Kokemuksia kehollisuudesta: kehohäpeästä kodikkaampiin tunnelmiin

Jotkut asiat vaikuttavat kulkevan kehää: törmään niihin säännölliseti. Ihan muutaman päivän sisään silmiini on osunut Hesarin kirjoitus Tuuma-kustannuksen Rakas keho-kirjasta, jossa suomalaiset naiset pohtivat suhdettaan kehoonsa (tilasin juuri itselleni kappaleen), sekä erään jenkkiläisen Nia-kollegan somepäivitys haasteellisesta suhteestaan ruokaan ja kehoonsa – minkä hän koki vielä erityisen haasteelliseksi, koska keskusteluyritykset aiheesta tyssäävät siihen että hänet sivutetaan niin pienikokoisena, ettei hänellä pitäisi olla aihetta tyytymättömyyteen. Ja kuitenkin sitä on, ja vielä niin monenlaista, niin hurjan monella: kehohäpeää.

Aihepiiri on minullekin henkilökohtaisesti tuttu; olen sivunnut sitä useassa eri kirjoituksessani aiemmin. Tuntemattomien poikien selluliittikommentti sai jokunen vuosi sitten aikaan tekstin, jonka takana seison edelleen. Edellämainittu kollega taas peräänkuulutti lisää monimuotoista ja kannustavaa keskustelua aiheesta; sellaista missä kaikille kokemuksille annetaan sijaa, mitään niistä vähättelemättä. Komppaan. Aihepiirin arkuus ja henkilökohtaisuus pistävät välillä kielen keskelle suuta, mutta ehkä se onkin vain hyvästä. Syitä kehohäpeän syntyyn on todennäköisesti yhtä monia kuin lukumäärä joka siitä kärsii, ja ratkaisuja siihen – tai tapoja elää sen kanssa – todennäköisesti yhtä monta.

Oma teini-iän ja varhaisen aikuisiän kehohäpeäni oli vahvasti kytköksissä siihen, mitä oletin että (nuoren) naisen kuuluu olla, ja oma riittämättömyyden ja kuulumattomuuden tunne sen suhteen. Kuulin isojalkaisiin rillipäihin, eivätkä maalaiskunnan ainoat liikunnalliset vaihtoehdot – yleisurheiluseura ja diskotanssikoulu – kutsuneet ollenkaan. En osannut hakea yhteenkuuluvutta myöskään esimerkiksi seksuaalivähemmistöistä, vaikka heteronormatiivisuus varsin kapealta käsitykseltä tuntuukin.

Ratkaisevasti oman kehohäpeän hälvenemiseen ovat vaikuttaneet ehkä ennen kaikkea omannäköisen liikunnallisen harjoituksen eli Nian löytäminen (vuonna 2004) – ja Clarissa Pinkola Estésin Women Who Run With the Wolves-kirjan liikkeelle panneet ajatukset (vuonna 2007).

Niassa pääsen luomaan yhteyttä kehooni yhä uudestaan minua niin koukuttavalla ja hauskalla tavalla, että se tapahtuu ensin kuin ohimennen, ja sitten terveen kaipauksen pakottamana: tämä tuntuu niin hyvältä, että haluan tätä lisää.
Women Who Run With the Wolves taas kiteytti sekä seksuaalisuuteni että kehollisuuteni sellaiseen henkiseen ja runolliseen muotoon, etten ole toista sen vertaista vielä löytänyt, vaikka inspiroivia kirjoja toki olen lukenyt sen jälkeen muitakin.

Edellämainitun lisäksi olen saanut kehohäpeen apua siitä, että…

…vaihdoin nuorena maisemaa. Lähdin lukion jälkeen seitsemäksi kuukaudeksi Englantiin au pairiksi, ja muutin sen jälkeen Turkuun opiskelemaan. Irtiotto vanhoista kuvioista ja piireistä laajensi myös minäkuvaa: en olekaan vain tämä tyyppi, joka tässä kohtaa tätä kuviota tekee aina näin, tai joka pystyy vain tähän, siinä missä muut “_________”. Minussa asuu monta ilmentymää itsestäni, ja saan tuoda niitä esille sen mukaan kun voin ja haluan. Vuosien myötä tyyppien ja tyylien määrä vaikuttaa vain kasvavan…!

…pidän todella tarkkaa lukua ajatuksistani (tarkemmin kuin ikinä, koskaan, olen seurannut esimerkiksi kaloreita). Tähän olen oppinut pikkuhiljaa lähinnä Nian, tai chin ja lukemisieni myötä. Ratkaiseva, lopullinen käännös tuli kai vuonna 2013, kun Gretchen Rubinsin onnellisuutta käsittelevän The Happiness Project-kirjan luettuani päätin kokeilla, mitä tapahtuu jos vuoden verran kieltäydyn mollaamasta itseäni. Yllättäen se, että kieltäydyin puhumasta itsestäni rumasti itselleni, vaikutti myös siihen miten suostun puhumaan muista. (Haluan tässä yhteydessä nostaa esille sen, etten kiellä negatiivisia ajatuksia tai tuntemuksia kun ne päätään nostavat. Kieltäydyn vain antamasta niidenkään mustavalkoisesti määritellä minua tai valintojani).

minulla on inspiroivia ystäviä. Enemmän kuin kannustava puhe tai kohteliaisuudet, minuun on tehnyt vaikutuksen (ainakin tulkitsemani) huolettomuus jolla esimerkiksi yksi ystävistäni käyttää shortseja ja toinen punaa huulensa. Aa, noinkin helppoa se voi olla? Jos hän, ehkä minäkin? Arkisissa valinnoissa on voimaa, ja samaistumispintoja saattaa löytyä odottamattomamminkin. Rohkeus on tarttuvaa lajia.

Arkisuuteen kuuluu muuten myös syklisyyden hyväksyminen. On itsestäänselvää, että kehoni syklisesti muuttuu. Kuukauden aikana, mutta myös vuosikymmenten myötä. Uni, ruoka, liikunta, hormonit; lepo, terveys ja sairaus… kaikki yhteydessä toisiinsa, ja vaikuttamassa myös siihen, miltä kehossa oleminen tuntuu. Omalla kohdallani yksinkertaisimmillaan joskus tosi, tosi epämukavalta, onneksi usein melko miellyttävältä. Tällä hetkellä tämä riittää.

Siinä missä ystävien huoleton esimerkki, kirjan innoittama ajatustenkulku tai oman estetiikan vaaliminen ovat vaikuttaneet ulkonäkööni, niin tekee myös tätänykyä nimenomaan se aistipohjaisuus: tämä tuntuu hyvältä. Se, että oman kehon kautta voi saada kokemuksen siitä, että kehollisuus voi olla nautinnollista, valaisevaa, inspiroivaa, mullistavaa, tutkivaa, näyttävää, sielukasta, vaistonvaraista, eläimellistä… ja ehkä ennen kaikkea elinvoimaista, se se vasta jotain onkin. Tai kuten Pinkola Estés sen suomennetussa Naiset jotka kulkevat susien kanssa-kirjassa sanoittaa:

Sanotaan, että sielu välittää tietoa keholle. Mutta mitä jos kuvittelisimme hetken, että keho välittäisikin tietoa sielulle, auttaa sitä sopeutumaan maalliseen elämään, yhdistelee, kääntää, antaa tyhjän paperin, mustetta ja kynän jotta sielu voi kirjoittaa elämäntarinaamme. Kuvittele, että niin kuiin muodonmuuttajien saduissa, keho itsessään on Jumala, opettaja, opastaja, virallinen opas? Sitten mitä? Onko viisasta käyttää elämä tämän opettajan ahdistelemiseen, vaikka sillä on niin paljon annettavaa ja opetettavaa? Haluammeko elää elämämme antaen toisten vähätellä kehoamme, tuomita se tai pitää sitä haluttavana? Olemmeko riittävän vahvoja torjuaksemme puolueen virallisen linjan ja kuuntelemaan kehoa syvällisesti ja aidosti mahtavana ja pyhänä olentona?

PS.
Ohjaan Turun Studio Fonilla tänä syksynä kaksi “Awaken to..”-playshopia.
La 28.9. klo 11-13 Awaken to Sensation, jossa tanssimme Soul-nimisen koreografian tahtiin.
La 30.11. klo 11-13 Awaken to Inspiration, jossa ohjaan ChakraDancer-koreografian ilman puhuttua ohjeistusta. Erikoinen kokemus on tämä!

Playshopit ovat kummatkin 25 e. Lisätietoja saa minulta: minna(a).dakinia.fi

PPS. Porvoossa on luvassa kaksipäiväinen Nia-kurssi la-su 16-17.11. Teemana Paremmin voimisen taito. Lisätiedot täältä.

Aistien vallassa kesämökin rappusilla.
Aistien vallassa kesämökin rappusilla.