Kokemuksia kehollisuudesta: paremmin voimisen punainen lanka, tai, myötätuulta on turha kyseenalaistaa

Voi Hangon kesä, ja Nia.

Kovasti koetin elokuun ensimmäisen viikon ajan saada aikaiseksi blogikirjoitusta joka sivuaisi kesäkuulumisiani tai kuun alussa lähettämääni uutiskirjettä jossa pohdin onnellisuutta ja omaa tuoretta kokemustani siitä.  Kirjoitus ei sattuneesta syystä oikein tahtonut tulla ikinä valmiiksi.

Nyt istun kotona keittiönpöydän ääressä teekupin kera ja sulattelen Hanko-viikonloppua jonka iltapäivällä kolmentoista Nia-kurssilaisen kanssa paketoin Rick Astleyn tahtiin:  Never gonna give you up!

Tarve päättää kolmen päivän Nia-kurssi juuri tuohon kappaleeseen syntyi osittain eräästä hetken läpästä, ja siitä tosiasiasta että 8-vuotiaana olin niin ihastunut Rickiin että punastuin videon soidessa telkkarissa. Kun äsken kirjoitin kappaleen nimeen tuohon ylös kursiivilla, mietin että niin – tuohan on ehkä jopa se paremmin voimisen punaisen langan ydin: ettei koskaan, koskaan, anna periksi. Eikä sen periksiantamattomuuden tarvitse (aina) olla sitä koko kehon jännittämistä, hampaat irveessä eteenpäin puskemista tai kiinni pitämistä. Yksinkertaisuudessaan ja käytännöllisimmillään se lienee sitä yhden askeleen tai hengenvedon ottamista kerrallaan. Mielikuvat jotka nousevat tämän lauseen myötä pintaan ovat osittain raadollisiakin – mutta sitähän on myös elämä. Continue reading

42 galaxies: A walk-through my ink universes | Vaellus mustemaailmankaikkeuksieni halki

Paintings on the floor.

Galaxies in the making. Maailmankaikkeuksia työn alla. Universum under arbete.

(Scroll down for English 💕)

Kun galleristi-ystäväni Sibel Kantola näki maaliskuussa maalaamani maailmankaikkeudet, hän halusi ne ehdottomasti Mökki Galleriaansa Kaarinaan. Kesäkuu oli vapaana, ja tykästyimme kontrastiin: vuoden valoisimpana aikana avaruuden pimeyttä esillä. Paitsi että, niin – omissa maailmankaikkeuksissani väriä on yltäkylläisesti. Sen verran monta NASA:n ottamaa avaruuskuvaa olen aikoinani nähnyt, että tiedän ettei edes avaruus ole mustavalkoinen.

Avaruus- tai galaksiteema on ujosti pyrkinyt maalauksissani esiin aiemminkin, mutta jotenkin aika oli niille nyt kypsä. Käytännössä päätin helmikuun lopulla kaksi asiaa:
1) maalaan maaliskuussa päivittäin pysyäkseni paremmalla tuulella talviarjen halki
2) minun on käytettävä loppuun hamstraani värimustevarasto

Maalamisesta – tai pikemminkin värien valuttamisesta – tuli todellinen henkireikä. Samalla sain muistutuksen siitä, että suurimmatkin projektit soudetaan maihin nimenomaan veto kerrallaan.  Maalatessani en kuitenkaan ollenkaan miettinyt mitä maalauksillani tekisin. Sitoutuminen omaan lupaukseeni ja galaksirivien tasainen kasvu oli tarpeeksi palkitsevaa; tie tärkeämpi kuin määränpää. Jotenkin asiat ovat taas kerran edenneet yksinkertaisesti omalla painollaan.

Näyttelyn lisäksi päädyin (kirjaimellisesti) yllätyksekseni käyttämään maalauksiani myös uusimman levyni kansitaiteena. Se, että Maailmankaikkeuksiani-näyttelyyn poikkesi 80-vuotias astronomi Norjasta, joka oli vuosikymmeniä galakseja tutkineella katseellaan katsonut tarkkaan läpi kaikki 42 tauluani ja todennut että tiedän mitä teen, tuntuu luonnolliselta jatkumolta – no, ihan kaikelle. Tää on mystistä, ja maagista, ja toisinaan melkein lähes selitettävissä oleva juttu, tää laiffi. 😇

Joka tapauksessa: sinulle toivotan mitä parhainta juhannusta ja kesänjatkoa. Olkoon myötätuuli ja tietoisuus kesän kauneudesta kanssasi, riippumatta siitä mitä kohtaat tai käyt läpi. Ja siis niin: mikäli et ehdi tai pääse piipahtamaan 28.6. asti esillä olevaan näyttelyyni, voit nauttia sen annista virtuaalisesti alla.

Taulut ovat alla kronologisessa eli maalatussa järjestyksessä. Päätin olla nimeämättä niitä, antaen sekä itselleni että katsojille tilaa nähdä niissä mitä kulloinkin on nähtävissä. Tähdellä merkityt ovat varattuja, muista voit kiinnostuessasi kysyä minulta lisää.

Kaikkea hyvää, ja tanssimisiin taas!
Minna

PS. Vielä ma 24.6. tanssimme Turun Studio Fonilla klo 18.15 alkaen. Drop in!

 

 

KaarinaLehti

Kaarinalehdessä oli näyttelystäni kiva juttu.

 

 

Dear human beaming,

warmly welcome to spend a moment lost (or found) in space. Below are the 42 Universes that came to be in mostly March this year, when I (luckily) once again remembered that painting is a very good way for me to stay sane during the final stretch of winter. The originals are currently exhibited at the Mökki Galleria gallery until June 28.

In case you wonder why Universes, I will simply say: why not?
My father used to take me out in the countryside darkness to look at stars and comets at a very young age. He recently told me, that I at first had not been very impressed at him pointing upwards to the sky. In 1986, at the age of seven, though, I remember us going out to take a look at Halley’s Comet through a telescope, and it felt somehow significant. Admittedly, my scientific curiosity for the night sky remained modest at its best, yet my emotional connection to it kept deepening and evolving. By my teenage years I started getting both philosophical and poetic about it, and somewhere along my twenties, I was introduced to NASA’s daily astronomy pictures. Awareness of the sky and its stellar constellations ripened into appreciation, and is now expanding to a celebration – both through music and pictures.

To abstractly nutshell my worldview:
Magically, or mysteriously, or maybe just coincidentally (insert laughter, if you wish 😅) a retired Astronomer recently walked into my exhibition. He scrutinized each and everyone of my 42 galaxies and the verdict was that I know what I’m doing. So much so, that one of my paintings immediately traveled with him back to Norway, where it hangs in his bedroom to remind him of the galaxies he observed in the early part of his life as an astronomer.

I’m inclined to think that if all else fails, I will just keep channeling Galaxies. 😇

In Joy,
Minna

PS. The paintings are displayed in chronological order. I chose not to name them, in order to let the associations of the observer (myself included) run free. They are all for sale. PM/DM me for more information, if you become interested. The ones marked with a star are already reserved.


Maailmankaikkeuksiani | My Universes

MiniUniverse1_Signed

#1.

MiniUniverse2_Signed

#2. *

MiniUniverse3_Signed

#3.

MiniUniverse4_Signed

#4.

MiniUniverse5_Signed

#5.

MiniUniverse6_Signed

#6. *

MiniUniverse7_Signed

#7.

MiniUniverse8_Signed

#8. *

MiniUniverse9_Signed

#9.

MiniUniverse10_Signed

#10. *

MiniUniverse11_Signed

#11.

MiniUniverse12_signed

#12.

MiniUniverse13_signed

#13. *

MiniUniverse14_signed

#14.

MiniUniverse15_signed

#15.

MiniUniverse16_signed

#16. *

MiniUniverse17_signed

#17.

MiniUniverse18_signed

#18.

MiniUniverse19_Signed

#19.

MiniUniverse20_Signed

#20.

MiniUniverse21_Signed

#21.

MiniUniverse22_Signed

#22.

MiniUniverse23_signed

#23.

MiniUniverse24_Signed

#24.

MiniUniverse25_signed

#25. *

MiniUniverse26_Signed

#26.

MiniUniverse27_Signed

#27. *

MiniUniverse28_Signed

#28.

MiniUniverse29_signed

#29.

MiniUniverse30_signed

#30.

MiniUniverse31_signed

#31. *

MiniUniverse32_Signed

#32.

MiniUniverse33_signed

#33.

MiniUniverse34_Signed

#34. * This painting lives in Frankfurt today.

MiniUniverse35_signed

#35.

MiniUniverse36_signed

#36. *

MiniUniverse37_signed

#37. *

MiniUniverse38_Signed

#38. This also, surprisingly, became the cover for my latest album, Immersed.

MiniUniverse39_Signed

#39.

MiniUniverse40_Signed

#40.

MiniUniverse41_signed

#41. * This one traveled with the Astronomer to Norway!

MiniUniverse42_signed

#42.* According to the Hitchhiker’s guide to the galaxy, the answer to everything is 42. (This painting lives in Frankfurt today). 😉

 

 

 

 

Havaintoja Turun Nia White Belt-viikolta

19_Turku_WB_White Belts_ 2019_Blommig ram

Onnittelut tuoreille White Belteille! Grattis till de färska White Belt-bärarna!

On Turun Nia White Belt-koulutuksen jälkeinen sunnuntai. Istun neliöterrassini puolivarjossa ja karistelen tuottajanrooliani kannoiltani hengitys kerrallaan. Punasin huuleni huvikseni ja osittain myös juhlan kunniaksi: perjantaina Hampuriin palannut valmentajamme Ann Christiansen viettää tänään, 9.6., syntymäpäiväänsä (grattis på födelsedagen, Ann! 💕).  Auringosta ja pitkästä työrupeamasta raukeana olen hyvillä mielin: koulutus, jota olen odottanut ja jonka eteen olen tehnyt töitä tavallaan edellisestä koulutuksesta lähtien, on paketissa. Kaikki osalliset vaikuttavat tyytyväisiltä, enkä tiedä jos voin tai edes haluan enemmän pyytää. 😊

Viides kokonaan käymäni ja neljäs tuottamani Nia White Belt oli omakohtaisesti sillä tavalla erikoinen, että siihen osallistui usea kanssani joko vuosia tanssinut tai vuosia sitten kanssani Nia-harrastuksensa aloittanut. Se, että saan olla mukana todistamassa heidän kasvua ja pieniä tai suuria ahaa-elämyksiä viikon aikana on ehkä kallisarvoisin kiitos jonka koulutuksen järjestämisestä voin saada.

Nia-koulutuksen nerokkuus piilee sen intuitiivisessa järjestelmällisyydessä: yksi asia johtaa toiseen mitä luonnollisimmalla tavalla. Oppimiskaari ja sisäistämisvauhti ovat välillä huikeat. Ero ensimmäisen ja viimeisen päivän välillä näkyy niin kasvoilla kuin ryhdissä, puhumattakaan siitä että monet kivut ja epämukavuudet – niin keholliset kuin mielen- tai tunnetasonkin – maagisen mystisesti voivat muuntua ja jopa kadota tyystiin viikon sisällä. “Ainoa” asia jota teemme päivästä toiseen on kehon ja aistimusten kuuntelu, tiedostaminen ja hyväksyminen – niin ohjatussa kuin vapaassa liikkeessä ja hiljaisuudessa, levossakin. Samalla saamme käyttöömme työkaluja joiden avulla muun muassa laajentaa liike-ilmaisuamme (8 stages of Free Dance), soveltaa Nia-liikkeitä tarpeisiimme (Nia 52 Moves: Learn, Move, Energize), tulkita ja kuunnella musiikkia mitä avaamammalla tavalla (Nia 8BC System) sekä katsoa arkeamme ehkä hitusen rakentavammin silmin (Dancing Through Life, Living Meditation, Life As Art). Ja joo, alleviivaan sanoja muun muassa.

Arvostan Nia-koulutuksissa myös selkeitä pelisääntöjä ja rakennetta, joka mahdollistaa sekä yhteisöllisyyden että yksilöllisen oppimisen. Tunteille on tilaa, ja niin on spiritillekin, eli sille omalle ainutlaatuisuudelle. Että tästä White Beltistä tuli juuri tällainen, on osallistujien summa. 😇 Allaoleva kuvakavalkaadi kiteyttäköön sen, mihin sanat eivät vielä tällä hetkellä riitä. Sen lisäksi, että sain viettää viikon Annin mainiossa seurassa ja (välillä oikein liikuttuneena) seurata Nia-taimieni kasvua, palasin omassa Nia-harjoituksessani taas lähtöruutuun ja ruokin kehotietosuuttani ja -hallintaani liiketeknillisiä yksityiskohtia hiomalla. Revähdyksen kokenut oikea pakarani ei ole kiukutellut kertaakaan viikon aikana, vasemman päkiän jumit ovat sulanneet, hartiat ovat taas laskeutuneet kaiken toimistotyön jäljiltä – ja niin on muuten äänenikin. Kuten sen olen kotisivuillani kiteyttänyt: kestävää kehitystä tukevat toiminnalliset valinnat voivat alkaa myös tanssilattialta. Jep. Tervetuloa Nian ihmeelliseen maailmaan.

Kiitos vielä kertaalleen kaikille kurssilaisille, vieraileville kertaajille, drop in-tunneille osallistuneille, ja käytännön asioissa auttaneille – sekä tietenkin Annille ja Nialle.💐 💕

Nia White Belt, Turku 1-7.6.2019:

01_Turku_WB_after class_Ann cracks up

Drop in-tunneilla piipahti viikon aikana ilahduttavasti vieraita. Vi hade många glada gäster på besök längs veckan.

03-Turku_WB_Jeans outfits with Sir DanceALot

Farkkupäivä – ja hölmöilyä Sir DanceALotin kanssa. Vi matchade varandra i jeans – och 14 år av mentor- och vänskap skapar utrymme för tönteri.

04_Turku_WB_upward punch sitting

Nia-tekniikan lyönteihin voi tutustua myös istualtaan. Vi bekantade oss med “punches” det vill säga slag också sittande.

06_Turku_WB_Braiding Pocahontas_Susanna

Tätä on tapahtunut aiemminkin: Ann näkee pitkät hiukset ja alkaa letittää niitä ennen tuntia. Det här har hänt förr: Ann ser långt hår och blir på fläthumör innan lektion.

07_Turku_WB_Laura mathcing the sofa

Laura Hellsten toi aikoinaan Nian Suomeen – ja sointui tietenkin Tanssistudio All-Starin sohvatyynyjen kanssa täydellisesti tunneilla vieraillessaan. Fru Hellsten (f. Karanko) var den första Nia-läraren i Finland. Hon bjöd in Ann Christiansen att hålla White Belt till Åland första gången sommaren 2004.

08_Turku_WB_local views

Kun on arvovaltaisia vieraita käymässä, tulee itsekin käytyä uusissa paikoissa kotikaupungissaan. Sokoksen Walo-tornin näkymät olivat varsin huikeat. Snygga vyer från Walo i Wiklunds hörn då vi tog vår ärade gäst upp i höjderna!

10_Turku_WB_Matching cups

Mun ja Riikan mukit mätsäävät. Vi har bra smak med Riikka. 😉

10_Turku_WB_Relax

Nia-koulutuksen harjoitukset tapahtuvat välillä myös vaakatasossa.  I Nia jobbar vi med en härlig variation av kroppsliga övningar.

 

12_Turku_WB_TeamTeach

Yllätystempaus: ohjasimme yhden drop in-tunnin yhdessä, ja Annkin pääsi nauttimaan oppilaana olemisesta (vas. vieraileva tähti Hanna Uusiprosi ja oik. WB-kertaaja Riikka Wallin). Överraskningsmoment: en av kvällslektionerna undervisade vi tillsammans!

14_Turku_WB_Ann_WhiteBoard_Alma

Valkotaululle piirtyy viikon aikana Nian kolmetoista keholäheistä periaattetta selitykseineen. Nia bygger på 13 principer som alla är djupt rotade i vår kroppslighet.

16_Turku_WB_Ann and wbs

Viikon viimeisen Nia-tunnin jälkeen hymy on herkässä. Såhär glad kan man bli av Nia!

15_Turku_WB_Belt throw

Ei taida olla toista lajia, jossa saatua vyötä tanssitetaan näin villisti ennen kuin se sidotaan vyötärölle. I Nia får vi faktiskt också ett fysiskt vitt bälte – som det såklart måste viftas på innan vi knyter det kring midjan. 

17_Turku_WB_Exit with train

Lentävä lähtö VR:n kyydissä – ja juna pysyi aikataulussa ja Ann ehti lentokentälle ajoissa (aivan kuten oletinkin). Ensi kertaan! Nytt för i år: tåg till flygplatsen! På återdansande, fina Ann.

 

18_Turku_WB_WhiteBeltCrew says bye

Sir DanceALot ja tiaraan tykästynyt tuottaja. On helppo hymyillä kun kaikki meni niin hyvin. Erityiskiitos myös Tanssistudio All-Starille jolta saimme ihanan salin lainaan. Det är lätt att le då allt gick så fint och bra. Kanske det blir mer Nia på All-Star i höst!

 

PS. Studio Fonin maanantaitunnit Turun Nahkurinkadulla vielä 10., 17. ja 24.6. klo 18.15-19.30. Drop in, kuten tavallisesti!

PPS. La 15.6. tuomme toistamiseen Eija Raitalan ja Hanna Uusiprosin kanssa Nia-maratonin Kuopio Tanssii ja Soi-festareille. Tervetuloa koko päiväksi tai osioon – lisätiedot täältä.

 

 

 

 

 

Pääsiäinen toi oivalluksen

KaviloPhoto_Minna_Listen To Your Whole Being

Ylläoleva kuva on muutaman vuoden takaa, mutta sen tunnelma sopi niin hyvin pääsiäisen herättämiin ajatuksiin että valitsin sen tähän. Voi pitkää tukkaani! 💕 Joka tapauksessa: toivottavasti kevätpyhät ovat tuoneet sinullekin hetken hengähdystauon, riippumatta miten tai jos niitä olet viettänyt.

Itse koetin kovasti vielä kiirastorstaina lyhentää to do-listaani, mutta iltaa kohti kasaantuva ärtymys oli hyvä muistutus lepopäivien tarpeellisuudesta. Pitkänäperjantaina harjoit(tel)in siis taas loikoilua pitkästä aikaa; lankalauantaina naulasin maailmankaikkeusmaalauksilleni ripustuskoukut.

Sukkasunnuntain aloitin kuin niin monet sunnuntait viime aikoina: lukemalla Adriene Mishlerin Yoga With Adriene -uutiskirjeen. Vaikken olekaan hetkeen joogannut hänen loistavien videoiden tahtiin, tykkään lukea häneltä terveisiä. Tässä esimerkki minuun kolahtaneesta tekstinpätkästä:

I once heard Deepak Chopra say, “Think of your body as an energy field, not as flesh.”

So, listen to your body really means listen to your whole being.

Viimeinen, (minulle) oleellisin lause vapaasti suomennettuna:
Kehoitus kuunnella omaa kehoaan tarkoittaa oikeastaan oman koko olemuksensa kuuntelemista.

Olenkin tänä kevätkautena puhunut paljon Nian myös henkiseen hyvinvointiin tai tunteisiin liittyvistä ominaisuuksista. Keholliset tuntemukset ja tarpeet ovat oleellinen lähtökohta suhteessa sekä lihallisuuteemme että ympäristöömme, mutteivät tästä huolimatta ainoa ulottuvuus ja/tai tieto joka meillä on käytössämme. Kevään herättämien aistien ja aistimusten keskellä on jopa vallankumouksellisen virkistävää oivaltaa että voimme käyttää koko olemustamme niin päätöksenteossa, vuorovaikutuksessa, unelmoidessa, kuin myötätuntoisessa ymmärtämisessäkin. Päätökset eivät näinollen synny pelkästään kehon, tunteiden tai mielen yksittäin sanelemina, vaan hengittävämmässä yhteistyössä jossa kaikilla olemuksemme osasilla on puheenvuoronsa.
Itsestäänselvää! miettii jokin osa minusta – ja kuitenkin tarvitsin muistutuksen moniulotteisuudestamme juuri nyt.

Noniin, mieli sai luvan laatia uutiskirjeen/blogikirjoituksen pääsiäispäivänä, koska keho sai sillä aikaa loikoilla ja sydämelle ja spiritille luvattiin urakan päätteeksi minttulakua ja Broad Cityn uusin kausi Yle Areenalla. Toisin sanoen: time to move on! 😇
Mikäli sulle tuli mieleen jotain aiheeseen liittyvää, ni kommentiruutuja löytyy. ⬇️

Hyvää arkea ja tanssimisiin taas,
Minna

PS. Arbiksen ja Kombin viimeiset kurssikerrat tällä viikolla! Auralan keskiviikkotunti jatkuu aina 15.5. asti, ja Pure Moven tiistaitunti toukokuulle ja Studio Fonin maanantaitunti 24.6. asti.

PPS. Ja hei – mun toinen Minna Twice-levy lähestyy tosiaan maaliviivaansa. 😅 Selvitän tällä hetkellä joukkorahoitusmahdollisuutta levynpainatusta varten… lisätietoja siitä pian!

PPPS. Mikäli mietit millaisia uutiskirjeitä multa lähtee matkaan, ni aika pitkälti tän tekstin tyyppisii (toki joskus hitusen informatiivisempiakin). Eiku nimi listaan ja tilaajaks, jos haluat sellasen suoraan inboxiisi.

Terveisiä toipilaalta: Mikä on toiminnallisen kehon mitta, muoto ja malli?

Nia unites body and mind.

Niassa keho, mieli ja tunteet sekä henki ovat yhtä.

Mun piti olla viikonloppuna koulutuksessa. Toisin kävi.

Ehdin jo miettiä että hyvin on vastustuskykyni hoitanut hommansa taas jo vuoden verran. Viimeksi olin sängyn omana vuosi sitten heti joogafestareiden jälkeen, ja kipeämpänä kuin aikoihin. Ei ehkä pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta siihen verrattuna tän vuoden versio vaikuttaa varsinaiselta kevytsellaiselta – vaikka tunteja ja menemisiä pärskimiseni ja lepotarpeen takia peruinkin.

Makoilun (ja okei okei, muutaman Netflix-sarjan) lisäksi olen mennä viikolla lähinnä lueskellut. Kuten olen hokenut tunneillani vastikään: kun keho on väsynyt, rasita mieltä; kun mieli on väsynyt rasita kehoa. Ja, lisättäköön tähän nyt vielä varmuuden vuoksi ja rautalangasta väännettynä: kun kummatkin on väsyneitä, lepää.
No, joka tapauksessa.

Luin ajatuksella Jukka Harjulta saamani uutiskirjeen*, jonka otsikko oli Nia-ohjaajalle nannaa: Pakara – Pelkkä ulkonäkötreeni tuhoaa terveyden – Treenaa näin. Uutiskirjeessä kyseenalaistettiin eristettyä, vain tiettyyn kehonosaan kohdistettua, ulkonäkölähtöistä treeniä ja neuvottiin miten käyttää kehoa kokonaisvaltaisesti jotta tasapainoinen toiminnallisuus säilyisi. Ilahdun jokaikinen kerta kun (ainakin näennäisesti) valtavirtaan kuuluvalta suunnalta hurrataan kokonaisvaltaisuuden nimissä ja pyritään parempaan, ei nopeampaan, rankempaan tai trendikkäämpään tapaan treenata (ja palautua). Tuuletin sisäisesti, kun paljon rakastamani kävely mainittiin oivana koko kehon huoltona.

Naamakirjassa eräs ystävä taas oli jakanut joogaa tarkastelevan artikkelin, jossa todettiin että ulkonäköjooga – notkeat nuoret näyttävissä asennoissa upeissa maisemissa – on vienyt huomiota pois joogan syvemmästä olemuksesta, mikä on saattanut tehdä lajista taviksille ehkä turhankin vaikeasti lähestyttävän ja antanut joillekin siihen taipuvaisille taas uuden mahdollisuuden toistaa no pain, no gain -harjoittelua hampaat irvessä. Onneksi tiedän myös että esimerkiksi lähipiiristäni ja yhteistyökumppaneista löytyy nimenomaan joogan kokonaisvaltaisesta vaikutuksesta puhuvia ja oppejaan henkisyydestä tinkimättä käytännönläheisesti ja  taitavasti soveltavia opettavia.

Silmiini osui myös hyvinkin ajankohtaiselta tuntuva juttu myötätunnosta aktivismina. Thich Nhat Hanhin perustamassa Plumvillagessa asuva munkki Phap Dung puhuu haastattelussa itsetuntemuksen ja myötätunnon roolista sekä tukemassa että ylläpitämässä mielen- ja maailmanrauhaa. Taas kerran toiminnallisuutta ja ulospäin suunnattua toimintaa tuetaan sisältä käsin.

Rupesin tässä vaiheessa miettimään toiminnallisuutta vielä filosofisemmalta suunnalta, ja puhalsinkin siten pölyt kirjahyllystäni löytyvästä Kimerer L. Lamothen Why we dance -kirjasta. Siinä tarkastellaan tanssia ja liikettä elinehtona ei pelkästään fyysisen toiminnallisuuden, vaan myös muun muassa yhteisöllisyyden, eettisyyden ja myötätunnon kannalta. Kuulemma olemme jo lajina ja hermostomme kautta sellaisia, että virittäydymme – joko tiedostamatta tai tiedostavammin – toistemme aaltopituudelle nimenomaan liikkeen ja liiketulkinnan kautta. Eläimellistäkö? No, mitä muutakaan? Nisäkkäitä monien muiden lomassa me kaksijalkaisetkin.

Lamothe kyseenalaistaakin Why we dance -kirjassaan tapaa ylistää luettua ja kirjoitettua ja sen varaan lähes poikkeuksetonta tukeutumista samalla kun kehokieli, aistimukset/aistilliset kokemukset, tai vaistonvarainen liike (kuten asennon korjaaminen, tai haukottelu) ja kehollinen ilmaisu edelleen usein luokitellaan tavalla tai toisella toissijaisiksi; toisinaan taiteeksi, usein jopa sivistymättömäksi. Kielellinen ilmaisu tai kuvaus kun on tästä huolimatta poikkeuksetta aina (vain) tulkinta jostain aistillisesti koetusta.

Tuntuukin siltä, että toiminnallisuuta on mahdotonta rajoittaa vain kehoon. Entä tunteet ja mieli, hengestä nyt puhumattakaan? Mielenkiintoista on myös että edellämainittujen lisäksi toisistaan erotellaan myös liikunta, liike – ja eläminen. Eikö voisi yksinkertaisuudessaan väittää, että elän, siis liikun? Tai, liikun, siis elän. Tai vielä toisin sanoen: elinvoima liikkuu minussa, siis elän.

Virtuaalimaailman vallatessa yhä suurempaa maaperää salakavala tapa, jolla yhä enenemissä määrin sosiaalisen median(kin) ja jatkuvan uutisoinnin kautta opimme reagoimaan nopein sanoin, aiheuttaa jatkuvaa pintakuohuntaa ja pitää vaivatta yllä käsitystä siitä että kaikki on loogisesti eli järjellisesti eli verbaalisesti eli korvien välissä ratkaistavissa. Turhankin moni asia leviää kulovalkean lailla. Silkkaa järjettömyyttä, sanon minä – ja kyllähän se ympärillä näkyykin. Toiminnallisuuttamme uhkaa niin eritasoiset ympäristöasiat kuin vieraantuminen sekä itsestä, kanssaihmisistä että kokonaisuudenkuvasta, puhumattakaan siitä mielestäni periaatteessa terveestä reaktiosta kiihtyvään (työ)tahtiin: sairastuminen ja uupumus.

Kuten olen ehkä aiemmin maininnut, Nia-harjoitukseni ja käymäni Nia White Belt oli yksi tärkeimpiä tekijöitä palautumisessani ja eheytymisessäni, kun itse loppukesästä 2006 paloin loppuun ja masennuin.

Runsaat puolitoista vuotta sitä ennen, liikunta oli omassa elämässäni Nian myötä vihdoin saanut muodon jossa oli tarpeeksi hauskuutta, äksöniä ja kokemattomammallekin ryhmätuntiliikkujalle helposti omaksuttavia liikkeitä innostuakseni lajista. Nia White Belt -koulutus puolestaan paljasti minulle täysin uuden lähestymistavan olemiselle, antoi pohdiskelevalle mielelle pureskeltavaa – ja, kuten myöhemmin kävi ilmi, työkaluja ja toivoa joutuessani edellämainittuun kokonaisvaltaiseen elämänkriisiin.
Tiesin myös masentuneena, että liike teki(si) hyvää. Sain sen myötä joko taukoa mustasta mielenlaadusta tai tilaisuuden tuulettaa myös vihaisempia tunteitani. Yhteisö ja yhteisöllisyys jotka kasvoivat säännöllisesti ihmisten kanssa yhdessä liikkumisesta tuki minua ehkä enemmän kuin olen ymmärtänyt. Olin osa sekä Nia- että tai chi-verkostoa, vaikka hyvin harvan kanssa suoraan tilannettani puinkaan. Ehkä sillä virittäytymisellä toistemme aaltopituudelle, josta Lamothekin puhuu, oli näppinsä pelissä? Tiedän omalta kohdaltani vain sen, että työkykyni säilyi, ja pikkuhiljaa palasi sekä elämänhalu että luovuus.

Entä siitä toiminnallisen kehon mitasta, mallista ja muodosta? Yksinkertaisuudessaan voinee olettaa, että toiminnallisuus tarkoittaa eri ihmisille eri tilanteissa eri asioita. Eri ammateissa, elämäntilainteissa ja olosuhteissa tarvittavat mallit, muodot ja mittasuhteet vaihtelevat. Ehkä pohjimmiltaan kyseessä on kyky ja mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa omaan arkeen ja elämään toivomallaan tavalla. Toiminnallisuus saattaakin parhaimmillaan olla sitä saumatonta yhteistyötä kehon, mielen, tunteiden ja hengen välillä. Toisin sanoen: sinunkauppojen tekeminen itsensä kanssa kannattaa aina. Se ei ole aina nättiä, eikä helppoakaan – useimmiten kuitenkin vaivan arvoista, ellei peräti hengen pelastavaa.
Tästä tuleekin mieleen: satuin muuten toipilaana katsomaan YLEltä myös Aino Sunin Ei koskaan enää-dokkarin räppäri Mercedes Bentsosta. Vaikkei musiikkigenre ole minulle sinänsä se tutuin, vaikutuin Linda-Maria Roineesta persoonana ja artistina. Useammin kuin mitä uutisoidaan, joku löytää kaikesta huolimatta paikkansa tästä maailmankaikkeudesta ja käyttää ainutlaatuisuuttaan hyvän ja rakentavan puolesta. Siinäpä sitä toiminnallisuutta kerrakseen.

Hyvää viikonalkua itsekullekin ja, rohkenen sanoa,
tanssimisiin taas.

Minna

*

PS. Tätä tekstiä on kirjoitettu päikkäreiden välissä, välillä myös vaakatasossa.
Henkilökohtaisen toiminnallisen kokonaisuuden puolesta puhunee sekin, että jos keho on väsynyt osaan tätänykyä harmituksen aallokoissa useimmiten kuitenkin aina valita miten suhtaudun esimerkiksi flunssaan (eli käyttää ajatusvoimaani, mieltäni). Joskus se on helpompi kuin toisinaan.

PPS. Oikolukiessani kirjoitusta, isäni lähetti sattumalta linkin oheiseen videoon, jolla uus-seelantilainen rugbyjoukkue tuulettaa voittoaan haka-esityksellä (haka on maorien perinteinen tanssi). Välillä mietin miten erilainen maailma olisi, jos kaikilla tunneilmaisuillamme olisi selkeät ja sallitut fyysiset kehykset, vaikka sitten koreografian muodossa. Sitten ajattelen että jumantsukka, jatketaanpa hommia, hoi Nia-lähettiläs.

PPPS. Joogafestareilla tulimme muuten hyvin juttuun aikidoseura Aikicirclen edustajien kanssa. Saamme toivottavasti jossain vaiheessa lähitulevaisuutta jonkinsortin yhteistyötä aikaan.

PPPPS. Helsingissä on muuten taas Nia-maraton parin viikon kuluttua! Siitä sitä toiminnallisuutta tukevaa treeniä koko päivän verran – tai sen yhden tunnin ajaksi, mikäli se passaa sulle paremmin.

*En muuten saa mitään etuja mainitsemalla tekstin toimijoita tai artikkeleita. Olen esimerkiksi Natural Bootcampin uutiskirjeen tilaaja, koska minusta on kiinnostavaa ja opettavaista miten muut kehomenetelmiä opettavat puhuvat kehosta ja harjoituksesta. Kaikki Nia-matsku on aina englanniksi, joten suomenkielistä kehollisuuteen liittyvää sanastoa on kiva kehittää näinkin.

Naistenlehdestä bongattu! Alkaako Niakin olla valtavirran liepeillä?

Mitä! Oisko Nia sittenkin jo valtavirtaa? 😀

Pakko muuten vielä sokerina pohjalle lisätä lainaus Jamie Samsin Dancing the Dream-kirjasta:

Any time that we refuse to feel what we are feeling, we use vast amounts of life force. All mental assessments or inaccurate assumptions stop the effortless flow of emotion that belongs to us as human beings. Allowing ourselves to feel the full range of emotions, without necessarily acting on them, is healthy. As we clear ourselves by releasing our wounds and the reactive emotions that come up when we feel hurt again, the energy-in-motion is recycled. We don’t get stuck in deying our will or in refusing to feel. When we hold on to feelings stuck in past wounds, they sour our attitudes and inhibit any kind of healing flow or emotional growth.
/…/ We cannot encounter the magic in life if we do not feel and acknowledge our emotions. If we are allowing our emotions to flow, we will feel wonder when it happens, and we will know that miracles are possible. We blind ourselves to possibilities every time we make a firm decision that life on planet Earth cannot offer certain experiences.

Olkoon liike siis lääke vastedeskin.

Vetistelystä viisammaksi, tai, Ehkä ryhdyn itkijänaiseksi vielä joskus

Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa vastikään.

Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa vastikään.

Tiistai-iltana tunnilta kotiin talsiessani tulin huomanneeksi, että lööpit ovat nyt kolme viikkoa putkeen toitottaneet suru-uutisia heti viikon aluksi.

Ensin oli mäkikotka, sitten yhtyeen keulakuva, nyt viimeksi traaginen hiihtolomatapaturma. Vaikka henkilökohtainen suhteeni näihin kaikkiin oli etäinen, surun ja menetyksen julkinen puiminen pisti minutkin miettimään millä mallilla oma terveys ja ennen kaikkea suhteet läheisiini ja rakkaisiini ovat. Onko kaikki tarvittava sanottu, olenko rakastanut tarpeeksi kuuluvasti ja näkyvästi? Useimmiten helposti hallittavissa (tai ainakin ohjeistettavissa) oleva sisäinen jossittelija heräsi hetkellisesti henkiin.
Samalla arki, rakas arki, rullaa. Vuodenvaihteen pyhät tuntuvat kaukaisilta, kevätkauden piiiiiitkä suora siintää silmissä. Vuosi 2019 on melkein jo peruskauraa (paitsi että kirjoitin vuosiluvun vastikäänkin edelleen väärin).
Hyvä, ja hieno, ja kallisarvoinen arki! Kuormittava, haastava, vaivalloinenkin arki –  varsinkin kun hoidettavat asiat kasaantuvat kuten niillä on taipumusta ja kevätväsymys kolkuttelee oveen. Vaikka olen pyrkinyt muistamaan yksisarviskalenterini viisaan Find poetry where you can -kehotuksen, vaikka D(anssi)-vitamiiniannos on ollut kohdillaan, vaikka rauta-arvot ovat seurannassa ja minulla on ystäviä lähellä huomasin minitalvilomani edetessä olevani varsin töttöröö. Hymy saattoi ehkä vielä yltää silmiin, mutta turkki alkoi olla varsin kiilloton.

Sunnuntaina koetin puuhailla jotain kotona, mutta käperryin lopulta tiikeripuvussani viltin alle pieneen kissamaiseen kerään; välillä nukkuen, välillä tuijotellen. Yöllä aavistelin jo maanantain menoa: aivoissa ajatukset kulkivat outoja polkuja, jumittivat minkä ehtivät. En ole koskaan potenut migreeniä, mutta kuvittelen että sahalaitakuviot ovat rinnastettavissa sisäisen näkökenttäni kummajaisiin. Ja juu, maanantaina sitten vollotin. Sen pitkän kaavan mukaan (siis sen todella pitkän).

***

Naamakirjassa näin vastikään muutamankin ystävän jakamana linkin Hidasta elämää-blogin kirjoitukseen, jossa pohdittiin sitä, että aurinkoisin ja energisinkin ihminen voi olla sisältä palasina (ja aidosti elämänmyönteinen). Saan itse jonkun verran  – sattuneesta syystä – palautetta juurikin aurinkoisuudesta: ohjaan lajia jonka ytimessä on rrriemu. Useimmat näkevät minut Nia-tunnin yhteydessä noin puolitoista tuntia kerrallaan, asian äärellä joka on minulle sekä intohimo että kutsumus. Itselleni on kuitenkin itsestäänselvää, että meissä kaikissa on ulottuvuuksia joita emme syystä tai toisesta aina tuo julkiseen tilaan. Tunnen esimerkiksi tarpeeksi ihmisiä joiden hutera terveydentila ei näy ulospäin, pyrkiäkseni olla parhaani mukaan olettamatta tai tietävinäni asioiden oikeita laitoja. Be kind, for everyone you meet is fighting a hard battle, toteaa se kuuluisa sananparsikin.

Itkusta en kuitenkaan halunnut kirjoittaa alleviivatakseni sitä palasina olemista. Mitä enemmän itkua mietin, sen enemmän sävyjä siitä löysin – ja huomaan niiden kiinnostavan minua. On niin monenlaista itkua, kyynelistä nyt puhumattakaan. Surutyötä, onnen tai suuttumuksen kyyneleitä, krokotiilikyyneleitä, itkunaurua – ja varmasti kaikkea tältä väliltä. Muistan joskus lukeneeni jostain, että surun ja ilon kyyneleet ovat koostumuksiltaankin aivan eri. Mikseivät olisi?

Lähtiessäni kirjoittamaan itkemisestä huomasin myös hakevani sanalle ikäänkuin varmuuden vuoksi vaihtoehtoja. Vetistely, vollottaminen, parkuminen, pillittäminen. Hyvinkin nopeasti jostain nousi myös se klassinen toteamus että itkeminen on akkojen puuhaa. Sitähän se nimenomaan on, itkuvirsiperinnettä myöten! Toisin sanoen, itkeminen ei ole heikkohermoisille. Ja vielä toisin sanoen: ehkä hermot ja hermostomme eivät olisi niin kovilla, jos itkeminen itsessään nähtäisiin soveliaana ihan kaikille. Tämä on kuitenkin eri asia kun sen väittäminen, että jokaisen pitää itkeä. Saisivatpa vain itkevät itkeä pilkatta ja häpeä(mä)ttä kun itkettää – ja sitten, eteenpäin, business as usual.

Itse itkin aikoinani, burn-outin tuoman tunnottomuuden lauettua, lähes päivittäin. Tanssiessa, mopatessani päiväkodin lattioita osa-aikaisena siivoojana; muistaakseni aina yksikseni. Pidin kynsin hampain kiinni Niasta, sillä tiesin että harjoitus helpotti oloani vaikka mikään ei ensin maistunut eikä missään vaikuttanut olevan mitään mieltä. Ajan myötä itkunpuuskat – puhun siis nyt sellaisesta ei-nätistä räkävollottamisesta – harvenivat. Joitakin vuosia sitten havahduin tunteeseen siitä, että itkiessäni oikein isosti en enää itkenyt pelkästään omaa särkynyttä sydäntäni. Kertoessani äidilleni tästä, hän lähetti samoihin aikoihin Hufvudstadsbladetissa ilmestyneen artikkelin itkijöistä tai itkijänaisista. Muistan kokeneeni helpotusta siitä hyväksyvästä viisaudesta, mikä jutun rivien välistä hohkasi (ja sana gråterska on mielestäni hyvin kaunis). En löytänyt juuri tätä äidin lähettämää juttua netin syövereistä, mutta sen sijaan kylläkin Turun Sanomien Itkijänainen johdattaa suruun-tekstin  jossa puhui itkijä Helena Nuutinen:

– Torjumalla surusta ei eroon pääse. Nykyihmisellä ei ole aikaa suruun. Suru ei kuulu menestymiseen, suoriutumiseen eikä se ole millään muotoa muodikasta. Ja kelle murheistansa edes kertoisi? Ei ole ketään, kehen luottaa. Parempi vaan ettei näytä omaa heikkouttaan muille, kilpailijoille.

Näinpä!
Onkohan ikinä ollut niin paljon tilausta itkulle tai itkijöille kuin nyt? Maailmassa on moni asia aivan päälaellaan ja tietoisuus maailmantilasta on tämän lisäksi käsiemme ulottuvilla jatkuvasti, hyppii usein jopa silmille. Uutisoinnissa keskitytään edelleen enemmän pieleen menneeseen ja pelottavaan. En sano ettei kannata olla valveutunut, mutta suon myös toisinaisen välinpitämättömyyden lahjan itsekullekin. TS:n haastattelussa edellämainittu Nuutinen toteaa myös seuraavaa:

– Nykyajalle tyypillinen joka puolelta tursuava ääni-, teksti- ja kuvamassa tekee torjumisesta tavattoman helppoa. Hiljaisuuden paljastamaa omaa sisintään ei haluta kohdata. Hiljaisuus pelottaa.

Omat viimeaikaiset Isot Itkut ovat lähteneet liikkeelle nimenomaan pysähtymisestä, hiljentymisestä. Nia-tunneilla ja toisinaan ohjaamissani syvärentoutuksissakin joku saattaa yllättää itsensä kyynelehtimällä, omien sanojensa mukaan usein syyttäkin. Lieneekö loppujen lopuksi yksinkertaisesti vain tervejärkisyyden merkki se, että kirittyämme liikaa, napsittuamme niitä murheenryynejä rinnan alle – otsikoista, lähipiiristä, sisältämme – kehomielitunnesielu-kokonaisuutemme pysähtyy kuin seinään. Ainoa tapa eteenpäin on tuolloin kulkea sen sydänsäryn läpi. Tears are a river that take you somewhere, sanoo esimerkiksi yksi lempi(noita-)akoistani, Clarissa Pinkola Estés.

Itse voin puhua itkupuuskistani näin selkeästi vain jälkikäteen. Keskellä niitä kaikki on usein vain pimeätä ja paskaa.

***

Kiinnostavaa on myös se, miten itkijöillä aikoinaan on ollut yhteisössä yhtä tärkeä osa kuin tietäjällä (kertoi minulle maailman luotettavin tietolähde eli Wikipedia). Itkemisen arvostus tai sen puute linkittyy tänään varmasti myös sen vaikeasti olevaan mitattavuuteen, paljon puhuttuun (ja oikeutetusti kyseenalaistettuun) tuottavuuteen. Riittäkö se, että olo paranee itkun myötä? Pelkästä itkemisestä on selkeästi myös matkaa esimerkiksi itkuvirteen. Karjalan sivistysseuran sanoin:

“Itkuvirret voisi yleisesti määritellä improvisoiden esitetyksi, mutta perinteellistä sanailmaisua noudattavaksi valitusrunoudeksi, jonka pääasiallisena elinympäristönä ovat olleet eräissä ihmiselämän taitekohdissa järjestetyt erojaisriitit.”

Tähän Lauri Hongon määritelmään voidaan lisätä se, että itkuvirret ovat itämerensuomalaisilla kansoilla etupäässä naisten runoutta, naisten hallitsema traditio, joka rituaali-itkujen lisäksi kattaa kaikki naisten elämään liittyvät yksityisetkin murheenaiheet.

Niin! Kun tämäkin on loppujen lopuksi taiteen laji, kirjaimellisesti: itkuvirsi on tavallaan itkun harkitun kanavoitu muoto. Muutamia itkuvirsivideoita nähneenä mietin tosin myös, että ehkei itkuvirsi ole parhaimmillaan ikuistettuna. Tunteiden luonteeseen kuuluu niiden aaltoilu, niiden perusolemus kun on sitä vapaata liikettä. Itkeminen ja itkuvirret liittyvät vahvasti tilanteeseen ja tilanne menee aina ohi, tai vähintään muuttuu. Kun jokin tänä päivänä mielletään (tai “ylennetään”) taiteeksi (tieteestä puhumattakaan), sillä voi myös olla etäännyttävä vaikutus. Helena Nuutista vielä lainatakseni:

– Jokaisella on omia keinojaan surun käsittelyyn. Kyllä ne löytää, jos vain haluaa. Itse pidän kirjoittamisesta, mutta joku toinen voi laulaa, maalata, piirtää, soittaa, mennä metsään tai puhua ystävän kanssa.

Minusta ei itse välttämättä kuoriudu esimerkiksi kanavallaan asioistaan kyynelehtivää itkuvloggaajaa (taidan olla siihen liian vanhanaikainen, yksityinen, herkkänahkainen ja laiska, tuossa järjestyksessä). (Vahvastikin) laidasta laitaan liikuttuminen on minulle kuitenkin ominaista, ja tajusinkin vastikään yhteyden itku(herkkyyde)n ja joidenkin omien kappaleitteni välillä.
Ehkä itken niitä asioita, joita en osaa ilmaista, joihin en vielä osaa ottaa kantaa millään muulla tavalla. Ehkä se herkkyys, jolla havannoin maailmaa ja sen haurautta toiveikkain sanoin ja kuvin, on se itkukolikon toinen puoli. Jos itku on pitkän ilon hinta, maksan sen mielelläni. Jos asiat ovat niin katoavaisia ja syklisiä kuin mitä uumoilen, pitkässä itkussa se ilo vasta piileekin.

Kaikin voimin eteenpäin, kuten tai ji-opettajallani oli tapana sanoa.

Liikkumisiin ja liikuttumisiin taas,
Minna

PS. Itkusta, itkemisestä ja itkuvirsistä opettaa lisää myös Äänellä itkijät ry  (he löytyvät Facebookistakin). Vielä jonain päivänä opiskelen tästä aiheesta lisää – ehkä sitten kun minulla on vielä selkeästi enemmän harmaita hiuksia (kirjaimellisesti). 😊 Seuraavaksi lähden tästä koneen ääreltä kuitenkin työhuoneelle viettämään aikaa laulujeni parissa. Senkin tuossa alkuviikosta itkettyäni nimittäin hokasin, että taas oli jäänyt oma luomistyö ja itseilmaisu – ne omat tärkeimmät henkireiät – arjen jalkoihin. Sisäinen tietäjä komensi takaisin runouden pariin. Poimin esille mustepullonikin.

Maalasin minimaailmankaikkeuden ja nostelen Alana Fairchildin upeita oraakkelikortteja.

Maalasin minimaailmankaikkeuden ja nostelen Alana Fairchildin upeita oraakkelikortteja. Piristyköön kukin tavallaan.

 

Know, that beneath even the most chaotic mind, ia a place of deep, quiet serenity within. Do whatever helps you dive deep to find it – dance, take some rest, meditate, do yoga, write, paint, make love, make music. In that quiet serenity within, you’ll be leaving unnecessary chaos behind and you’ll be presented with the gift of a new way forward.

~ Alana Fairchild, Journey of Love

 

 

En tee uudenvuodenlupauksia, mutta kaikenlaista muuta kylläkin (tai, Tervetuloa juhlavuoteeni)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vietin joulun ja vuodenvaihteen metsässä. Auringonnousu lähtöpäivänä vahvisti toiveikkuutani uuden vuoden suhteen.

Vuotta 2019 on kulunut kolmetoista päivää. Istun hieman uneliain silmin koneen äärellä ja pohdin mikäli toinen kuppi kahvia olisi fiksua. Minusta ei taida tänään löytyä ainuttakaan huutomerkkiä, mutta sisäinen hiillos kytee ja lämmittää: tein tällä viikolla paluun tanssilattioille, avasin näyttelyni ja olin tavattavana taiteilijana Mökki Gallerian lauantaisessa taiteilijatapaamisessa. Kahdestatoista maalauksesta olen myynyt nyt viisi.  Ei hassumpi aloitus juhlavuodelleni. 😮 💖

Ruotsinkielinen paikallisradio kutsui minut perjantaina höpöttämään hetken tekemisistäni ja kuulumisistani (aina silloin tällöin teen juttuja jotka ylittävät paikallisen ankkalammen uutiskynnyksen). Törmäsin viikolla tuttuun kaupungilla ja taiteilijatapaamisessakin samat kysymykset nousivat pintaan:

Minna, sulla on aika monta rautaa tulessa. Miten sä oikein teet tän kaiken? Miten sulla riittää energiaa?

 

Radiolähetyksessä taisin sanoa jotain siitä, että tiedän mitä haluan, mitä mulle on tärkeätä, ja mihin haluan aikani ja huomioni panostaa. Tutulle totesin, että vietin vuodenvaihteessa 10 päivää metsässä tekemättä mitään, ja samaa harrastan kesäisin (olen toisin sanoen oppinut kantapään kautta pitämään myös lomaa). Taiteilijatapaamisessa tuumin, että on paljon jota en osaa, ja että omat vahvimmat osaamisalueeni nyt vain sattuvat liittymään tanssiin, kuviin ja musiikkiin.  Lapsettomana, velattomana, onnekkuutensa tiedostavana aikuisena mulla on tällä hetkellä rahkeita ja intohimoa, draivia, toteuttaa ideoita jotka koen innostaviksi. Positiivinen palaute rohkaisee tekemään enemmän. Olen itse saanut vuosien aikana niin paljon tukea toisten taiteiluista, että olen onnellinen pystyessäni pistämään hyvän omasta puolestani kiertämään.

Kävellessäni radioon haastateltavaksi tajusin myös että olen puuhannut Head Up, Heart On– oraakkelinäyttelyäni kokonaan Minna Twice-alter egoani käyttäen – ja että se itse asiassa on ollut aika helpottavaa. Minna Twicessa kun on jo nimestä alkaen voimaa ainakin kahden Minnan edestä. Toisaalta on virkistävää saada olla välillä ihan Minna vain ja pohdiskella juttuja. Pohdiskelun myötä muistin taas, että vaikka miellänkin tekemiseni (itsekin) toisinaan rönsyileviksi, osaan olla myös suunnitelmallinen ja viedä asioita loppuun. Tuotteliaisuus ei siis ole yksinomaan luovuudesta kiinni, vaan myös kyvystä kanavoida luovuus rakentavasti.

Tähän liittyy ehkä löyhästi myös ne tekemättömät uudenvuodenlupakset. Radiotoimittajakin uteli niistä, ja nauroimme kummatkin lyhyelle vastaukselleni:
– Teetkö sä Minna muuten uudenvuodenlupauksia?
– En.

Sen sijaan että kerran vuodessa ryhdistäydyn tai kuvittelen ryhdistäytyväni elämänmuutosta varten, olen mielummin hereillä vuoden ympäri (kerta siihen juuri nyt pystyn). Tämä valppaus ei  tarkoita ylivirittyneisyyttä eikä jatkuvaa työntekoa, vaan hoksottimet kohdallaan olemista – nimenomaan sitä elävää meditaatiota, mihin Living Meditationkin viittaa. Pyrin pysymään tietoisena siitä missä menen suhteessa sekä itseeni että maailmaan. Pyrin tekemään niitä pieniä muutoksia tai korjauksia matkan edetessä; joskus onnistun paremmin kuin toisin.
Uudenvuodenlupauksia käytännönläheisemmäksi koen itse asiassa takarajat. Takarajat haastavat hyväksymään epätäydellisyyden mahdollisuuden – ja ryhtymään toimeen tästä huolimatta.

Varasin esimerkiksi tammikuisen näyttelyaikani joskus syksyllä, kun ystäväni Sibel totesi että hänen galleriansa kevätkaudessa oli vielä muutamia kuukausia vapaana.  Ajatus kahdestatoista maalauksesta oli mukana alusta asti, mutta loppupeleissä takaraja oli se, mikä tiivisti ne lopulliseen muotoonsa. Koska olin päättänyt tehdä maalauksista orakkeelikortteja, niiden täytyi myös valmistua tietyn ajan sisällä jotta saisin materiaalit painoon ajoissa. Samankaltaisen itseluodun paineen alaisena syntyi aikoinaan myös ensimmäiset nauhotukseni (sekä digijulkaisu notes to self vuonna 2012). Olen useammin kuin kerran osallistunut (oman mittarini mukaan menestyksekkäästi) helmikuun mittaiseen RPM-äänityshaasteeseen.

Kuten avajaisissa perjantaina totesin, tuntuu myös siltä, kuin jokin ympyrä on näyttelyni myötä sulkeutunut. Tutustuin Mökki Galleriaa pyörittävään Sibel Kantolaan 2000-luvun alussa: hänellä oli Turussa näyttely josta minä tein lehtijutun. Meillä synkkasi ensikohtaamisesta alkaen, ja olemme vuosien saatossa innostaneet ja tukeneet toisiamme lukemattomin tavoin – kyseenalaistamatta hetkeäkään toisen tekemisiä, tai valintoja. Tänään Sibelillä on oma galleria ja työhuone kivenheiton päästä kotoaan, ja minä luotan tarpeeksi tekemisiini tuodakseni niitä yhä enemmän esille.
Olen melko varma, että lupausten sijaan yllämainitun on mahdollistanut lannistumaton tekeminen – ja ennen kaikkea tekeminen, jossa on itselle sekä sydäntä että mieltä. Kuten Joseph Campbell tämänkin sanoittaa:

People say that what we are all seeking is a meaning of life. I don’t think that’s what we’re really seeking. I think that what we’re seeking is an experience of being alive, so that our life experiences on the purely physical plane will have resonances within our own innermost being and reality, so that we actually feel the rapture of being alive.

Täten oikein hyvää alkanutta vuotta myös näin blogini kautta. Katsotaan mitä projekteja ja takarajoja itselleni vielä vuoden aikana keksin. Joko väsyn juhlimiseen ennen aikojani, tai sitten 10 vuotta Minna Twicena innostaa uusiin äänityksiin… ja kesäkuiset nelikymppiset bileisiin… ja … niin edespäin.

Nyt aion näin Nuutinpäivän kunniaksi sekoittaa oman oraakkelikorttipakkani ja katsoa mikä kortti osuu tälle kuukaudelle. Kyllä pohdiskelu polulla pitää. 😊

Tapaamisiin taas, tanssilattialla jos toisellakin,
Minna

img_1700

Galleristi koirineen ja onnellinen tammikuun taiteilija jonka oraakkelmaalauksista tuli myös oraakkelikortteja.

PS. Mä laitoin muutamia vuosioraakkelipakkoja myyntiin myös nettikauppaani. Tilaa sieltä omasi, mikäli huomaat sellaista kaipaavasi. Jatkan hyväntekeväisyyttä ja lahjoitan korttituloista kalenteritulojen lailla osan Invalidisäätiön avustajakoirahankkeelle. Ja juu, tottakai maksan Sibelille galleriavuokraa aivan kuten kuka muu näytteille asettaja – niinkin ystävät voivat toistensa tekemisiä tukea.

PPS. Perjantaina 18. & 25.1. klo 17.30-19.30 sulla on tilaisuus astua viikonloppuun Nian ja qi gongin myötä. Mielenkiintoinen lyhytkurssi yhteistyössä Thea Mantsisen kanssa; mukaan mahtuu vielä – ja mulle voi ilmottautua: minna(a)dakinia.fi

PPPS. Kaikkia White Belt-koulutuksia koskeva tarjous on voimassa vielä 15.1. Toisin sanoen saat sen myötä myös Turun kesäkuisen koulutuksen ale-hintaan. Nappaatko?

PPPPS. Mikäli viihdyt naamakirjassa, voit seurata siellä Minna Twice-sivuani. Tarkoitukseni on keskittää vastedes kaikki taiteiluni samalle sivulle.

Oraakkelikortit: Include yourself in the dream

Oraakkelikortit 2019: Include yourself in the dream.