Viimeisen tanssin viisaus

Ulkona sataa. Viime kirjoituksesta on niin kauan, etten enää muistanut blogini salasanaa.
*
Muun muassa Niassa puhutaan toisinaan aloittelijan asenteesta (eng. beginner’s mind), mielentilasta joka mahdollistaa ennakkoluulottoman asennoitumisen edessä olevaan tilanteeseen, tietoon, ihmiseen. Tiistain tunnilla juhlistin avoimuutta oppia jotain (uutta) riippumatta siitä, miten tuttu jokin liike tai rutiini on. Maanantain tunnilla olimmekin olleet syklin toisessa päässä: valmiina luopumaan, jättämään hyvästit – tanssimaan viimeisen tanssimme. Tanssi taisi kai ennemmin käydä kenraaliharjoituksesta kuin kirjaimellisesti viimeisestä, vaan myönnän: loput ovat olleet mielessäni viime aikoina. Taas kerran elämäni näkyy ohjaustyössäni, aivan kuten Nia niin usein arjessani.

Kuunvaihteen myötä melkein kymmenen kuukauden pestiksi venynyt alunperin runsaan kuukauden suunnittelijasijaisuus ruotsinkielisen työväenopiston, Åbo Arbiksen, toimistossa päättyy. Minusta on pidetty aivan äärettömän hyvää huolta ja työtehtäväni ovat olleet selkeästi rajatut. Minulla on ollut mukavasti sekä vaikutusvaltaa, sosiaalista kanssakäymistä että elämäni toistaiseksi suurin säännöllinen kuukausipalkka (vaikka osa-aikaisena olen keväällä töissä ollutkin). Olen ruotsinkielistä sananlaskua mukaillen tavallaan saanut sekä säästää että syödä kakkuni – nauttia vakituisista tuloista joutumatta jättämään täysin sydämeni polkua. Esimerkiksi musisointi on jäänyt pienemmälle, vaan toisaalta ajanjakso on ollut yhtä hetkessä elämisen juhlaa, sillä muulle ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa. Haikeutta olen jo ehtinyt päättyvästä työsuhteesta tuntea, nyt huomaan tämänkin: kun toimistotyöni to do-lista lyhenee lyhenemistään ja vapaus häämöttää horisontissa, oloni kevenee kevenemistään. Tähän liittyy myös se viimeisen tanssin viisaus: nauttimista siitä, mitä on. Luopumista siitä, mitä ei ehdi saada valmiiksi.

Samalla, kun olen totuutellut ajatukseen arbiksettomammasta arjesta, olen koiravahtina siirtynyt koirattomasta elämästä koiralliseen ja takaisin. Samanaikaisesti eräs ystävä kutsuttiin aivotutkimukseen hämärän löydöksen takia (kyseessä oli väärä hälytys). Toisesta tuli äiti (tervetuloa maailmaan, uusi ihminen; hyvästi vanha elämä). Fuego Lounge ilmoitti lopettavansa toiminnan Martinkadun salissa (kiitos Vestalle ihanasta yhteistyöstä).

Punaisena lankana ajatuksissani kulkee tuore kokemus siitä, miten jostain luopuminen luo tilaa jollekin toiselle. Sen muistaminen, että vaikka kuinka teen parhaani, tulee todennäköisesti aina olemaan asioita jotka jäävät puolitiehen, tai tekemättä kokonaan. Tämän hyväksyen huomaan kulkeneeni täyden ympyrän, päätyneeni takaisin lähtöruutuun, aloittelijaksi aloittelijan paikalle.

Uudelle avoimena kiitollisuus korostuu. Pitkän talven ja hitaan kevään jälkeen taidan olla heräämässä eloon yhtä yhtäkkisesti kuin puut ympärilläni viime viikolla. Tervetuloa takaisin, yrittäjyys ja yritteliäisyys. Teitähän ehti tulla jo ikäväkin.
*
Kevätkauden viimeiset Nia-tunnit Studio Fonilla ma 5.6, Fuegolla ti 6.6 ja sokerina pohjalla Littoistenjärven rannalla ke 7.6. Lisätiedot kotisivuiltani, jotka nekin taas hieman nahkaansa loivat. Astukaamme kesään!

Ellemme_square.jpg

 

 

 

Joskus tarttee kurkottaa

Eilistä kutsutaan kuulemma maailmalla “Blue Monday”ksi. Masentava maanantai: vuodenvaihteen juhlahuuma on viimein laantunut, lomat on loppu, ehkä rahatkin. Edessä on katkeamaton putki arkea niin kauas kun silmä siintää. Vai onko sittenkään?

Kuljin eilisen iltatunnin jälkeen kotia kaupungin halki, pakkaslunta putoili hitaasti. Tarpeeksi kerroksia yllä ja minun on talvisin mukava olla: ajatus kulkee pakkasella paremmin.
Sulattelin tunnilla kuultua:

Mulla on aina Nian jälkeen eläväisempi olo.

Tää on just mitä tarvitsen just nyt – vapautta tanssia omalla tavallani.

Jäin kuulostelemaan mitä omalle keholleni tunnin jäljiltä kuului. Ristiselässä kihelmöi lämpimästi, taisivat nikamani huokailla onnesta siitä lisätilasta jota olin niille tanssin kautta luonut. Myös mielentilalleni oli tapahtunut jotain: pienoinen alavire tai alakulo joka on sävyttänyt olemistani viimeisen viikon verran oli tipotiessään.

Tunsin itseni kevyemmäksi, iloisemmaksi, toiveikkaammaksi kuin vähään aikaan, ja huomasin taas kerran hyötyneeni itsekin eilisen tunnin johtotähdestä: itselleen sopivan venytyksen löytämisestä ja sen ilmaisemisesta. Venyttäessä sekä tuo lisää tilaa johonkin kohtaan kehoaan, että vie enemmän tilaa ympäriltään. Pakkohan tuon tunteisiinkin on vaikuttaa – mitä sitä ihminen nyt itseään pienemmäksi tekemään kuin on?

Alkaneen Nia-vuoden teema on virallisesti Say YES.
Eilen taisin sanoa kyllä ja antautua sen alkuperäisen ilon vietäväksi joka Niassa minuun vetosi ihan alkusekunneilta. Ei se välttämättä aina helpolla tule, eikä aina ole hymyä, tai naurua, tai edes tyytyväisyyttä. Välillä ilo on työn takana, välillä irtipäästämisen kyvystä kiinni. Ponnisteluakin! Ja kuitenkin niin sen kurkotuksen arvoista.

Mulla on aina Nian jälkeen eläväisempi olo.

Tulethan tanssimaan kanssani, jos tarvitset kurkotukseen kannustusta. 🙂

Kurkotin itseni kuvasta ulos, ja hyvä tuli.

Kurkotin itseni kuvasta ulos, ja hyvä tuli.

Näennäistä helppoutta

Syksyllä 2005 vietin kuukauden Uppsalan Nordiska Afrikainstitutetissa. Kuulin kaikenlaisia kokemuksia Afrikasta, kerroin omistani. Mieleenpainuvimman luennon piti tutkija Etelä-Afrikasta joka osallistui apartheidinjälkeisiin oikeudenkäynteihin, kuunteli eri osapuolia maan siirtyessä yhdestä hallintotavasta toiseen, haavojen hitaasti arpiutuessa. Tutkija kiteytti vallitsevan rauhan sanoihin “Peace is a tension”. Hän koki rauhan rakentuvan tietyn jännitteen avulla. Jännitteen, joka puolestaan koostui ihmisten tietoisesta pyrkimyksestä rakentaa rauhaa ja halusta ylläpitää sitä – jännitteestä, joka ehkä toi vastapuolia lähemmäs toisiaan paremman arjen puolesta. Pidin tuosta lauseesta paljon, ja se putkahtelee pintaan aina toisinaan – nyt ihan viime päivinä työstäessäni Cadence-nimistä rutiinia tuntikelpoiseksi (juujuu, kevään viimeisellä I LOVE NIA-tunnilla tuo tarjoillaan komiasti).

Cadencen fokus on ease. Ease tarkoittaa helppoutta, vaivattomuutta. DVD:lläni Carlos AyaRosas puhuu siitä miten ease käytännössä on sitä, että myös kiireen tai nopeiden liikkeiden keskellä tanssija säilyttää yhteytensä hengitykseensä, seuraa ilmaisussaan sitä mikä tulee luontevasti ennemmin kuin pakottaa. On kiehtovaa huomata, miten yksinkertainen hidas liike harjoittaa keskittymiskykyäni, pakottaa huomoimaan miten kannattelen käsivarsiani; tekee minut hyvinkin tietoiseksi siitä miten minun kannattaa liikkua jotta vaivattomuudentunne säilyy. Liikkeet kun rakentuvat aina jonkin lihaksen jännittämiseen, ja toisen myötä antamiseen. Uuh. Tulipa siis tässä mieleen, että vaivattomuus, helppous (ja väittäisin, optimismi, ystävällisyys, elämänmyönteisyys ja miksei hyväntuulisuuskin) vaatii työtä, pyrkimystä – halua ylläpitää sitä, tehdä töitä sen eteen. Että ehkä myös Ease is a tension.

Tervetuloa selvittämään minkälainen suhde sinulla! on vaivattomuuteen – Nia-tunnillahan sitä on helppo tutkia. 🙂

 

Ease is a tension.

Ease is a tension.

Sääntöjen keskellä kukkii vapaus

Vasta otsikkoa pohtiessani tajusin, että sivuan omalta osaltani viime viikon keskustelua sääntöjenasettelusta, niiden hyödystä ja siitä ainakin toisinaan kyseenalaistettavan kiittämättömästä asemasta josta niiden asettaja saattaa itsensä löytää. Toisaalta, kun säännöt ovat oikeasti järkeenkäypiä ja kannattavat kasvua ja maailman avartumista, niilläkin on mielestäni paikkansa.
Onneksi! olen tanssinopettaja, ja onneksi! tunneilleni saapuvat lähinnä vapaasta tahdostaan tanssimaan haluavat. Ja: onneksi! – käyttämämme säännöt kumpuavat useimmiten kehosta, sen tarpeista ja hyvinvoinnin edistämisestä, sekä elämänlaadun parantamisesta (no, noin sanovat kai kaikki joilla on oma lehmä ojassa. Mutku mun lehmä on oikeasti …hyvä lehmä).

Viime lauantain I LOVE NIA-tunnilla pääsivät taas valloillen muoto ja vapaus (form and freedom), kaksi ääripäätä jotka saattavat jakaa tanssijat kahteen leiriin: heihin,  jotka syystä tai toisesta vierastavat kymmenen sekunnin vapaatanssipyrähdystä, ja heihin jotka menevät sisäiseen solmuun joutuessaan seuraamaan järjestelmällisiä askelia. Vaan tätähän Nia tekee (mielestäni melkein) parhaiten: tuo näennäiset vastakohdat lähemmäs toisiaan, osoittaa miten niistä voi käytännöntasolla hyötyä, kummastakin.

Askelsarjat, lyöntien tai potkujen laskeminen, suunnanvaihto, tai jopa vain se, että pitää huolen siitä että tukijalan kantapää pysyy lattiassa kun toinen jalka potkaisee – nämä ruokkivat kaikki järjestelmällistä puoltamme, haastavat meitä liikkumaan ehkä meille uusilla tavoilla, tuovat vaihtoehtoisia tapoja toteuttaa liikkeitä. Vapaa liike avaa meille puolestaan mahdollisuuden itse-ilmaisuun, musiikin vietäväksi antautumiseen – jopa kaaoksen hyväksymiseen, tai “apua en tiedä mitä teeeeeeeeeen”-tunteen tunnistamiseen – ja ehkä vähitellen jopa selättämiseen.
Luin myös ilokseni mukavan kuvauksen vapaatanssin eri ulottuvuuksista: se voi olla kanava itse-ilmaisulle (luot ja ilmaiset tietoisesti jotain sinulle uutta), kehonhuollolle (käytät liikettä eheyttääksesi itseäsi fyysisesti) tai itsensä altistamista omien kuntoon liittyvien rajojen venyttämiselle. Näin vapaakin liike saa kehykset jotka ehkä rajaavat kokemusta pienemmäksi, turvallisemmaksi, selkeämmäksi. Ja sekä vapaus että muoto tukevat niin oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista kuin kehon ja keskushermoston ehdollistamista uusille tavoille tai liikeradoillekin. Ja sittenkin myös muodon sisältä löytyy yksilöllistä vapautta – vapaus valita miten muotoa toteuttaa.

Tiesitkö muuten, että jokaikinen Nia-tunnilla tanssittu kappale on saanut alkunsa vapaasta tanssista? Jepjep. Kumpi tuli ensin… kana vai muna? 😉

Muoto + vapaus = tasapaino (kuvan otti Laura Hellsten)

Muoto + vapaus = tasapaino (kuvan otti Laura Hellsten)

Suunnista ja niiden vaihtamisesta

Viime lauantain I LOVE NIA-tunnista asti fokus on ollut suunnissa: suunnanvaihdosta, suunnistamisesta, suunnan tiedostaminen tai liikkeen tietoinen suuntaaminen. Hui tulipa monta samankaltaista s-sanaa. Ja sitten vielä – tietoisuus suunnista suuntien sisällä, tai, miten jalkapohjat pysyvät niin suuren osan ajasta enemmän tai vähemmän rinnakkain alustan kanssa, kun loppukeho nousee ylöspäin painovoimaa lähes uhaten (paitsi että opimme White Beltillä, että painovoima yhtälailla kannattelee meitä). Tai, miten jalat voivat viedä eteen- ja taaksepäin, kun taas käsivarret liikkuvat ylös ja alas. Aivotkin pääsevät miettimään miten hallita mitäkin.
Huomaan itse miten varsinkin katseen käyttäminen liikkeessä tuo lisävarmuutta askeliini, ja askeleen varmistuessa ylävartalokin pääsee rentoutumaan aivan eri tavalla. Katsoessani tietoisesti suuntaan johon olen liikkumassa tai viemässä liikettä ohjaan liike-energiaani paljon selkeämmin, ja se on aistittavissa voimana, varmuutena, turvantunteena. Se on hyvin miellyttävä ja voimaannuttava kokemus. Minä osaan. Minä näen. Minä valitsen. Minä liiku(tu)n.
Äskeisen kirjoitettuani tajuan myös, että sama on koettavissa myös toisella tasolla. Todella nähdessäni ja kohdatessani sen mikä minulla on nenän edessä mahdollistaa myös tietoisemman valinnan miten minä haluan edetä, mihin suuntaan minä haluan kulkea. Viisaasti joku Nia-ihminen kerran sanoi, että olemme jatkuvasti matkalla joko unelmistamme poispäin tai niitä kohti – ja toisaalta, mitä varhaisemmassa vaiheessa tiedostan mihin suuntaan olen menossa ja miten, sen vaivattomammin voin sen vaihtaa ja korjata.

Hmm, noniin, vietetäänpä taas muutama päivä kehoa oikeasti kuunnellen, kevätvalo on vissiin sekoittanut pakan taas vaihteeksi. Hitaastikin hyvä tulee, ja maisemistakin ehdin siten nauttimaan eri tavalla. Niistä sisäisistäkin, viisaista.
Oikein valoisaa pääsiäistä, iloista kevään juhlaa!

Kesäaika saapuu; kasvusuunta ylöspäin.

Kesäaika saapuu; kasvusuunta ylöspäin.

Sisäistä lämpöä luoden

 

Sanon sen suoraan samantien: ei tämä maaliskuinen kylmyys minua sen kummemmin vaivaa, eikä ihmetytäkään. Ja kyllä, samanaikaisesti huomaan välillä pihalle astuessani kuvittelevani kesän kaiken lumen keskelle, valo kun jo välillä kielii hitaasti (mutta varmasti) lähestyvästä vehreämmästä vuodenajasta. Kuten viime postauksestani kävi ilmi, valon lisääntyminen tosin aiheuttaa kehossani enemmän hämminkiä kuin miinusasteet. Ei, ettenkö iloitse pikkuhiljaa paljastuvista rinteistä tai linnunlaulun lisääntymisestä, päinvastoin – kyllä minullakin kuplii vuodesta toiseen jokin kevään aiheuttama sulous ja toivo pinnan alla, ehkä suorastaan fyysinen aistimus jostain uudesta, jostain alati muuttuvasta, jostain elävästä.
Olen huomannut tuon kokemuksen voimistuvan varsinkin jäänlähdön aikaan – jotenkin joen vapaana virtaamisesta tulee ihme. Eilenkin sen jäällä pystyi vielä mainiosti kävelemään, joten hetken kai joudun tuota vielä odottamaan, mutten oikeastaan mitenkään sinänsä malttamattomana. Olen tällä viikolla ymmärtänyt liikkua lempeästi, kierrättäen energiaa enemmän kuin sen tuulettamista pihalle. Malttanut jäädä paikoilleni, tai pysähtynyt kääntämään kasvoni aurinkoa kohti. Ihastellut jään ja lumen eri muotoja. Ja, tunneillani hakenut sulavaa, vaivatonta liikettä, pehmeitä linjoja; luonut tilaa yksityiskohdille ja niiden aistimiselle. Vaivattomuus on eri asia kuin laiskuus tai mukavuudenalueella pysyminen – aistin sen kehossani, itsessäni, voimaannuttavana ja voimavarojani kunnioittavana tapana olla, osallistua. Sanoipa sen eräs toinenkin tanssija tunnin jälkeen – miten mukavasti maltillisempikin liike lämmittää, ja varsinkin sisältä.
Joki on edelleen jäässä, ja kevääseen vielä muutama askel. Voi ne ottaa kevyemminkin, ja nauttia samalla näköalasta, revontulista iltapimeässä tai kimaltelevasta hangesta päivisin. Tai harmauden hiljaisesta hitaudesta, tarvittaessa.
Lempeää loppuviikkoa!

Talvitaidetta

Talvitaidetta

Kevättaikaa

Kevättaikaa

Viikon teema: tanssien tasapainoon

Viime viikolla toin ihanan Humanity-rutiinin taas ohjelmistooni, ja eräs tanssija totesi jo että yksi kappaleista on kuin tehty ravistelua varten. Onhan se. Joskus käsivarret taas liikkuvat musiikista noituneen käärmeen lailla toistensa ympärillä; selkäranka pääsee aaltoilemaan pehmeästi lantiosta asti kauas ylös niskaan. Toisinaan jalat vievät ympäri huonetta rytmin orjuuttamina kun taas blokit ja potkut tuovat keskittyneisyyttä kuvaan. Pysynkö suorassa potkiessani, säilyykö yhteyteni lattiaan, kantaako katseeni kauaskin; osaanko samanaikaisesti suunnata huomioni sekä ryhtiini, rytmiin, potkujeni korkeuteen? Entä löydänkö nivelistäni liikkuvuutta ikiliikkujan lailla, vauhdista tai suunnasta riippumatta?
Humanity leikkii paljon vastakohdilla – vasemmalla ja oikealla, pehmeydellä ja voimalla, mielikuvilla ja tunteilla – ääripäillä jos toisillakin. Olen tosin tässä jonkin aikaa epäillyt,  että se viiva jonka kummankin päähän näitä vastakohtia laitetaan onkin kaartuvampaa laatua, ja ääripäät lähempänä toisiaan kun ensin mielletäänkään. Ehkä tasapaino ja sen kokeminen – välillä fyysisenä aistimuksena ja kehonhallinnallisena yksityiskohtana, välillä suhteessa itseen tai toiseen ihmiseen – helpottuu sitä myötä kun ääripäät lähenevät toisiaan niiden välisen nyanssipaletin samanaikaisesti laajetessa. Hienosäätöön on varaa! Ja ehkä se helpottuu, kun ensin suurpiirteisesti luonnostelen ne ääripäät joiden välille keskipisteeni haluan asettaa. Tai, minne se on jo asettunut, huomiotani odotellessa – jostain kun sain senkin ajatuksen, että tasapainoon vaikuttaa eniten oma kykyni harjoittaa sitä hetkestä toiseen. 😉

Oikein tasapainottavaa viikkoa, ja onnea valintoihisi!

"Joskus tämä tie itserakkauteen vaikuttaa loputtomalta." "Ehkä se sittenkin on lähempänä kun mitä uskallat uskoa..."

“Joskus tämä tie itserakkauteen vaikuttaa loputtomalta.” “Ehkä se sittenkin on lähempänä kun mitä uskallat uskoa…”