Terveisiä täydenkuu-uun jameista!

Täydellinen elokuun auringonlasku Littoistenjärvellä.

Täydellinen elokuun auringonlasku Littoistenjärvellä.

Olihan se pitänyt arvata: kuutamotanssit järvenrannalla ovat mitä parhain tapa laskeutua uuteen arkeen. Arjen taas ymmärsin alkaneen tänä aamuna – olkoonkin, että säännölliset tunnit alkavat vasta loppukuusta, vaan eihän tämä enää lomaa ole. Ajatukset kulkevat eteenpäin kohti syyskautta, ensimmäinen Nia-palaverikin on jo vyön alla. Ja vyöstä puheen ollen: mustahan se jo edessä siintää – eikä sekään ole lomaa sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan jotain jopa lomaa parempaa! 😀

Kotisivuiltani löytyy nyt päivitetty info kaikista tähän mennessä lukkoon lyödyistä tapahtumista ja tunneista – lisääkin saattaa vielä tulla. Pieni osa minusta on toisinaan vielä hieman haikea siitä, etten palaakaan osaksi Arbiksen hauskaa tiimiä. Suurin osa minusta tietää taas eilisten jamien jäljiltä, että olen jo osa maailman parasta yhteisöä: tanssivaa ja tiedostavaa, hilpeää ja henkistä Nia-porukkaa. Kiitos kollegoilleni, ja harrastajille. Märkä rantahiekka tuntui lopulta viileältä jalkapohjissa, vaan lantio ja alaselkä pehmenivät. Täysikuu taisi tosiaan viedä jotain mennessään, kun sille eilisen fokuksen myötä luvan annoimme. Oli aika luopua tähän mennessä kerääntyneestä tunnetaakasta. bone sigh arts-taiteilijan sanoin:

perhaps
perhaps power is letting go of the grip of the past and standing empty handed facing the future.

Jatkakaamme! ❤

Lopulta kuukin nousi. Suoraan sitä kohtaanhan me olimme tanssineetkin.

Lopulta kuukin nousi. Suoraan sitä kohtaanhan me olimme tanssineetkin.

Advertisements

Enää kuukausi viikkotunteihin

Uuden Nia-rutiinin opettelu voi näyttää tältäkin.

Uuden Nia-rutiinin opettelu voi näyttää tältäkin.

Tasan kuukausi viikkotuntien alkuun, ystävät hyvät!
Ja ilahduin muuten eilen lukiessani Jukka Harjun kirjottamaa Foamrollerin uutiskirjettä. Kyseessä oli Natural Bootcampin mainos, vaan teksti olisi voinut yhtä hyvin kuvata Niaa:
 

Vanhan maailman ”no pain no gain” ajattelu ei vastaa nykyajan haasteisiin.
 
Meillä on nykyään niin paljon informaatiota käsiteltävänä: kiire, talousasiat, sosiaaliset asiat yms. yms. että hermostomme on helposti pienessä ylirasitustilassa ja siksi treeni saattaa heilauttaa meidät enemmän ylirasituksen kuin kehityksen puolelle.
 
Uuden maailman treeni ottaa huomioon koko elämän ja homman nimi on ensin vastata arjen haasteisiin aktiivisesti palauttamalla keho stressistä. Tämä johtaa parempaan uneen ja jäykkyyksien ja kipujen vähenemiseen ja sitä kautta tietysti palautumiseen myös muista omista treenistä ja kuten tiedät, palautuminen vasta on kehittymistä.
 
Toiseksi, lihaskunto, sydämen kunto ja rasvanpoltto hoidetaan siten, että elämä (+ treenit) ei aiheuta ylirasitusta mielelle ja hermoston kautta ruuansulatukselle ja immuniteetille. Myös ryhdin ylläpito on tärkeä osaa tätä. Tietenkin tämä toimii vain jos treenit tekee ja mitä parempia tuloksia haluaa, sitä enemmän pitää tehdä, mutta rääkätä ei tarvitse missään kohtaa ja toisilla viikoilla ehtii tehdä enemmän ja toisilla vähemmän, se on ok!

 
Näin myös Niassa. Paitsi että – näin sielustävällisen elämän puolestapuhujana todeten – meillä myös satunnainen tunnilla käynti – tai treeni – voi sysätä jotain tärkeää liikkeelle.
Ylläolevien lainasanojen lisäksi voin kertoa, että kuvassa opettelen uutta Nia-rutiinia (elli koreografiaa) nimeltä Life. Elämän kaltaisesti siinäkin on toistoa ja yllätyksiä, blokkeja ja käsi-eleitä, rytmiä ja kaaosta; autuutta, ponnistuksia ja leopa. Tätä kaikkea siis luvassa taas 28.8 alkaen, kun Studio Fonin maanantaitunnit jatkuvat jälleen klo 18-19.15.
Hyvää kuunvaihdetta toivottaen!
:*

*

PS. Loma on tainnut tehdä tehtävänsä, sillä toissapäivänä havahduin siihen että minulla oli tylsää. Viimeisin tylsyys-merkintä on kesältä 2010 – seitsemän vuoden sykleissä kulkevat nähtävästi nämä. 😀

PPS. Syy kauteni hieman myöhäiseen alkuun löytyy koulutuksesta: lähden ensi viikolla Hampuriin hakemaan mustaa vyötä Niassa. Wuuwuu! 😀

Tapahtui taas sattumalta, vai…?

Mimi&HappyGoddess_Signed

Viitisen vuotta sitten poimin kirppikseltä mukaan pari irtohyllyä, aikeina käyttää niitä maalausalustana innostuksen iskiessä. Nelisen vuotta sitten innostus iski, ja yhteen hyllyyn ilmestyi ylläoleva maalaus. Olen aina pitänyt kuvasta – hahmossa on jotain hulvattoman anteeksipyytelemätöntä. Ja sillä on helmetkin kaulassa!

Pari vuotta sitten keittiössä istuessani katseeni osui maalaukseen. Yhtäkkiä keksin, että kuvaa kuuluukin käyttää korttipakan kannessa – siis sellaisen oraakkelikorttipakan, miltä voi kysyä neuvoa tai muuten vain hakea uuttaa suuntaa ajatuksilleen. Hmm, mikäs oraakkeli tässä sitten on työssä? No, Happy Goddess, tietenkin!

Selailin muistivihkoja ja päiväkirjoja, kävin läpi runojani ja laulujeni sanoituksia löytääkseni sanallisia helmiä kortteihin painettaviksi. Niitä tuli yhteensä 52, kortti vuoden jokaista viikkoa kohti. Painatin muutamia testikappaleita, otin itselleni ja annoin ystävilleni kokeiluun. Hyvin toimivat!

HG_korttipakka

Sanottakoon tässä, että eivät kortit edelleenkään elämääni sanele – ihan itsenäisesti päätöksiä teen niiden syntymän jälkeenkin. Useimmiten nostan kortin huvikseni, joskus katkaistakseni korviensisäisen kierteen joka syystä tai toisesta ei tunnu kauhean rakentavalta.
Joitakin viikkoja sitten huomasin olevani juuri yllämainitun kierteen kaltaisessa, ja siinä aamuverryttelyn keskellä hamuilin pakastani kortin. Se sanoi:

The only way to lead a happy, creative life, is to lead a happy, creative life.

Kotimaiselle vapaasti käännettynä: ainoa tapaa elää onnellista, luovaa elämää on elää onnellista, luovaa elämää.
Kuulin pääni sisällä melkein napsahduksen ymmärtäessäni että näinhän se on. Sitten ajattelin jo, että olipa fiksusti sanottu. Viikkoa ennen olin hakenut Radio Vegan Sommarpratare-sarjaan juttelemaan jostain minua koskettaneesta, mutta kesähöpinääni ei valittu. Aamujumpan keskellä, erään tutun juuri aloittaman podcastin innoittamana, ajattelin että hei, mikä estää minua tekemästä ihan oman ohjelman jossa saan filosofeerata minulle keskeisistä ajatuksista. Koska kortteja on 52, ohjelman runko on jo valmis: satunnaisesti nostettu kortti viikossa, ja lauseen, runon tai sanan nostattamia ajatuksia ja tuntemuksia jakaen. Olen niin monta kertaa itse saanut tukea ja innostusta jonkun muun sanoista, joten ehkä nyt on jopa korkea aika antaa jotain takaisin.

Näin syntyi idea Minna & the Happy Goddess -podcastiin. Sattuneesta syystä sydämen viestit kulkeutuvat kuuleviin korviini edelleen useammin englanniksi, joten englannista aloitin tässäkin. Ensimmäinen osa sai tosi kannustavan vastaanoton, ja lisää on tulossa.
Nii et mites se nyt menikään? Ainoa tapaa elää onnellista, luovaa elämää, on elää onnellista, luovaa elämää.
Aurinkoa alkukesääsi!

*

PS – Turun Blue Belt-viikkoon on muuten tasan muutama päivä. Kotisivuiltani löydät viikon aikana järjestetyt kaikille avoimet tunnit, mikäli tekee mieli tulla tanssimaan Nia-kouluttaja Ann Christiansenin kanssa. Jollet ole nähnyt Annia vähään aikaan, suosittelen sitäkin lämpimämmin. Nainen täyttää 50 vuotta 9.6., ja ainakin omassa maailmassani hän on oiva esimerkki siitä, miten vanheta ja viisastua ilolla.

 

Messujenjälkeinen maanantai

Aurakuva, mietelause, ihanan Mithu Oy:n korvikset.

Aurakuva, sokkona matkaan poimittu mietelause, ihanan Mithu Oy:n korvikset ja Nia mainittu TS:n etusivulla. 😉

Ohi on!
Tai toisin sanoen, vietin viikonlopun Turun messukeskuksessa loisteputkien valossa ja ihmishälinässä. Kuten totesin jossain aiemmin, en ole varsinainen messu- tai massaihminen. Koska kuitenkin olin osa a) mukavaa tiimiä – kiitos eritoten Carinalle ja lvingroomin Lauralle ja Karrille, b)  messuilla jo toista kertaa ja c) isäni tytär (pölisen halutessani tuttavallisesti ihmisen kuin ihmisenkin kanssa) kokemus oli loppujen lopuksi enemmän kuin mukava. Osastomme oli viimevuotista hieman isompi joten meilläkin oli nyt tilaa istua ja olla, vetäytyä hieman kauemmaksi ohikulkijoista tai astua lähemmäksi jos siltä tuntui. Edellinen messukokemus tarpeeksi tuoreessa muistissa lähtökohtanikin oli hieman eri: ei minun kaikille tarvitse olla olemassa. Luotin siis siihen, että kohtaan ne ihmiset joiden minun kuuluu kohdata ja kyllä niitä kohtaamisia kohdalleni osuikin. Hienoja keskusteluja elämästä ja arvoista ja osaamisesta. Osaava Nainen ei ehkä ole messuista hipsterein, mutta sillä taitaa olla sydän.

Iloa viikkoosi!

*

PS.
Ilokseni huomasin myös, että Nia alkaa olla jo aika monelle tuttu – elleivät ole itse tanssineet, niin ovat ainakin jostain joskus lukeneet. Kolmen päivän ajan tein pienen iltapäiväpyrähdyksen A-hallista C-hallin Hyvinvoinnin Plazalle, jossa tanssitin ihanan pelottomia tuttuja Nia -naamoja ja joitakin uskaliaita uusiakin. Ellei messuvieraille muuta jäänyt Niasta mieleen, ni ehkä ainakin pehmeitä puhuva, iloinen ohjaaja. Sainpa sen viimeisissä sessioissani sanoiksin puettua: “Nia -ihmiset hymyilevät usein, mutta se ei tarkoita että Niaan tarvitsee tulla hymyssä suin – sinne voit tulla juuri sellaisena kuin olet.” 🙂

PPS. En väittele aurakuvan todenmukaisuudesta, mutta uteliaisuuttani otin sen tänäkin vuonna kun sen kerran viimekin vuonna kuvasin. Mielenkiintoista on se, että viime vuoden messuilla olin aikamoisen paineen alaisena (maalarikoulu+ohjaukset+messut+…), ja ainoa kuvassa näkyvä väri oli liekehtivä kirkkaanpunainen. Kuten ehkä on käynyt ilmi, tässä on tämän vuoden mittaan kirkastunut asia jos toinenkin – ja kas, aurakuvakin oli kirkkaampi, eläväisempi ja täynnä kokemuksiani komppaavia värejä. Tjaah. Mene ja tiedä! Tai, innostu mistä innostut. 😉

lvngroomin Laura ja Karri: sosiaalisen median osaajia. Kuva: Carina Gräsbeck.

lvngroomin Laura ja Karri: sosiaalisen median osaajia. Kuva: Carina Gräsbeck

Osastovilinää. Kuva: Carina Gräsbeck

Osastovilinää – meiltä sai nykäistä mietelauseen narusta, levähtää sohvallamme teekupin kanssa ja saada opastusta somen käyttöön. Kuva: Carina Gräsbeck

Niaa oranssilla matolla. Kuva: Lorna Koskela

Niaa oranssilla matolla. Kuva: Lorna Koskela

Messut alkaa olla paketissa, ja se ehkä näkyy naamoista. Kuva: Laura Johansson

Messut alkaa olla paketissa, ja se ehkä näkyy naamoista. Kuva: Laura Johansson

Self-help -överit

Kuvitusta ensi vuoden seinäkalenteristani.

Kuvitusta ensi vuoden seinäkalenteristani.

Niasta oli kerran juttua eräässä hyvinvointilehdessä. Tästä innostuneena ryhdyin lehden tilaajaksi, ja viihdyin siinä osassa vuosia. Taisi olla viime vuoden puolella, kun jotenkin tunsin että olin hädintuskin ehtinyt sulatella viimeisimpiä hyvänolon- tai elämänmuutosvinkkejä, kun seuraavat mokomat kolistelivat jo eteisessä. Hei hetkinen, sanoin minä. Nyt pausea kehiin. Peruin tilaukseni (kohteliaasti kuitenkin), ja oli jotenkin helpompi hengittää.

Tämä muistui taas mieleen lukiessani äsken netistä Dagens Nyheterin juttua tanskalaisesta psykologian professorista jota tympii self-help –ilmiö coacheineen kaikkineen. Svend Brinkmann väittää, että “vastaus löytyy sisältäsi” -ajattelu saattaa johtaa ahdistuneisuuteen, yksinäisyyteen, masennukseen, ja että jatkuva “sisäisen äänen seuraaminen” eristää ja loitontaa meitä tarpeettomasti toisistamme. Että yksilöllinen vastuunotto painaa hartioillamme suhteettoman paljon, sillä ahdistus saattaa oikeasti olla vähintään yhtä paljon yhteisön ja ympärillä olevan aiheuttama. Koska ainakin osittain sijoitan itsenikin hyvinvointialalle, ja koska minunkin kirjahyllystäni löytyy self-help -luokkaan kuuluvia teoksia jäin miettimään proffan väittämiä. Milläs vesillä minä itse tämän suhteen seilaan?

Itse asiassa pidin etäisyyttä self help -kirjallisuuteen päälle parikymppiseksi asti. Kun sitten tykästyin esimerkiksi Richard Bachin kirjoihin ja osittain Niankin kautta päädyin lukemaan tietoisesta eheytymisestä ja parantamisesta, mielen vaikutuksesta kehoomme, meditaatiosta ja niin edelleen ja niin edelleen ja niin edelleen, lukukokemukseni oli juurtunut jo melko vahvaan itsetuntoon, melko selkeään omakuvaan, melko vakaaseen luonteeseen, melko hyviin perhe- ja ystäväväleihin. Pitkään kyseenalaistin koko self-help -kategorian tarpeellisuuden, mutta itse kykeninkin aika mutkattomasti valikoimaan mitä sieltä luin, mitä en; arvioimaan mikä puhutteli, mikä ei (nim. saatan tuomita kirjan sisältöineen ensimmäisen lauseen perusteella). En myöskään hakeutunut kyseessä olevaa kirjallisuutta kohti avuntarpeessa – panin vain merkille, että yhdessä vaiheessa minua kiinnostavat, puhuttelevat tai liikuttavat kirjat tai kirjailijat sattuivat luokitusjärjestelmän mukaan kuulumaan kyseiseen lokeroon. Jotkut näistä jäivät kertaluontoisiksi tapaamisiksi, joidenkin kanssa on tullut sinetöityä syvempi ystävyys. Useimmiten olen tainnut löytää kirjoista tukea jo olemassaoleville ajatusmalleille.

Eniten professori Brinkmannia taitaakin harmittaa self help -ilmiön ympärillä pyörivä bisnes – se, jolla jotkut takovat tuottoa toisten kärsimyksellä. Olen professorin kanssa samaa mieltä siitä, ettei itsensä “löytäminen” aina välttämättä tarvitse olla ykkösprioriteetti (voiko se “itse” olla edes kadoksissa?) ja että oma napa voi monestakin syystä käydä ahtaaksi jos sen kanssa viettää liikaa aikaa. Itsensä tunteminen, itsestä tykkääminen ja itsensä kunnioittaminen ovat kuitenkin omassa arvomaailmassani henkilökohtaisen hyvinvoinnin tukipilareita. Vastauksia ei välttämättä kumpua yksiselitteisesti sisältäpäin, muttei myöskään eristetysti pelkästään ympäriltämme. Itsetuntemus ei ole puhtaasti oman navan tuijottamista, vaikka se hetkittäin sellaista saattaa jopa vaatia.
Apua, innostusta ja tukea olemiseen – elämiseen – olen itse löytänyt myös lukuisilta tahoilta, jotka eivät mainosta itseään apuna lainkaan, ovat vain sitä syvintä itseään. Näin syksyn tullen huomaan esimerkiksi runouden taas kutsuvan: Mary Oliver, Eeva Kilpi ja Hafiz ovat täällä taas kovassa huudossa. Heitä yhdistävät tekijät – aivan kuten arvostamani self help -kirjojenkin kohdalla – ovat pilke silmäkulmassa, inhimillisyys, optimismi ja kehollisuuden, lihallisuuden, arvostaminen. Nämä arvot näkyvät toivottavasti myös työssäni Nian ja luovuuden parissa. Pyrin pysymään niiden asioiden parissa, joista on hyötyä ja iloa pitkällä tähtäimellä – niin itselleni kuin kanssaihmisillenikin.

Iloista lokakuuta, ja tervetuloa tanssimaan kanssani jos siltä tuntuu!

************************************************************

PS Stephen Kingin romaanit ovat muuten aiheuttaneet kohdallani oivalluksen jos toisenkin jo teini-iästä asti. Viimeksi tämä tapahtui viime syksynä Doctor Sleep -kirjaa lukiessani. Ei tainnut sen kirjan kannessa olla sanaakaan self-helpistä, ja siitä huolimatta vastaus sieltä tuli vastaan, sekä riveiltä että rivien välistä. Vähänkö yllätyin (not).

PPS Ylläoleva kuva on muuten julkaisemastani Everything Is Possible -seinäkalenterista vuodelle 2016. Se on myynnissä n-y-t-NYT – lue lisää täältä!

Ensimmäinen White Beltin jälkeinen aamu

Satuin loppukeväästä joitakin vuosia sitten ensimmäistä kertaa Rosen-hoitoon ja koin parantumisen ihmeen vasemmassa lonkassani. Lonkkaparka oli vuosikausia pitänyt kovaa ääntä tehdessäni vähänkään isompia avaavia liikkeitä ja hoidon myötä jotain selkeästi suli. Jaloistani tulivat niin eloisan levottomat, että jouduin jonkun aikaa tekemään pitkiä päivittäisiä kävelylenkkejä antaakseni niille tilaa purkaa vastalöydettyä voimaansa. Käveleminen vahvisti myös kokemustani ja mielikuvaa siitä, että minulla on lupa kulkea omaa polkuani omaan tahtiin.

12. kesäkuuta 2015 on ensimmäinen Nia White Belt -koulutuksen jälkeinen päivä. Heräsin paljon olettamaani aikaisemmin vaikka päivät olivat pitkiä ja ehkä erityisen intensiivisiä myös tuottajanroolini takia. Monia asioita pyörii mielessäni, ja ennen kaikkea nousee aistimuksina kehostani. On kulunut tasan 10 vuotta omasta ensimmäisestä valkoisen vyön koulutuksesta.

Tuntuu merkitykselliseltä, että edelleen löydän Niasta niin paljon iloa, voimaa ja hyvinvointia. Tuntuu merkitykselliseltä, että olen viettänyt kymmenen vuotta juuri tämän harjoituksen ja lajin parissa; että jokin on kutsunut minut sen pariin yhä uudestaan vaikka olen välillä ollut sekä väsynyt että tympääntynyt, kipeäkin. On ollut hienoa seurata miten edelleen melko nuoren lajin koulutus kristallisoituu, miten paljon tietoa ja osaamista jo yhden Nia-tunnin takaa löytyy, miten myös lempikouluttajani Ann Christiansen on kehittynyt vuosien mittaan. Kurssin järjestäjänä on upeata nähdä miten paljon se antaa osallistujille riippumatta siitä kuinka monta kertaa he ovat koulutuksen jo kokeneet, ja varsinkin kun he ovat ensikertalaisia jotka olettavat tulemaan “vain” tanssimaan viikoksi. Nia on niin paljon muuta kun musiikin tahdissa heilumista, vaan musiikin tahtiin heiluminen saattaakin olla tarvittava sysäys kohti Nian ja oman itsen ydintä.

Menneen viikon aikana on ollut erityisen huvittavaa ja samalla kiitollista huomata että henkilökohtaisella tasolla olen vuoteen 2005 verrattuna siirtynyt paljon enemmän tekemättömyyttä kohti tekemisen sijaan. Ensimmäisen koulutusviikkoni jälkeen läsnä oli paljon vapaatanssia, paljon askelten oppimista sekä uudenlaiseen musiikinkuunteluun totuttelemista; tuntien suunnittelua, ohjaamisen harjoittelua. Tein tuolloin edelleen tapani mukaan myös hyvin järkiperäisiä valintoja ja ratkaisuja varsinkin sydämen asioissa, ja vuosi Nia-koulutukseni jälkeen olinkin jo burn-outin kourissa. Niin myöhään kun viime syksynä huomasin viimeistenkin energeettisten haavojen noilta ajoilta vihdoin umpeutuneen, ja koko tämän ajan Nia on ollut mukana kuvioissa. Fake it til you make it, ja johonkin olen tosiaan tainnut päästä – en perille, mutta mielenkiintoiselle matkalle.

Ja ainiin, niistä ihmeparantumisista! Olen tässä kevään mittaan pohtinut, että periaatteessa kuuluisi olla mahdollista hiljentää myös oikean lonkkani naksutus kun se kerran vasemmastanikin katosi. Olen ollut myös toiveikas sen suhteen että osaisin itse olla osallisena eheytymisessä, etten välttämättä tarvitsisi kenenkään muun käsiä kehollani oivaltaakseni mistä kiikastaa. Nähtävästi sitä saa mitä tilaa: White Beltin toisena päivänä vietimme aikaa Nian perusaskeleen parissa. Heel lead, kantapää johtaa. Yhtäkkiä tajusin minulle uuden ulottuvuuden askeleessa ja miten olen sitä lähestynyt kaikki nämä vuodet. Sisäistäminen johti jalan rentoutumiseen, mikä johti pohkeen ja säären rentoutumiseen, mikä johti reisien rentoutumiseen – ja kun huomasin osaavan olla jännittämättä takapuoltani, oikea lonkka lakkasi valittamasta. Nyt: entistä enemmän läsnä jaloissani, entistä enemmän rakastavasti läsnä elämässä.
Ihmeellisiä ovat Nian tiet.

Iloista kesää sinulle, ja tanssimisiin taas!

*

Nia White Beltin avoimilla tunneilla käy kaikenikäisiä ja kokoisia.

Nia White Beltin avoimilla tunneilla käy kaikenikäisiä ja kokoisia.

White Belt on tanssia täynnä - ja niin paljon muutakin. Kuva: Maria Sundström

White Belt on tanssia täynnä – ja niin paljon muutakin. Kuva: Maria Sundström

Kymmenen vuotta rinnakkain Nia-polulla - kouluttaja Ann Christiansen ja minä.

Kymmenen vuotta rinnakkain Nia-polulla – kouluttaja Ann Christiansen ja minä.

Kyllä, White Belt tuo valkoisen vyön. :)

Kyllä, White Belt tuo valkoisen vyön. 🙂

Tuoreet Nia White Beltit Turun Studio FONissa. Onnea matkaan!

Tuoreet Nia White Beltit Turun Studio FONissa. Onnea matkaan!

Viiskyt harmaata ja toivonpilkahdukset

Joku kommentoi naamakirjassa kaikkitietävästi, että ihminen pystyy erottamaan vain noin kolmisenkymmentä harmaan sävyä. Katotaas mitä tänään on tullut vastaan.

Lapaset. Huppari. Nilkkalämmittimet. Rannelämmittimet. Pipo.
Katupöly.
Parkkimaksuautomaatti. Liikennemerkki. 7 eri hopeanharmaata autoa samoissa liikennevaloissa. Pisnesnaisen talvitakki. Peltikatto. Paku formerly known as white. Juhana III:n pää. Pikkupojan verkkarit. Ne mun kolme harmaata otsatukassani, (kuulemma) kourallinen päälaellani ja laajentuva läikkä herra Missän parrassa. Ja ehkä ne kaikkein rassaavimmat:
Eilinen taivas. Toissapäiväinen taivas. Viimeviikkoinen taivas. Viimeaikainen taivas.

*

Toisinaan tulee mieleen, että ohjausteni energiatasosta voisi varmasti päätellä päättömyyksiä jos toisiakin minusta – siis siitä kuka tai millainen olen, tai mitä minulle kuuluu. Niinpä: iltapuolelle sijoittuviin Nia -tunteihini mennessä olen yleensä vihdoin jo hereillä. On tullut otettua kirkasvalolamppua, sumppia, ehkä innostavaa seuraakin muodossa tai toisessa, ja tanssiessa talvihorroksesta kuoriutuu uuden veroinen ihminen. Ei ettenkö olisi luonnostanikin tilaisuuden tullessa herkästi innostuvaa ja perustavanlaatuisesti puuhailevaa sorttia, ja kuuluu minulle itse asiassa tällä hetkellä yleishyvääkin. Sanonpa sen silti nyt itseni ja useamman muunkin puolesta ääneen: harmaa syö.

Ennen kirkasvalolamppua, aikoina jolloin sokerinkulutukseni oli hälläväliätasoa, tämä oli minulle raskainta aikaa vuodesta. Valon vähentyminen ei ahdistanut ollenkaan yhtä paljon kun sen paluu, ja minulla meni vuosikausia ennen kuin sain yhtälön oikein päin mielessäni:

Helmi/maaliskuun vaihteessa olen pohjoisen ihmisenä sekä henkisesti että fyysiseti hauraimmillani, varsinkin harmaan ja lumettoman talven jäljiltä. Haukotuttaa, hidastuttaa, harmitus nousee herkemmin pintaan jos olen sillä päällä. Lisääntyvä valo on viettelevää, päivät pitenevät ja sen myötä tekemisen mahdollisuus. Ruokahalu kasvaa tehdessä – ois niin kivaa – ja realiteetti astuu kuvioihin – mut mä en jaksa. Tässäpä vasta tulikoe jos harjoittelee myötätuntoa ja lempeyttä itseään kohtaan.

Muun muassa jenkkiläinen kirjailija & taiteilija SARK puhuu lämpimästi ja kokemuksella micro managementin puolesta: tehtävien pilkkomisesta niin pieniksi osiksi, että niiden hoitaminen luonnistuu lähes vahingossa.
Noniin, Minna. Mitäs jos a) pesisit vaikka yhden haarukan tiskikasasta? b) vastaisit vaikka yhteen sähköpostiin tänään? c) maksaisit vaikka yhden laskun niistä kasaantuneista?
Eivätkä lahjuksetkaan ole laittomia.
No, jos vaikka teet sen tapahtumaflaikun ensin ja SITTEN katot sen kissavideon?
Toi-mii.

Uusin tapani suhtautua jaksamiseen ja jaksamattomuuteen on arvostaa joka ikistä pientä elettä tai tekoa, joka on kotiinpäin. Ja toisaalta: aina ei tarvitse jaksaa, tai haluta. Harmaassa on hyvä levätäkin. Harmaudesta löytyy esimerkiksi ehkä suurempaa suvaitsevaisuutta surua kohtaan, hiljaista myötäelämistä hellittämisen kanssa.

*

Ja niistä toivonpilkahduksista: välillä ne voivat olla odottamattoman sydämellinen ele tuntemattomalta, toisinaan sinitaivas. Joskus usko itseen saa nosteen ihan vaan siitä, että jaksoi jotain, sittenkin. Omalla kohdallani to do-listat koneella tai puhelimessa ovat tuhoon tuomittuja, mutta sydämenmuotoiset post it -laput ajavat asiansa yhä uudelleen.

Micro moves.

*
Ja olihan toi nyt aika sensaatiohakuinen otsikko. Kerrottakoon siis, etten ole sitä erästä ajankohtaista elokuvaa nähnyt. Osaan keksiä useampia periaatteellisiakin syitä, mutta käytännön löytyy yksi yli muiden: ei vain kiinnosta. Teininä selailin Karjaan kirjastossa salaa niitä Minkälieklaanin kirjoja joissa oli (mielestäni) graafisia seksikohtauksia, ja Basic Instinct -elokuva jota en tosin ole nähnyt tähän päivään mennessäkään, oli noihin aikoihin ennennäkemättömän röyhkeä. Hyväksihän tässä kaikesta huolimatta kasvettiin.
Toisaalta on myös hyvä, että asioista pidetään ääntä ja nostetaan melua. Arkisissa teoissa se naisenkin kuva (uudelleen)rakentuu; siinä miten minä kohtelen itseäni ja kanssasisariani. Onneksi ympäriltämme löytyy yhä enemmän fiksuja naisia äänessä (hatunnosto muun muassa Liz Gilbertille!). Ja naistenpäivänä juhlimme taas ainutlaatuista fiksua filmaattisuutamme tanssilattialla: Studio Fon, 8.3. klo 12-13:30. Tervetuloa! ❤

 

SummerMaidenKISS