeping the community healthy.
Kun itse sesonkiflunssan myötä jouduin kuun alussa taas kerran perumaan tunteja, ajattelin Letiziaa. Se, että hän päätti jäädä kotiin, avasi myös minulle ja Hannalle mahdollisuuden osallistua ohjauksiin – mikä oli ihanaa, aivan ihanaa. Terveestä yhteisöstä löytyy enemmän suhteellisudentajua, tukea ja myötätuntoa, vähemmän kilpailua ja katkeruutta. Voi aina astua taka-alalle, tai astua eteenpäin auttajien jonossa.

2. Ainoa tapa tuntea tuntemansa tunteet, on tuntea tuntemansa tunteet.
Niathlon-lauantain toiseksi viimeinen pysäkki oli Nia Free Dance-tunti, joka nimensä mukaisesti tarjoilee vapaata liikettä vaihtelevan soittolistaan tahtiin kevyellä ohjeistuksella höystettynä. En ollut alkumetreillä täysin vakuuttunut siitä, että olin enää kauhean tanssihaluinen… mutta kuinka väärässä olinkaan. Jostain syystä – tai kaikista syistä johtuen – huomasin käyväni läpi kaikki ne ahdistuksen, surun, pelon, vihan ja epävarmuuden tunteet jotka virusuutisointi oli aiemmin viikolla saanut minussa aikaan. Liikuin maailmanlopuntunnelmieni kanssa, eikä minun tarvinnut hajota atomeiksi tai purkautua somessa tai varsinaisesti muuallakaan.
Jokusen kyyneleen kuivasin kaikessa hiljaisuudessa silmäkulmastani, ja se tuntui terveeltä. Riippumatta missä tai mihin suuntaan nyt menemmekään, itkettävää löytyy maailman suhteen ihan tarpeksi – vaikka kauneuttakin arvostan ja etsinkin, tietoisesti.

*

Varsinkin ehkä edellämainitun takia olen pahoillani siitä, että juuri ryhmäliikunta on tällä hetkellä uhanalainen laji. Se tekisi meille niin pirun hyvää: olla osa yhteisöä tai yhteisöllisyyttä joka tuntuu terveeltä tai omanlaiselta, ottaa vastuu omasta hyvinvoinnista, ja tuntea ne tunteet jotka tuntee ilman että niitä aina edes tarvitsee sen kummemmin tulkita, tuoda julki, tai selittää. Ne ovat, ja ne muuttavat muotoaan.

Toisaalta, ainakin tätä kirjoittaessa muun muassa Pure Move tarjoaa Turussa tunteja niin normaaleissa olosuhteissa kuin mahdollista (itse niistän vielä sesonkiflunssan jäljiltä sen verran, etten suostu tanssilattialle kanssasi vielä 17.3.). Fyysisesti olen palautumassa (flunssa on ollut itse asiassa aika tervetullut detox/reboot), mielen tasolla olen kiinnostunut, tunnetasolla tyyni ja henkisesti aika pirun hereillä.

*

Jos Nia – tai jokin vastaava tilapäisesti uhanalainen ryhmäharrastus – kuuluu henkireikiisi, ehdotan että otat hetken miettiäksesi, ehkä jopa listataksesi mitä siitä eniten saat. Liikuntaa? Sosiaalista kanssakäymistä? Somevapaata aikaa? Henkistä voimaa? Hyvää mieltä? Iloa?
Jos Nia tai vastaavaa ei ole tällä hetkellä saatavilla – miten pidät huolen siitä, että tyydytät löytämäsi tarpeet? Vastaus saattaa löytyä kävelylenkistä, ystävän näkemisestä (tai hänelle soittamisesta); runon lukemisesta, metsään menemisestä, kumppanin kanssa puuhailusta. Kukkien uudelleenistuttamisesta. Komeron siivoamisesta. Päiväkirjan pitämisessä. Ehkä jonkun auttamisessa! Jos et tiedä mistä aloittaa, ehdotan vielä näin sokerina pohjalla tätä:

  1. Löydä tältä istumalta, tätä lukiessasi jotain kaunista ympäriltäsi. Nosta katseesi, katsele ympärillesi ja huomaa, mikä miellyttää esteettisiä arvojasi, näköaistiasi.
  2. Irrottamatta katsettasi valitsemastasi kohteesta, keskity kuuntelemaan ääniä ympärilläsi – ja sitten hiljaisuutta niiden välissä, takana.
  3. Tunnista kehostasi yksikin pieni kohta, joka tuntuu mielekkäältä, mukavalta, pehmeältä. Ehkä löydät yhden varpaan. Yhä ihaillen kaunista katseenvangitsijaa, yhä hiljaisuutta kuunnellen – aisti myös kehostasi se yksi hyvinvoiva kohta.
  4. Hengitä hitaasti, aistien miten keuhkosi täyttyvät ilmasta ja ravitsevat verenkiertoasi. Jos satut haistamaan jonkun hyvän tuoksun, keskity siihen.
  5. Harjoittele kaikkien aistien edelläkuvattua kokemista kerralla – katsoen jotain kaunista, kuunnellen ääniä ja hiljaisuutta, aistien kehoa ja hengitystäsi.

Ruotsiksi on olemassa sanonta – att vara vid sina sinnens fulla bruk. Suomenkielinen versio tästä on kai olla järjissään – mutta itse asiassa se on niin paljon enemmän kuin tätä. Se on ennen kaikkea olla kaikkien aistiensa täydessä käytössä. Nyt jos koskaan, tää vois olla tärkeetä.

Tanssimisiin taas ennen pitkää, rakkaat.
Olen harkinnut online-tuntien järkkäämistä, mutta ainakin toistaiseksi huomaan voivani paremmin jos keskityn vähän enemmän elämään laitteiden ohella kuin itse laitteisiin tai niiden tarjoamiin loputtomiin vaihtoehtoihin. Jos tuntini päätyvät paljon odotettua pidemmälle jäähylle, saatan tulla toisiin ajatuksiin – mutta siitä tuonnempana.

Tai, lopettaakseni mitä runollisimmin, Rainer Maria Rilkeä lainaten:

Let everything happen to you.
Beauty and terror.
Just keep going.
No feeling is final.

Minna


PS. Nia-TV tarjoaa nyt mahdollisuuden käyttää palvelua kuukauden veloituksetta. Nappaa tarjous käyttöösi täältä.

PPS. Ystäväni (lauluntekijä + psykologi + paljon muutakin) Alma Sipilä on avannut sivuillaan mahdollisuuden keskustelutukeen kaikkien hurjien asioiden tiimoilta.

PPPS. Turun kesäkuinen Nia White Belt-koulutus on toistaiseksi edelleen suunnitelmissa toteuttaa. Oisko uuden kehollisuuden aikakausi alkamassa n-y-t?

PPPPS. Mielilalasi tulee vaihtelemaan. Se on ok. Meitä on muitakin. Laita viestii, jos sulla on mua ja/tai Niaa ikävä
➡️ minna(a)dakinia.fi. Tavoitat mut myös Facebookin kautta.

Iloisia Niathlo…niitteja Tukholmassa. Kuva Anna Franck Photography.

Juhlavuosi 2019: Kun taakka sulaa

En tee uudenvuodenlupauksia.
Sen sijaan tein äsken muutaman voileivän ja kupin kuumaa kaakaota, sillä tajusin että mulla ehkä sittenkin oli raapustettavaa, anteeksi, naputeltavaa, vielä ennen nukkumaanmenoa.

*

Täytin kesäkuussa 40. Heinäkuussa umpeutui maya-kalenterin mukaan edellinen, ja alkoi uusi kolmentoista vuoden sykli. Uteliaisuuttani katsoin omaa elämänpolkuani taaksepäin vuoteen 2006. Havaitsin, että aikuisikäni mullistavimmat vuodet kulkevat yks yhteen edellämainitun kalenterin kanssa.

Kun me nyt siis gregoriaanisen aikajanan mukaan olemme paketoimassa emme pelkästään vuotta vaan koko vuosikymmentä, olen levollinen. Siirtymä on kohdallani tavallaan jo tapahtunut, ja tilinteonkin tein keskellä kesävaloa. Samalla tämänhetkinen vuodenaika ja siihen ajoittuvat pitkät pyhät ovat omiaan pohdiskelulle, ja tavallaan maya-kalenterikin kehoittaa sellaiseen. Siinä vuoden jokaisella kolmellatoista kuukaudella on oma merkityksensä, teemansa ja kysymyksensä jota voi halutessaan pohtia.

*

Mielenkiintoista kyllä, olemme tätä kirjoittaessani puolessavälissä kuudetta eli Rytmistä kuuta (Rhythmic Moon) – ja tämä on sen mukaan oivaa aikaa tunnustella mitkä ne itselle sopivat rytmit, tavat ja toiminnot ovat. Asioiden organisointi ja järjestely, hienosäätö, vanhasta luopuminen – kuulostaako tutulta? Näin arvelinkin.

*

Lumoavinta näiden kahden ajanlaskun vertailussa on kuitenkin se, miten tämä peruuttamattomasti vaikuttaa todellisuudentajuuni. Tai, toisin sanoen: vuosi 2019 on periaatteessa yhtä tuulesta temmattu kun mikä tahansa muukin käytössä oleva järjestelmä. JOKU SEN KEKSI. Ja mitä ovia tuo ajatus sitten avaakaan . . .

That said, kuten englanniksi on tapana sanoa – tiedän liiankin hyvin miten helpottavalta voi olla päästä vaihtamaan vuosilukua kesken kaamoksen, ja 2020 on kieltämättä komea numero. Tämän kunniaksi, ja järjestelyn nimissä, keräsin alle muutamia viimeisen kahdentoista kuukauden aikana sattuneita oivalluksia ja/tai inspiraationlähteitä. Mikäli blogikiintiösi täyttyi jo, ehdotan, että sokerina pohjalla tutustut mainioon videohaastatteluun, jossa Liz Gilbert puhuu oleellisuuksia itsenä olemisesta.

Kuin aavistuksena tai lupauksena tulevasta, kas tässä haastattelusta poimittu lainaus:

Any talent, that you have and that you don’t use, becomes pain.
Any wisdom, or insight, that you don’t share, becomes pain, too.

Siinäpä vasta mielenkiintoinen teoria.

*

Ja muuten, siitä taakan sulamisesta: olipa kerran jotain, mitä kannoin mukanani kolmetoista vuotta. Sitten, kun taika-iskusta, en erään elokuisen aamupäivän jälkeen enää kantanutkaan.

Totuttelen edelleen vapauteen, ja sen tuomiin mahdollisuuksiin. Uskoni ihmeiden aikakauteen on vankka.

Tanssimisiin taas,
Minna

*

Göteborgissa oli villit tanssit lokakuussa!

BODY – KEHO

Olen oppinut astumaan rennolla päkiällä. Ylirasitus, joka tuntui hassuna toisinaisena muljahteluna vasemmassa päkiässä vielä kevätkauden lopulla, on loistanut poissaolollaan koko syksyn. Hyvä minä.

Olen oppinut tukemaan revähdyksestä toipuvia syviä pakaralihaksia siten, etteivät ne enää kiukuttele liikkeessä, eivätkä levossa. Hyvä minä.

Olen oppinut, että olen joustava, reaktiokykyinen, liikkuvainen, vahva ja toimintavalmis yli oletusteni. Ylläoleva kuva on Göteborgin Nia-viikonlopulta, sen jälkeen kun olen juuri antanut kaikkeni BEASTin tahtiin tanssiessani – ja rakastanut sitä. Hyvä minä!


MIND – MIELI

Muutama esimerkki siitä, minkä avulla pysyn järjissäni:
* Nia-liikesarjojen opettelu/toisto – koordinatio ja muisti kiittää
* opetuskauden/nettisivujen/flaikkujen/kirjoitusten suunnittelu ja toteutus – järjestely, jäsentäminen, tieto ja tarkkuus
* aamuinen 5 stages – yhteys kehon ja mielen välillä virittyy heti aamusta
* lyhyet jooga- tai qi gong-harjoitukset – mielen rauhoittamista
* käsillä tekeminen – ajatusenergian suuntaamista, keskittyminen
* maalaminen, ja musiikinteko – vapaus ja muoto, kontrolli ja “vahingot”
* maya-kalenteri – loogiikka ja mysteeri
* päiväkirjamerkinnät – oman mielen ymmärtäminen
* älylaitteiden rajattu käyttö – aina kotoa lähtiessäni olen periaatteessa off-line, sillä käytössäni olevat laitteet vaativat joko wi-fin, tai sitten niissä ei ole netti-ominaisuutta lainkaan.

Tähän tulee lisäksi myös yleinen ajatushygienia: kieltäydyn esimerkiksi juoruilusta, ja pyrin parhaani mukaan olemaan totuudenmukainen – sekä itselleni, että toisille.

Kesäkuisissa synttärijameissa oli mukavasti porukkaa.
Hankin vihdoin oman koulutusluurangon. Sir Dance-A-Lot seisoo keittiössäni!
Kesä, ja veljentytär, ja paluu juurille tasapainottaa lukuvuoden hurlumheitä.

EMOTIONS – TUNTEET

Yleisen keskustelukulttuurin kärjistyessä, pyrin itse parhaani mukaan pysymään tyynenä. Tyyneys ja taipumus nähdä useimmat asiat varsin monelta kantilta ovat mielenkiintoinen yhdistelmä. Sallin itselleni kaikki tunnetilat, mutta pysyn myös parhaani mukaan niissä läsnä siten, että tiedän minkä toiminnan milloinkin valitsen. Välillä ainoa ratkaisu on… tanssia höyryt pihalle.
Samaistun vahvasti johonkin, mitä kollegani Riikka taannoin sanoi Niasta: että se on hänenkaltaistaan aktivismia – niin feminismin kuin ympäristönkin puolesta. Kyllä.

Ohjasimme White Beltillä hikisen ja iloisen yhteistunnin. Oikealta vasemmalle: Hanna Uusiprosi, valmentajamme Ann Christiansen, minä, ja Riikka Wallin.
Nia White Beltiläisiä kesäkuussa – oli liikuttavaa seurata viikonmittaista matkaanne!

Mökki Gallerian universuminäyttely oli onnistunut.

SPIRIT

Pakko myöntää: mun Spirit tuntee itsensä tällä hetkellä varsin kuulluksi.
Vuosi 2019 alkoi oraakkelikortti-näyttelyllä, jatkui Immersed-levyn julkaisulla toukokuussa, maailmankaikkeusnäyttelylläni kesäkuussa ja vielä mielikuvituslinnuilla marraskuussa. Olen tainnut sanoa sen aiemminkin: ainoa tapa elää onnellista, luovaa elämää, on elää onnellista luovaa elämää. Joten, sitä minä teen: elän onnellista, luovaa elämää parhaani mukaan.

Tekemisen lisäksi tarvitaan myös kykyä vastaanottaa, ja varsinkin nämä jutut ovat (syvällisten ihmissuhteiden ja hyvien kohtaamisten lisäksi) ravinneet minua henkisesti:
Lisa Starin maya-podcastit, Yoga With Adriene-joogavideot.
Nia-maratonit Eijan ja Hannan kanssa, Nia-oppikirjat (White Beltistä Black Beltiin), elokuinen Nia-kurssi Hangossa.
Metsä ja mommon mökki.
Minna Twice-keikat Hausmannin kanssa.
Chani Nicholas-astrologia, ÅST:n Kalevala-esitys, Debbie Rosaksen vetämä Evolution Event Göteborgissa.
Runot ja Hesarin Fok_It-sarjakuva.

Olen sattumalta tutustunut erääseen ÅST:n Kalevala-esityksen näyttelijään, Josephiniin.
Itsensä liian vakavasti ottaen on… no, yksinkertaisesti aika tylsää.
Suttuinen kuva, mutta sitä enemmän iloa ja kuplivaa yhteyttä. Olen todella kiitollinen tunneilleni löytävistä ja palaavista – ja tutustumisesta huipputyyppeihin niiden kautta!
Luovuus ei katso pinta-alaa. Terveisiä meidän yläkerrasta…
…ja tervetuloa Mökki Galleriaan avajaisiin ti 7.1.2020 klo 18-20!

Pääsiäinen toi oivalluksen

KaviloPhoto_Minna_Listen To Your Whole Being

Ylläoleva kuva on muutaman vuoden takaa, mutta sen tunnelma sopi niin hyvin pääsiäisen herättämiin ajatuksiin että valitsin sen tähän. Voi pitkää tukkaani! 💕 Joka tapauksessa: toivottavasti kevätpyhät ovat tuoneet sinullekin hetken hengähdystauon, riippumatta miten tai jos niitä olet viettänyt.

Itse koetin kovasti vielä kiirastorstaina lyhentää to do-listaani, mutta iltaa kohti kasaantuva ärtymys oli hyvä muistutus lepopäivien tarpeellisuudesta. Pitkänäperjantaina harjoit(tel)in siis taas loikoilua pitkästä aikaa; lankalauantaina naulasin maailmankaikkeusmaalauksilleni ripustuskoukut.

Sukkasunnuntain aloitin kuin niin monet sunnuntait viime aikoina: lukemalla Adriene Mishlerin Yoga With Adriene -uutiskirjeen. Vaikken olekaan hetkeen joogannut hänen loistavien videoiden tahtiin, tykkään lukea häneltä terveisiä. Tässä esimerkki minuun kolahtaneesta tekstinpätkästä:

I once heard Deepak Chopra say, “Think of your body as an energy field, not as flesh.”

So, listen to your body really means listen to your whole being.

Viimeinen, (minulle) oleellisin lause vapaasti suomennettuna:
Kehoitus kuunnella omaa kehoaan tarkoittaa oikeastaan oman koko olemuksensa kuuntelemista.

Olenkin tänä kevätkautena puhunut paljon Nian myös henkiseen hyvinvointiin tai tunteisiin liittyvistä ominaisuuksista. Keholliset tuntemukset ja tarpeet ovat oleellinen lähtökohta suhteessa sekä lihallisuuteemme että ympäristöömme, mutteivät tästä huolimatta ainoa ulottuvuus ja/tai tieto joka meillä on käytössämme. Kevään herättämien aistien ja aistimusten keskellä on jopa vallankumouksellisen virkistävää oivaltaa että voimme käyttää koko olemustamme niin päätöksenteossa, vuorovaikutuksessa, unelmoidessa, kuin myötätuntoisessa ymmärtämisessäkin. Päätökset eivät näinollen synny pelkästään kehon, tunteiden tai mielen yksittäin sanelemina, vaan hengittävämmässä yhteistyössä jossa kaikilla olemuksemme osasilla on puheenvuoronsa.
Itsestäänselvää! miettii jokin osa minusta – ja kuitenkin tarvitsin muistutuksen moniulotteisuudestamme juuri nyt.

Noniin, mieli sai luvan laatia uutiskirjeen/blogikirjoituksen pääsiäispäivänä, koska keho sai sillä aikaa loikoilla ja sydämelle ja spiritille luvattiin urakan päätteeksi minttulakua ja Broad Cityn uusin kausi Yle Areenalla. Toisin sanoen: time to move on! 😇
Mikäli sulle tuli mieleen jotain aiheeseen liittyvää, ni kommentiruutuja löytyy. ⬇️

Hyvää arkea ja tanssimisiin taas,
Minna

PS. Arbiksen ja Kombin viimeiset kurssikerrat tällä viikolla! Auralan keskiviikkotunti jatkuu aina 15.5. asti, ja Pure Moven tiistaitunti toukokuulle ja Studio Fonin maanantaitunti 24.6. asti.

PPS. Ja hei – mun toinen Minna Twice-levy lähestyy tosiaan maaliviivaansa. 😅 Selvitän tällä hetkellä joukkorahoitusmahdollisuutta levynpainatusta varten… lisätietoja siitä pian!

PPPS. Mikäli mietit millaisia uutiskirjeitä multa lähtee matkaan, ni aika pitkälti tän tekstin tyyppisii (toki joskus hitusen informatiivisempiakin). Eiku nimi listaan ja tilaajaks, jos haluat sellasen suoraan inboxiisi.

Terveisiä toipilaalta: Mikä on toiminnallisen kehon mitta, muoto ja malli?

Nia unites body and mind.

Niassa keho, mieli ja tunteet sekä henki ovat yhtä.

Mun piti olla viikonloppuna koulutuksessa. Toisin kävi.

Ehdin jo miettiä että hyvin on vastustuskykyni hoitanut hommansa taas jo vuoden verran. Viimeksi olin sängyn omana vuosi sitten heti joogafestareiden jälkeen, ja kipeämpänä kuin aikoihin. Ei ehkä pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta siihen verrattuna tän vuoden versio vaikuttaa varsinaiselta kevytsellaiselta – vaikka tunteja ja menemisiä pärskimiseni ja lepotarpeen takia peruinkin.

Makoilun (ja okei okei, muutaman Netflix-sarjan) lisäksi olen mennä viikolla lähinnä lueskellut. Kuten olen hokenut tunneillani vastikään: kun keho on väsynyt, rasita mieltä; kun mieli on väsynyt rasita kehoa. Ja, lisättäköön tähän nyt vielä varmuuden vuoksi ja rautalangasta väännettynä: kun kummatkin on väsyneitä, lepää.
No, joka tapauksessa.

Luin ajatuksella Jukka Harjulta saamani uutiskirjeen*, jonka otsikko oli Nia-ohjaajalle nannaa: Pakara – Pelkkä ulkonäkötreeni tuhoaa terveyden – Treenaa näin. Uutiskirjeessä kyseenalaistettiin eristettyä, vain tiettyyn kehonosaan kohdistettua, ulkonäkölähtöistä treeniä ja neuvottiin miten käyttää kehoa kokonaisvaltaisesti jotta tasapainoinen toiminnallisuus säilyisi. Ilahdun jokaikinen kerta kun (ainakin näennäisesti) valtavirtaan kuuluvalta suunnalta hurrataan kokonaisvaltaisuuden nimissä ja pyritään parempaan, ei nopeampaan, rankempaan tai trendikkäämpään tapaan treenata (ja palautua). Tuuletin sisäisesti, kun paljon rakastamani kävely mainittiin oivana koko kehon huoltona.

Naamakirjassa eräs ystävä taas oli jakanut joogaa tarkastelevan artikkelin, jossa todettiin että ulkonäköjooga – notkeat nuoret näyttävissä asennoissa upeissa maisemissa – on vienyt huomiota pois joogan syvemmästä olemuksesta, mikä on saattanut tehdä lajista taviksille ehkä turhankin vaikeasti lähestyttävän ja antanut joillekin siihen taipuvaisille taas uuden mahdollisuuden toistaa no pain, no gain -harjoittelua hampaat irvessä. Onneksi tiedän myös että esimerkiksi lähipiiristäni ja yhteistyökumppaneista löytyy nimenomaan joogan kokonaisvaltaisesta vaikutuksesta puhuvia ja oppejaan henkisyydestä tinkimättä käytännönläheisesti ja  taitavasti soveltavia opettavia.

Silmiini osui myös hyvinkin ajankohtaiselta tuntuva juttu myötätunnosta aktivismina. Thich Nhat Hanhin perustamassa Plumvillagessa asuva munkki Phap Dung puhuu haastattelussa itsetuntemuksen ja myötätunnon roolista sekä tukemassa että ylläpitämässä mielen- ja maailmanrauhaa. Taas kerran toiminnallisuutta ja ulospäin suunnattua toimintaa tuetaan sisältä käsin.

Rupesin tässä vaiheessa miettimään toiminnallisuutta vielä filosofisemmalta suunnalta, ja puhalsinkin siten pölyt kirjahyllystäni löytyvästä Kimerer L. Lamothen Why we dance -kirjasta. Siinä tarkastellaan tanssia ja liikettä elinehtona ei pelkästään fyysisen toiminnallisuuden, vaan myös muun muassa yhteisöllisyyden, eettisyyden ja myötätunnon kannalta. Kuulemma olemme jo lajina ja hermostomme kautta sellaisia, että virittäydymme – joko tiedostamatta tai tiedostavammin – toistemme aaltopituudelle nimenomaan liikkeen ja liiketulkinnan kautta. Eläimellistäkö? No, mitä muutakaan? Nisäkkäitä monien muiden lomassa me kaksijalkaisetkin.

Lamothe kyseenalaistaakin Why we dance -kirjassaan tapaa ylistää luettua ja kirjoitettua ja sen varaan lähes poikkeuksetonta tukeutumista samalla kun kehokieli, aistimukset/aistilliset kokemukset, tai vaistonvarainen liike (kuten asennon korjaaminen, tai haukottelu) ja kehollinen ilmaisu edelleen usein luokitellaan tavalla tai toisella toissijaisiksi; toisinaan taiteeksi, usein jopa sivistymättömäksi. Kielellinen ilmaisu tai kuvaus kun on tästä huolimatta poikkeuksetta aina (vain) tulkinta jostain aistillisesti koetusta.

Tuntuukin siltä, että toiminnallisuuta on mahdotonta rajoittaa vain kehoon. Entä tunteet ja mieli, hengestä nyt puhumattakaan? Mielenkiintoista on myös että edellämainittujen lisäksi toisistaan erotellaan myös liikunta, liike – ja eläminen. Eikö voisi yksinkertaisuudessaan väittää, että elän, siis liikun? Tai, liikun, siis elän. Tai vielä toisin sanoen: elinvoima liikkuu minussa, siis elän.

Virtuaalimaailman vallatessa yhä suurempaa maaperää salakavala tapa, jolla yhä enenemissä määrin sosiaalisen median(kin) ja jatkuvan uutisoinnin kautta opimme reagoimaan nopein sanoin, aiheuttaa jatkuvaa pintakuohuntaa ja pitää vaivatta yllä käsitystä siitä että kaikki on loogisesti eli järjellisesti eli verbaalisesti eli korvien välissä ratkaistavissa. Turhankin moni asia leviää kulovalkean lailla. Silkkaa järjettömyyttä, sanon minä – ja kyllähän se ympärillä näkyykin. Toiminnallisuuttamme uhkaa niin eritasoiset ympäristöasiat kuin vieraantuminen sekä itsestä, kanssaihmisistä että kokonaisuudenkuvasta, puhumattakaan siitä mielestäni periaatteessa terveestä reaktiosta kiihtyvään (työ)tahtiin: sairastuminen ja uupumus.

Kuten olen ehkä aiemmin maininnut, Nia-harjoitukseni ja käymäni Nia White Belt oli yksi tärkeimpiä tekijöitä palautumisessani ja eheytymisessäni, kun itse loppukesästä 2006 paloin loppuun ja masennuin.

Runsaat puolitoista vuotta sitä ennen, liikunta oli omassa elämässäni Nian myötä vihdoin saanut muodon jossa oli tarpeeksi hauskuutta, äksöniä ja kokemattomammallekin ryhmätuntiliikkujalle helposti omaksuttavia liikkeitä innostuakseni lajista. Nia White Belt -koulutus puolestaan paljasti minulle täysin uuden lähestymistavan olemiselle, antoi pohdiskelevalle mielelle pureskeltavaa – ja, kuten myöhemmin kävi ilmi, työkaluja ja toivoa joutuessani edellämainittuun kokonaisvaltaiseen elämänkriisiin.
Tiesin myös masentuneena, että liike teki(si) hyvää. Sain sen myötä joko taukoa mustasta mielenlaadusta tai tilaisuuden tuulettaa myös vihaisempia tunteitani. Yhteisö ja yhteisöllisyys jotka kasvoivat säännöllisesti ihmisten kanssa yhdessä liikkumisesta tuki minua ehkä enemmän kuin olen ymmärtänyt. Olin osa sekä Nia- että tai chi-verkostoa, vaikka hyvin harvan kanssa suoraan tilannettani puinkaan. Ehkä sillä virittäytymisellä toistemme aaltopituudelle, josta Lamothekin puhuu, oli näppinsä pelissä? Tiedän omalta kohdaltani vain sen, että työkykyni säilyi, ja pikkuhiljaa palasi sekä elämänhalu että luovuus.

Entä siitä toiminnallisen kehon mitasta, mallista ja muodosta? Yksinkertaisuudessaan voinee olettaa, että toiminnallisuus tarkoittaa eri ihmisille eri tilanteissa eri asioita. Eri ammateissa, elämäntilainteissa ja olosuhteissa tarvittavat mallit, muodot ja mittasuhteet vaihtelevat. Ehkä pohjimmiltaan kyseessä on kyky ja mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa omaan arkeen ja elämään toivomallaan tavalla. Toiminnallisuus saattaakin parhaimmillaan olla sitä saumatonta yhteistyötä kehon, mielen, tunteiden ja hengen välillä. Toisin sanoen: sinunkauppojen tekeminen itsensä kanssa kannattaa aina. Se ei ole aina nättiä, eikä helppoakaan – useimmiten kuitenkin vaivan arvoista, ellei peräti hengen pelastavaa.
Tästä tuleekin mieleen: satuin muuten toipilaana katsomaan YLEltä myös Aino Sunin Ei koskaan enää-dokkarin räppäri Mercedes Bentsosta. Vaikkei musiikkigenre ole minulle sinänsä se tutuin, vaikutuin Linda-Maria Roineesta persoonana ja artistina. Useammin kuin mitä uutisoidaan, joku löytää kaikesta huolimatta paikkansa tästä maailmankaikkeudesta ja käyttää ainutlaatuisuuttaan hyvän ja rakentavan puolesta. Siinäpä sitä toiminnallisuutta kerrakseen.

Hyvää viikonalkua itsekullekin ja, rohkenen sanoa,
tanssimisiin taas.

Minna

*

PS. Tätä tekstiä on kirjoitettu päikkäreiden välissä, välillä myös vaakatasossa.
Henkilökohtaisen toiminnallisen kokonaisuuden puolesta puhunee sekin, että jos keho on väsynyt osaan tätänykyä harmituksen aallokoissa useimmiten kuitenkin aina valita miten suhtaudun esimerkiksi flunssaan (eli käyttää ajatusvoimaani, mieltäni). Joskus se on helpompi kuin toisinaan.

PPS. Oikolukiessani kirjoitusta, isäni lähetti sattumalta linkin oheiseen videoon, jolla uus-seelantilainen rugbyjoukkue tuulettaa voittoaan haka-esityksellä (haka on maorien perinteinen tanssi). Välillä mietin miten erilainen maailma olisi, jos kaikilla tunneilmaisuillamme olisi selkeät ja sallitut fyysiset kehykset, vaikka sitten koreografian muodossa. Sitten ajattelen että jumantsukka, jatketaanpa hommia, hoi Nia-lähettiläs.

PPPS. Joogafestareilla tulimme muuten hyvin juttuun aikidoseura Aikicirclen edustajien kanssa. Saamme toivottavasti jossain vaiheessa lähitulevaisuutta jonkinsortin yhteistyötä aikaan.

PPPPS. Helsingissä on muuten taas Nia-maraton parin viikon kuluttua! Siitä sitä toiminnallisuutta tukevaa treeniä koko päivän verran – tai sen yhden tunnin ajaksi, mikäli se passaa sulle paremmin.

*En muuten saa mitään etuja mainitsemalla tekstin toimijoita tai artikkeleita. Olen esimerkiksi Natural Bootcampin uutiskirjeen tilaaja, koska minusta on kiinnostavaa ja opettavaista miten muut kehomenetelmiä opettavat puhuvat kehosta ja harjoituksesta. Kaikki Nia-matsku on aina englanniksi, joten suomenkielistä kehollisuuteen liittyvää sanastoa on kiva kehittää näinkin.

Naistenlehdestä bongattu! Alkaako Niakin olla valtavirran liepeillä?

Mitä! Oisko Nia sittenkin jo valtavirtaa? 😀

Pakko muuten vielä sokerina pohjalle lisätä lainaus Jamie Samsin Dancing the Dream-kirjasta:

Any time that we refuse to feel what we are feeling, we use vast amounts of life force. All mental assessments or inaccurate assumptions stop the effortless flow of emotion that belongs to us as human beings. Allowing ourselves to feel the full range of emotions, without necessarily acting on them, is healthy. As we clear ourselves by releasing our wounds and the reactive emotions that come up when we feel hurt again, the energy-in-motion is recycled. We don’t get stuck in deying our will or in refusing to feel. When we hold on to feelings stuck in past wounds, they sour our attitudes and inhibit any kind of healing flow or emotional growth.
/…/ We cannot encounter the magic in life if we do not feel and acknowledge our emotions. If we are allowing our emotions to flow, we will feel wonder when it happens, and we will know that miracles are possible. We blind ourselves to possibilities every time we make a firm decision that life on planet Earth cannot offer certain experiences.

Olkoon liike siis lääke vastedeskin.

Vetistelystä viisammaksi, tai, Ehkä ryhdyn itkijänaiseksi vielä joskus

Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa vastikään.

Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa vastikään.

Tiistai-iltana tunnilta kotiin talsiessani tulin huomanneeksi, että lööpit ovat nyt kolme viikkoa putkeen toitottaneet suru-uutisia heti viikon aluksi.

Ensin oli mäkikotka, sitten yhtyeen keulakuva, nyt viimeksi traaginen hiihtolomatapaturma. Vaikka henkilökohtainen suhteeni näihin kaikkiin oli etäinen, surun ja menetyksen julkinen puiminen pisti minutkin miettimään millä mallilla oma terveys ja ennen kaikkea suhteet läheisiini ja rakkaisiini ovat. Onko kaikki tarvittava sanottu, olenko rakastanut tarpeeksi kuuluvasti ja näkyvästi? Useimmiten helposti hallittavissa (tai ainakin ohjeistettavissa) oleva sisäinen jossittelija heräsi hetkellisesti henkiin.
Samalla arki, rakas arki, rullaa. Vuodenvaihteen pyhät tuntuvat kaukaisilta, kevätkauden piiiiiitkä suora siintää silmissä. Vuosi 2019 on melkein jo peruskauraa (paitsi että kirjoitin vuosiluvun vastikäänkin edelleen väärin).
Hyvä, ja hieno, ja kallisarvoinen arki! Kuormittava, haastava, vaivalloinenkin arki –  varsinkin kun hoidettavat asiat kasaantuvat kuten niillä on taipumusta ja kevätväsymys kolkuttelee oveen. Vaikka olen pyrkinyt muistamaan yksisarviskalenterini viisaan Find poetry where you can -kehotuksen, vaikka D(anssi)-vitamiiniannos on ollut kohdillaan, vaikka rauta-arvot ovat seurannassa ja minulla on ystäviä lähellä huomasin minitalvilomani edetessä olevani varsin töttöröö. Hymy saattoi ehkä vielä yltää silmiin, mutta turkki alkoi olla varsin kiilloton.

Sunnuntaina koetin puuhailla jotain kotona, mutta käperryin lopulta tiikeripuvussani viltin alle pieneen kissamaiseen kerään; välillä nukkuen, välillä tuijotellen. Yöllä aavistelin jo maanantain menoa: aivoissa ajatukset kulkivat outoja polkuja, jumittivat minkä ehtivät. En ole koskaan potenut migreeniä, mutta kuvittelen että sahalaitakuviot ovat rinnastettavissa sisäisen näkökenttäni kummajaisiin. Ja juu, maanantaina sitten vollotin. Sen pitkän kaavan mukaan (siis sen todella pitkän).

***

Naamakirjassa näin vastikään muutamankin ystävän jakamana linkin Hidasta elämää-blogin kirjoitukseen, jossa pohdittiin sitä, että aurinkoisin ja energisinkin ihminen voi olla sisältä palasina (ja aidosti elämänmyönteinen). Saan itse jonkun verran  – sattuneesta syystä – palautetta juurikin aurinkoisuudesta: ohjaan lajia jonka ytimessä on rrriemu. Useimmat näkevät minut Nia-tunnin yhteydessä noin puolitoista tuntia kerrallaan, asian äärellä joka on minulle sekä intohimo että kutsumus. Itselleni on kuitenkin itsestäänselvää, että meissä kaikissa on ulottuvuuksia joita emme syystä tai toisesta aina tuo julkiseen tilaan. Tunnen esimerkiksi tarpeeksi ihmisiä joiden hutera terveydentila ei näy ulospäin, pyrkiäkseni olla parhaani mukaan olettamatta tai tietävinäni asioiden oikeita laitoja. Be kind, for everyone you meet is fighting a hard battle, toteaa se kuuluisa sananparsikin.

Itkusta en kuitenkaan halunnut kirjoittaa alleviivatakseni sitä palasina olemista. Mitä enemmän itkua mietin, sen enemmän sävyjä siitä löysin – ja huomaan niiden kiinnostavan minua. On niin monenlaista itkua, kyynelistä nyt puhumattakaan. Surutyötä, onnen tai suuttumuksen kyyneleitä, krokotiilikyyneleitä, itkunaurua – ja varmasti kaikkea tältä väliltä. Muistan joskus lukeneeni jostain, että surun ja ilon kyyneleet ovat koostumuksiltaankin aivan eri. Mikseivät olisi?

Lähtiessäni kirjoittamaan itkemisestä huomasin myös hakevani sanalle ikäänkuin varmuuden vuoksi vaihtoehtoja. Vetistely, vollottaminen, parkuminen, pillittäminen. Hyvinkin nopeasti jostain nousi myös se klassinen toteamus että itkeminen on akkojen puuhaa. Sitähän se nimenomaan on, itkuvirsiperinnettä myöten! Toisin sanoen, itkeminen ei ole heikkohermoisille. Ja vielä toisin sanoen: ehkä hermot ja hermostomme eivät olisi niin kovilla, jos itkeminen itsessään nähtäisiin soveliaana ihan kaikille. Tämä on kuitenkin eri asia kun sen väittäminen, että jokaisen pitää itkeä. Saisivatpa vain itkevät itkeä pilkatta ja häpeä(mä)ttä kun itkettää – ja sitten, eteenpäin, business as usual.

Itse itkin aikoinani, burn-outin tuoman tunnottomuuden lauettua, lähes päivittäin. Tanssiessa, mopatessani päiväkodin lattioita osa-aikaisena siivoojana; muistaakseni aina yksikseni. Pidin kynsin hampain kiinni Niasta, sillä tiesin että harjoitus helpotti oloani vaikka mikään ei ensin maistunut eikä missään vaikuttanut olevan mitään mieltä. Ajan myötä itkunpuuskat – puhun siis nyt sellaisesta ei-nätistä räkävollottamisesta – harvenivat. Joitakin vuosia sitten havahduin tunteeseen siitä, että itkiessäni oikein isosti en enää itkenyt pelkästään omaa särkynyttä sydäntäni. Kertoessani äidilleni tästä, hän lähetti samoihin aikoihin Hufvudstadsbladetissa ilmestyneen artikkelin itkijöistä tai itkijänaisista. Muistan kokeneeni helpotusta siitä hyväksyvästä viisaudesta, mikä jutun rivien välistä hohkasi (ja sana gråterska on mielestäni hyvin kaunis). En löytänyt juuri tätä äidin lähettämää juttua netin syövereistä, mutta sen sijaan kylläkin Turun Sanomien Itkijänainen johdattaa suruun-tekstin  jossa puhui itkijä Helena Nuutinen:

– Torjumalla surusta ei eroon pääse. Nykyihmisellä ei ole aikaa suruun. Suru ei kuulu menestymiseen, suoriutumiseen eikä se ole millään muotoa muodikasta. Ja kelle murheistansa edes kertoisi? Ei ole ketään, kehen luottaa. Parempi vaan ettei näytä omaa heikkouttaan muille, kilpailijoille.

Näinpä!
Onkohan ikinä ollut niin paljon tilausta itkulle tai itkijöille kuin nyt? Maailmassa on moni asia aivan päälaellaan ja tietoisuus maailmantilasta on tämän lisäksi käsiemme ulottuvilla jatkuvasti, hyppii usein jopa silmille. Uutisoinnissa keskitytään edelleen enemmän pieleen menneeseen ja pelottavaan. En sano ettei kannata olla valveutunut, mutta suon myös toisinaisen välinpitämättömyyden lahjan itsekullekin. TS:n haastattelussa edellämainittu Nuutinen toteaa myös seuraavaa:

– Nykyajalle tyypillinen joka puolelta tursuava ääni-, teksti- ja kuvamassa tekee torjumisesta tavattoman helppoa. Hiljaisuuden paljastamaa omaa sisintään ei haluta kohdata. Hiljaisuus pelottaa.

Omat viimeaikaiset Isot Itkut ovat lähteneet liikkeelle nimenomaan pysähtymisestä, hiljentymisestä. Nia-tunneilla ja toisinaan ohjaamissani syvärentoutuksissakin joku saattaa yllättää itsensä kyynelehtimällä, omien sanojensa mukaan usein syyttäkin. Lieneekö loppujen lopuksi yksinkertaisesti vain tervejärkisyyden merkki se, että kirittyämme liikaa, napsittuamme niitä murheenryynejä rinnan alle – otsikoista, lähipiiristä, sisältämme – kehomielitunnesielu-kokonaisuutemme pysähtyy kuin seinään. Ainoa tapa eteenpäin on tuolloin kulkea sen sydänsäryn läpi. Tears are a river that take you somewhere, sanoo esimerkiksi yksi lempi(noita-)akoistani, Clarissa Pinkola Estés.

Itse voin puhua itkupuuskistani näin selkeästi vain jälkikäteen. Keskellä niitä kaikki on usein vain pimeätä ja paskaa.

***

Kiinnostavaa on myös se, miten itkijöillä aikoinaan on ollut yhteisössä yhtä tärkeä osa kuin tietäjällä (kertoi minulle maailman luotettavin tietolähde eli Wikipedia). Itkemisen arvostus tai sen puute linkittyy tänään varmasti myös sen vaikeasti olevaan mitattavuuteen, paljon puhuttuun (ja oikeutetusti kyseenalaistettuun) tuottavuuteen. Riittäkö se, että olo paranee itkun myötä? Pelkästä itkemisestä on selkeästi myös matkaa esimerkiksi itkuvirteen. Karjalan sivistysseuran sanoin:

“Itkuvirret voisi yleisesti määritellä improvisoiden esitetyksi, mutta perinteellistä sanailmaisua noudattavaksi valitusrunoudeksi, jonka pääasiallisena elinympäristönä ovat olleet eräissä ihmiselämän taitekohdissa järjestetyt erojaisriitit.”

Tähän Lauri Hongon määritelmään voidaan lisätä se, että itkuvirret ovat itämerensuomalaisilla kansoilla etupäässä naisten runoutta, naisten hallitsema traditio, joka rituaali-itkujen lisäksi kattaa kaikki naisten elämään liittyvät yksityisetkin murheenaiheet.

Niin! Kun tämäkin on loppujen lopuksi taiteen laji, kirjaimellisesti: itkuvirsi on tavallaan itkun harkitun kanavoitu muoto. Muutamia itkuvirsivideoita nähneenä mietin tosin myös, että ehkei itkuvirsi ole parhaimmillaan ikuistettuna. Tunteiden luonteeseen kuuluu niiden aaltoilu, niiden perusolemus kun on sitä vapaata liikettä. Itkeminen ja itkuvirret liittyvät vahvasti tilanteeseen ja tilanne menee aina ohi, tai vähintään muuttuu. Kun jokin tänä päivänä mielletään (tai “ylennetään”) taiteeksi (tieteestä puhumattakaan), sillä voi myös olla etäännyttävä vaikutus. Helena Nuutista vielä lainatakseni:

– Jokaisella on omia keinojaan surun käsittelyyn. Kyllä ne löytää, jos vain haluaa. Itse pidän kirjoittamisesta, mutta joku toinen voi laulaa, maalata, piirtää, soittaa, mennä metsään tai puhua ystävän kanssa.

Minusta ei itse välttämättä kuoriudu esimerkiksi kanavallaan asioistaan kyynelehtivää itkuvloggaajaa (taidan olla siihen liian vanhanaikainen, yksityinen, herkkänahkainen ja laiska, tuossa järjestyksessä). (Vahvastikin) laidasta laitaan liikuttuminen on minulle kuitenkin ominaista, ja tajusinkin vastikään yhteyden itku(herkkyyde)n ja joidenkin omien kappaleitteni välillä.
Ehkä itken niitä asioita, joita en osaa ilmaista, joihin en vielä osaa ottaa kantaa millään muulla tavalla. Ehkä se herkkyys, jolla havannoin maailmaa ja sen haurautta toiveikkain sanoin ja kuvin, on se itkukolikon toinen puoli. Jos itku on pitkän ilon hinta, maksan sen mielelläni. Jos asiat ovat niin katoavaisia ja syklisiä kuin mitä uumoilen, pitkässä itkussa se ilo vasta piileekin.

Kaikin voimin eteenpäin, kuten tai ji-opettajallani oli tapana sanoa.

Liikkumisiin ja liikuttumisiin taas,
Minna

PS. Itkusta, itkemisestä ja itkuvirsistä opettaa lisää myös Äänellä itkijät ry  (he löytyvät Facebookistakin). Vielä jonain päivänä opiskelen tästä aiheesta lisää – ehkä sitten kun minulla on vielä selkeästi enemmän harmaita hiuksia (kirjaimellisesti). 😊 Seuraavaksi lähden tästä koneen ääreltä kuitenkin työhuoneelle viettämään aikaa laulujeni parissa. Senkin tuossa alkuviikosta itkettyäni nimittäin hokasin, että taas oli jäänyt oma luomistyö ja itseilmaisu – ne omat tärkeimmät henkireiät – arjen jalkoihin. Sisäinen tietäjä komensi takaisin runouden pariin. Poimin esille mustepullonikin.

Maalasin minimaailmankaikkeuden ja nostelen Alana Fairchildin upeita oraakkelikortteja.

Maalasin minimaailmankaikkeuden ja nostelen Alana Fairchildin upeita oraakkelikortteja. Piristyköön kukin tavallaan.

 

Know, that beneath even the most chaotic mind, ia a place of deep, quiet serenity within. Do whatever helps you dive deep to find it – dance, take some rest, meditate, do yoga, write, paint, make love, make music. In that quiet serenity within, you’ll be leaving unnecessary chaos behind and you’ll be presented with the gift of a new way forward.

~ Alana Fairchild, Journey of Love

 

 

En tee uudenvuodenlupauksia, mutta kaikenlaista muuta kylläkin (tai, Tervetuloa juhlavuoteeni)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vietin joulun ja vuodenvaihteen metsässä. Auringonnousu lähtöpäivänä vahvisti toiveikkuutani uuden vuoden suhteen.

Vuotta 2019 on kulunut kolmetoista päivää. Istun hieman uneliain silmin koneen äärellä ja pohdin mikäli toinen kuppi kahvia olisi fiksua. Minusta ei taida tänään löytyä ainuttakaan huutomerkkiä, mutta sisäinen hiillos kytee ja lämmittää: tein tällä viikolla paluun tanssilattioille, avasin näyttelyni ja olin tavattavana taiteilijana Mökki Gallerian lauantaisessa taiteilijatapaamisessa. Kahdestatoista maalauksesta olen myynyt nyt viisi.  Ei hassumpi aloitus juhlavuodelleni. 😮 💖

Ruotsinkielinen paikallisradio kutsui minut perjantaina höpöttämään hetken tekemisistäni ja kuulumisistani (aina silloin tällöin teen juttuja jotka ylittävät paikallisen ankkalammen uutiskynnyksen). Törmäsin viikolla tuttuun kaupungilla ja taiteilijatapaamisessakin samat kysymykset nousivat pintaan:

Minna, sulla on aika monta rautaa tulessa. Miten sä oikein teet tän kaiken? Miten sulla riittää energiaa?

 

Radiolähetyksessä taisin sanoa jotain siitä, että tiedän mitä haluan, mitä mulle on tärkeätä, ja mihin haluan aikani ja huomioni panostaa. Tutulle totesin, että vietin vuodenvaihteessa 10 päivää metsässä tekemättä mitään, ja samaa harrastan kesäisin (olen toisin sanoen oppinut kantapään kautta pitämään myös lomaa). Taiteilijatapaamisessa tuumin, että on paljon jota en osaa, ja että omat vahvimmat osaamisalueeni nyt vain sattuvat liittymään tanssiin, kuviin ja musiikkiin.  Lapsettomana, velattomana, onnekkuutensa tiedostavana aikuisena mulla on tällä hetkellä rahkeita ja intohimoa, draivia, toteuttaa ideoita jotka koen innostaviksi. Positiivinen palaute rohkaisee tekemään enemmän. Olen itse saanut vuosien aikana niin paljon tukea toisten taiteiluista, että olen onnellinen pystyessäni pistämään hyvän omasta puolestani kiertämään.

Kävellessäni radioon haastateltavaksi tajusin myös että olen puuhannut Head Up, Heart On– oraakkelinäyttelyäni kokonaan Minna Twice-alter egoani käyttäen – ja että se itse asiassa on ollut aika helpottavaa. Minna Twicessa kun on jo nimestä alkaen voimaa ainakin kahden Minnan edestä. Toisaalta on virkistävää saada olla välillä ihan Minna vain ja pohdiskella juttuja. Pohdiskelun myötä muistin taas, että vaikka miellänkin tekemiseni (itsekin) toisinaan rönsyileviksi, osaan olla myös suunnitelmallinen ja viedä asioita loppuun. Tuotteliaisuus ei siis ole yksinomaan luovuudesta kiinni, vaan myös kyvystä kanavoida luovuus rakentavasti.

Tähän liittyy ehkä löyhästi myös ne tekemättömät uudenvuodenlupakset. Radiotoimittajakin uteli niistä, ja nauroimme kummatkin lyhyelle vastaukselleni:
– Teetkö sä Minna muuten uudenvuodenlupauksia?
– En.

Sen sijaan että kerran vuodessa ryhdistäydyn tai kuvittelen ryhdistäytyväni elämänmuutosta varten, olen mielummin hereillä vuoden ympäri (kerta siihen juuri nyt pystyn). Tämä valppaus ei  tarkoita ylivirittyneisyyttä eikä jatkuvaa työntekoa, vaan hoksottimet kohdallaan olemista – nimenomaan sitä elävää meditaatiota, mihin Living Meditationkin viittaa. Pyrin pysymään tietoisena siitä missä menen suhteessa sekä itseeni että maailmaan. Pyrin tekemään niitä pieniä muutoksia tai korjauksia matkan edetessä; joskus onnistun paremmin kuin toisin.
Uudenvuodenlupauksia käytännönläheisemmäksi koen itse asiassa takarajat. Takarajat haastavat hyväksymään epätäydellisyyden mahdollisuuden – ja ryhtymään toimeen tästä huolimatta.

Varasin esimerkiksi tammikuisen näyttelyaikani joskus syksyllä, kun ystäväni Sibel totesi että hänen galleriansa kevätkaudessa oli vielä muutamia kuukausia vapaana.  Ajatus kahdestatoista maalauksesta oli mukana alusta asti, mutta loppupeleissä takaraja oli se, mikä tiivisti ne lopulliseen muotoonsa. Koska olin päättänyt tehdä maalauksista orakkeelikortteja, niiden täytyi myös valmistua tietyn ajan sisällä jotta saisin materiaalit painoon ajoissa. Samankaltaisen itseluodun paineen alaisena syntyi aikoinaan myös ensimmäiset nauhotukseni (sekä digijulkaisu notes to self vuonna 2012). Olen useammin kuin kerran osallistunut (oman mittarini mukaan menestyksekkäästi) helmikuun mittaiseen RPM-äänityshaasteeseen.

Kuten avajaisissa perjantaina totesin, tuntuu myös siltä, kuin jokin ympyrä on näyttelyni myötä sulkeutunut. Tutustuin Mökki Galleriaa pyörittävään Sibel Kantolaan 2000-luvun alussa: hänellä oli Turussa näyttely josta minä tein lehtijutun. Meillä synkkasi ensikohtaamisesta alkaen, ja olemme vuosien saatossa innostaneet ja tukeneet toisiamme lukemattomin tavoin – kyseenalaistamatta hetkeäkään toisen tekemisiä, tai valintoja. Tänään Sibelillä on oma galleria ja työhuone kivenheiton päästä kotoaan, ja minä luotan tarpeeksi tekemisiini tuodakseni niitä yhä enemmän esille.
Olen melko varma, että lupausten sijaan yllämainitun on mahdollistanut lannistumaton tekeminen – ja ennen kaikkea tekeminen, jossa on itselle sekä sydäntä että mieltä. Kuten Joseph Campbell tämänkin sanoittaa:

People say that what we are all seeking is a meaning of life. I don’t think that’s what we’re really seeking. I think that what we’re seeking is an experience of being alive, so that our life experiences on the purely physical plane will have resonances within our own innermost being and reality, so that we actually feel the rapture of being alive.

Täten oikein hyvää alkanutta vuotta myös näin blogini kautta. Katsotaan mitä projekteja ja takarajoja itselleni vielä vuoden aikana keksin. Joko väsyn juhlimiseen ennen aikojani, tai sitten 10 vuotta Minna Twicena innostaa uusiin äänityksiin… ja kesäkuiset nelikymppiset bileisiin… ja … niin edespäin.

Nyt aion näin Nuutinpäivän kunniaksi sekoittaa oman oraakkelikorttipakkani ja katsoa mikä kortti osuu tälle kuukaudelle. Kyllä pohdiskelu polulla pitää. 😊

Tapaamisiin taas, tanssilattialla jos toisellakin,
Minna

img_1700

Galleristi koirineen ja onnellinen tammikuun taiteilija jonka oraakkelmaalauksista tuli myös oraakkelikortteja.

PS. Mä laitoin muutamia vuosioraakkelipakkoja myyntiin myös nettikauppaani. Tilaa sieltä omasi, mikäli huomaat sellaista kaipaavasi. Jatkan hyväntekeväisyyttä ja lahjoitan korttituloista kalenteritulojen lailla osan Invalidisäätiön avustajakoirahankkeelle. Ja juu, tottakai maksan Sibelille galleriavuokraa aivan kuten kuka muu näytteille asettaja – niinkin ystävät voivat toistensa tekemisiä tukea.

PPS. Perjantaina 18. & 25.1. klo 17.30-19.30 sulla on tilaisuus astua viikonloppuun Nian ja qi gongin myötä. Mielenkiintoinen lyhytkurssi yhteistyössä Thea Mantsisen kanssa; mukaan mahtuu vielä – ja mulle voi ilmottautua: minna(a)dakinia.fi

PPPS. Kaikkia White Belt-koulutuksia koskeva tarjous on voimassa vielä 15.1. Toisin sanoen saat sen myötä myös Turun kesäkuisen koulutuksen ale-hintaan. Nappaatko?

PPPPS. Mikäli viihdyt naamakirjassa, voit seurata siellä Minna Twice-sivuani. Tarkoitukseni on keskittää vastedes kaikki taiteiluni samalle sivulle.

Oraakkelikortit: Include yourself in the dream

Oraakkelikortit 2019: Include yourself in the dream.

 

Summan av kardemumman eli Miten meni vuosi 2018 noin niinku omasta mielestä?

Minna metsässä.

Terveisiä metsästä – hälsningar från skogen!

Sohvaperunut, (h)ikiliikkujat ja muut sulottaret!

Tänä vuonna vietin elämäni ensimmäiset pesäpäivät. Vanhan kansan mukaan aurinko piileskelee pesässään Tuomaanpäivästä (21.12.) jouluaaton aamuun, jolloin se taas nousee ja vuosi lähtee hitaaaaasti kohti kevättä. Puuhailin kolme päivää kotona omissa oloissani ja katselin Netflixistä Ru Paul’s Drag Racea. Jouluaatonaattona kävin Saaronniemessä uimassa ja saunassa, pesin kuluneen syyskauden iholtani ja astuin joulunviettoon. Ja kyllä: jouluaattona aurinko toden totta näytti kasvonsa jälleen. Saatan koettaa tehdä pesäpäivistä perinteen!

Välipäivien sumuisesta rauhasta havahduin haluun jakaa vielä muutamia hetkiä menneeltä vuodelta. Päällimmäisenä tästä vuodesta on jäänyt käteen tietty rauha ja varmuus. Olen pohdiskellut omia juttuja paljon, mutten ole antanut pohdiskelun edetä pakkomielteiseksi. En ole antanut uutisoinnin lamaannuttaa. Olen ajatellut että siinä, missä moni muu tänä vuonna on kokenut epävakautta, menetyksiä ja vastoinkäymisiä on ehkä ihan hyväkin että joku samanaikaisesti kokee ja näkee maailman toisin. Kyllä asemat taas jossain vaiheessa vaihtuvat. Jossittelun jätän kuitenkin sikseen.

Allaolevan kuvakavalkaadin myötä kiitän tästä vuodesta, tanssihetkistä, kohtaamisista ja palautteista jotka ovat lämmittäneet sydäntäni niin tanssilattialla kuin keikoillakin. Tästä on hyvä jatkaa.

PS. Mikäli joltain kuukaudelta ei ole kuvaa… se tarkoittaa yksinkertaisesti vain sitä, että arki on ollut business as usual. Laskin että olen tänäkin vuonna ohjannut yli 200 Nia-tuntia. Ihan ookoo saldo. 😊

PPS. Sokerina pohjalla neljän perusjumppaliikesarja, joka kuulemma ilahduttaa aineenvaihduntaa. Maistuis ehkä sullekin näin joulupyhien jälkeen! 😊

Tammikuu

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laura Hellsten toi Nian Suomeen vuonna 2003. Hänen ohjaustyylinsä, tarttuva innostuksensa ja uskonsa minuun sysäsivät minut Nia-polulleni. Ja ystävyys tuli kaupan päälle! 😊

Kuva on napattu arbiksen tammikuisen aamutunnin jälkeen kun hymy on herkässä. Ohjasin muuten elämäni ensimmäisen Nia-tunnin arbiksella elokuussa 2005 Laura Hellsteniä (ent. Karanko) sijaistaen. Kuusi vuotta myöhemmin päädyin itse opisto-ohjaajaksi ja olen viihtynyt: opistoilla ohjaaminen tuo työhön tervetullutta syklisyyttä selkeiden syys- ja kevätlukukausien muodossa. Opistojen ryhmissä on myös ihanan vaihtelevaa porukkaa – usein tietty sitoutunut ydinjengi, jonka ympärillä ihmisiä tulee ja menee. Olen kiitollinen sekä konkareista, uusista uteliaista että paluun tekevistä liikkujista.

 

Maaliskuu

Minna, Outi ja Hanna joogafestareilla.

Ilmeilyä joogafestareiden erikoisessa salissa Outin ja Hannan kanssa – tanssimme ateljeessa!

NiaFinlandin 15-vuotisjuhlavuoden kunniaksi osallistuimme puuhaporukalla yhdessä ensimmäistä kertaa Helsingin joogafestivaaleille maaliskuun alussa. Messut ovat työteliäitä kokemuksia – ja kuitenkin sen verran antoisia, että päätimme olla mukana myös ensi vuonna.
Maaliskuutani väritti myös muuten pahin vuosiin potemani flunssa joka tyhjensi kalenterini täysin kahdeksi viikoksi. Onneksi sain ohjaisapua kullanarvoisilta kollegoilta (kiitos Susanna K. ja KultaKatriina!). Toipilaana ajattelin niitä, jotka elävät kroonisen sairauden kanssa päivästä toiseen. Olen kiitollinen terveydestäni ja palautumiskyvystäni.

Huhtikuu

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Työhuoneellani suljen puhelimen ja laitan koneen offline-tilaan jos se on mukana.

Paras päätös pitkiin aikoihin: sitoutua viettämään viikottainen hetki työhuoneella kaikkien ja kaiken ulottumattomissa. Olen tänä vuonna päässyt käymään työhuoneellani enemmän säännöllisesti kuin epäsäännöllisesti. Se, että saan viettää aikaa ihan yksikseni on parhaita tapoja palautua… no, oikeastaan mistä vaan. Kuten sen kerran kiteytin:

On my own again

Sometimes solitude is like a bath

I soak in the silence,
I sink into being.

Getting out, I’m revived
I have been brought back to my senses
Once again

Toukokuu

Kävin moikkaamassa Eiffel-tornia

Kävin moikkaamassa Eiffel-tornia toukokuussa. Me tapasimme viimeksi vuonna 2001!

Tämänkin olen vuosien saatossa oppinut: kalenteriin tarvii varata myös lomapäiviä. Viime keväänä tempaisimme rakkaan ystäväporukan kanssa ja järjestimme itsemme pitkäksi viikonlopuksi Pariisiin. Koin turkkilaisen kylpylän (jonka kokovartalojynssäystä kaipaan toisinaan), hurjia ukkosia ja täydenkuuntanssit paikallisen Nia-yhteisön kanssa. Olen huono matkustamaan vain matkustamisen vuoksi – mikä toisaalta tarkoittaa, että lentämisestä luopuminen ekotekona tapahtuu kohdallani melkein kuin itsestään. Kun ilmastonmuutokseen liittyvä ympäristöraportti julkaistiin syksymmällä vedin melkein herneen nenään ympäripyöreistä “yksilön kannattaa suosia kasvispohjaista ruokavaliota ja joukkoliikennettä” -tyyppisistä neuvoista. Tänään olen kuitenkin kiitollinen muun muassa autottomuudestani ja pienestä vuokrakämpästäni. Toisaalta ajattelen myös, että oppiessaan kunnioittamaan, kuuntelemaan ja vaalimaan omaa kehoaan, ihminen ryhtyy pohtimaan myös vaikutustaan ympärillä olevaan. Ehkä minäkin pystyn tavallani työni kautta puhumaan ainakin hyvän ellen paremmankin huomisen puolesta.

Kesäkuu | Heinäkuu

06_Hanna Uusiprosi_Minna Aalto_Eija Raitala copy

Hannan ja Eijan kanssa Kuopion torilla heti festariesiintymisen jälkeen.

Yksi vuoden absoluuttisista valopilkuista on ollut Eija Raitalan ja Hanna Uusiprosin kanssa visioitu, suunniteltu ja toteutettu Nia-maraton. Pääsimme maaliin peräti kolmesti – Kuopiossa kesäkuussa, Helsingissä elokuussa ja Turussa marraskuussa!
Palauta päivänmittaisesta Nia-tapahtumasta on ollut loistokasta. Itse olen joka kerta ihmetellyt sitä, miten hyvin pelaamme yhteen, ja miten upeasti tuemme ja täydennämme toisiamme ja toistemme osaamista. Olen kiitollinen siitä, että seuraava maraton on jo sovittu: Helsinki 31.3.2019, täältä tullaan!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuopio Tanssii ja Soi-festareiden jälkeen pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin maalle. Mikä matkustustyyli! HAHAHHAHAHA.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesä oli upea, kuuma, pitkä, virkistävä, palauttava, juurrutava, vapauttava.

 


Elokuu

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vierailin Tanssistudio All-Starin tiloissa. Suomen seuraava White Belt järjestetään täällä 1-7.6.209!

Elokuussa palasin pitkän tauon jälkeen Turkuun. Purskahdin vuorokauden jälkeen itkuun ja kysyin miten kukaan voi elää kaupungissa. Arjen lähtiessä hitaasti pyörimään ensin parin upean Minna Twice-keikan myötä (esiinnyin 50-vuotisjuhlissa Kuralan kylämäessä ja Juurifest-festareilla Kurjenrahkan kansallispuistossa) ja sitten lukkariin palaavien viikkotuntien myötä ensiahdistukseni tasaantui. Olen kiitollinen siitä, että minulla on mahdollisuus viettää aikaa sekä maalla että kaupungissa, ja siitä, että elämässäni on sekä lepoa että kiireisempiäkin ajanjaksoja. Ja siitä, että tunneilleni löydetään takaisin, vaikka ohjaustaukoja pidänkin!

NiaMaratonHelsinki

Myös Helsingin Nia-maraton ilahdutti elokuussa.

 

Syyskuu

 

09_September_BEAUTY

Puhuin tänä syksynä paljon Nian neljästä peruspilarista: HEALTH, FITNESS, POWER, BEAUTY. Huomasin, miten kauneus tuntiteemana sai tanssijat antamaan sydämellistä palautetta herkemmin – sekä minulle että toisilleen.


Harkitsen melko tarkkaan mitä itsestäni nettiin laitan. Olin kuitenkin jo jonkin aikaa miettinyt millä tavalla kuvailisin Niaa ja työtäni sen parissa videomuodossa Dakinian Instagram-tiliä varten. Vähän puolivahingossa sain syyskuussa päähäni kuvata videopätkän verran liikettä erään maanantaisen Studio Fon-tuntini päätteksi – ja When the students are gone, … -videoita on nyt jo 14! Minusta on hauskaa miettiä minuutin mittaiselle videolle jujua. Joskus keksin sen etukäteen, joskus vasta kun jälkikäteen käyn kuvattua läpi. Ainakin palautteesta päätellen olen piristänyt monen päivää vaikka tiikerin, ketun tai tontun sijaan tanssin välillä ihan itsenäni. Olen kiitollinen luovuudestani, ja siitä että rohkeuteni käyttää sitä kasvaa.


Lokakuu

10_VuodenYstäväSelfie

Vuoden paras ystäväselfie virolaisen Kristi Karjatsen. Odotimme tämän ottamista 10 vuotta! Ja joo, on olemassa onnistuneempikin versio tästä tilanteesta.

Lokakuussa Niafinlandin juhlavuosi huipentui Debbie Rosaksen vierailuun Helsingissä. Perjantainen workshop ja kahden päivän koulutus sai aikaan Suomessa ennennäkemättömän Nia-ryntäyksen. Olen itse tavannut Debbien koulutuksissa aiemmin ja itse vaikutuinkin ehkä eniten siitä, miten monia Nia-innokkaita maastamme löytyy – ja miten elämänmyönteisiä ja värikkäitä ihmisiä Nia vetää puoleensa. En tunne kaikki henkilökohtaisesti, mutta tiedän että jonkin hyvän perusviban jaamme. 😊

Marraskuu

11_Marraskuu_ToimistoTiikeri

Toimistotiikeri teki paluun! Itsetehty tiikeriasu pitää sekä vanhan puutalon viileyden loitolla että marraskuun tuoman kaamoksen sielusta.

11_TurkuNiaMaraton

Vuoden viimeinen Nia-maraton ilahdutti Turussa marraskuussa.

Joulukuu

Joulukuun puolivälissä Nia-kauteni oli jo paketissa. Runsaan viikon sisään mahtui itsenäisyyspäiväntanssit (josta kovaa vauhtia on niistäkin tulossa perinne), pikkujoulujamit parhaassa seurassa ja vuoden viimeinen #villasukkaperjantai-konsertti Kaarinan Mökki Galleriassa (kiitos myös upeaääniselle siskolleni, eli Basil Basilille). Alunperin Minna Twice-keikat mukailivat uutta kuuta, mutta käy järkeen että ne alleviivaavatkin enemmän kotoisuutta ja lämminhenkistä musiikkitilaisuutta. Jatkamme ensi vuonna – ja 11.1. keikan yhteydessä onkin… näyttelyni avajaiset! Huiiiii, jos tämä vuosi oli Niafinlandin juhlavuosi… niin ensi vuosi vasta juhlava onkin. Muuuutta, siitä lisää – tuonnempana. 😊

Sain myös aika viime tinkaan inspiraatiota myös ensi vuoden seinäkalenteria varten, ja kun sen vihdoin painosta hain pyörryin melkein ihastuksesta. Se on paras tähän mennessä – ja multa löytyy vielä muutama! Ehdin kuin ehdinkin saada valmiiksi myös joululahja-aakkoskirjan 6-vuotiaalle veljentyttärelleni. Olen iloinen, että olen saanut piirtämisestä taas kiinni. Tänä aamuna keksin, että yksisarvinenkin voisi saada oman oraakkelikorttipakan…

 

Ja joo: onhan tässä nyt ollut juhlistamista kerrakseen, kun näitä kuvia vielä katson ajatuksella läpi. Jätänkin suosiolla kaikki vuoden 2019 juhla-aiheet ensi vuoden ensimmäistä blogikirjoitusta varten.

Säilyttäköön uusi vuosi
sen mitä rakastat.
Tuokoon tullessaan
mitä kaipaat.
Vieköön mennessään
mitä taakkana kannat.

Pidäthän parhainta huolta itsestäsi – tanssimisiin taas!
Minna 😘

PS. Nia-vuosi alkaa loppiaisten yhteisohjatulla valojameilla Studio Fonilla su 6.1.2019 klo 11-12.15. Tervetuloa! Drop in, ja 10 e/tanssija.

PPS. Ja tässä vielä siis hyväksi todettu perusjumppaliikesarja, joka kuulemma pistää aineenvaihdunnan liikkeelle. Teki ainakin mulle hyvää kaikkien vihreiden kuulien, Julia-marmeladien ja Mauri Kunnaksen Koiramäki-teemaisten Talvi-konvehtien jälkeen. Oops I did it again. Onneksi liike on lääke.

Jumppa1

Pää roikkuu kyllä ihan rentona, vaikka huppu estää sitä näkemästä.

Jumppa2

Kumpaankin suuntaan kiertäen, sen verran kun itsekullakin sujuu.

Jumppa3

Vaihda tässäkin jalkaa!

Jumppa4

Venytys yläviistoon tekee sisälmyksillekin hyvää. Ei hätää, vatsa ei kauaa ollut paljaana.