Viimeisen tanssin viisaus

Ulkona sataa. Viime kirjoituksesta on niin kauan, etten enää muistanut blogini salasanaa.
*
Muun muassa Niassa puhutaan toisinaan aloittelijan asenteesta (eng. beginner’s mind), mielentilasta joka mahdollistaa ennakkoluulottoman asennoitumisen edessä olevaan tilanteeseen, tietoon, ihmiseen. Tiistain tunnilla juhlistin avoimuutta oppia jotain (uutta) riippumatta siitä, miten tuttu jokin liike tai rutiini on. Maanantain tunnilla olimmekin olleet syklin toisessa päässä: valmiina luopumaan, jättämään hyvästit – tanssimaan viimeisen tanssimme. Tanssi taisi kai ennemmin käydä kenraaliharjoituksesta kuin kirjaimellisesti viimeisestä, vaan myönnän: loput ovat olleet mielessäni viime aikoina. Taas kerran elämäni näkyy ohjaustyössäni, aivan kuten Nia niin usein arjessani.

Kuunvaihteen myötä melkein kymmenen kuukauden pestiksi venynyt alunperin runsaan kuukauden suunnittelijasijaisuus ruotsinkielisen työväenopiston, Åbo Arbiksen, toimistossa päättyy. Minusta on pidetty aivan äärettömän hyvää huolta ja työtehtäväni ovat olleet selkeästi rajatut. Minulla on ollut mukavasti sekä vaikutusvaltaa, sosiaalista kanssakäymistä että elämäni toistaiseksi suurin säännöllinen kuukausipalkka (vaikka osa-aikaisena olen keväällä töissä ollutkin). Olen ruotsinkielistä sananlaskua mukaillen tavallaan saanut sekä säästää että syödä kakkuni – nauttia vakituisista tuloista joutumatta jättämään täysin sydämeni polkua. Esimerkiksi musisointi on jäänyt pienemmälle, vaan toisaalta ajanjakso on ollut yhtä hetkessä elämisen juhlaa, sillä muulle ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa. Haikeutta olen jo ehtinyt päättyvästä työsuhteesta tuntea, nyt huomaan tämänkin: kun toimistotyöni to do-lista lyhenee lyhenemistään ja vapaus häämöttää horisontissa, oloni kevenee kevenemistään. Tähän liittyy myös se viimeisen tanssin viisaus: nauttimista siitä, mitä on. Luopumista siitä, mitä ei ehdi saada valmiiksi.

Samalla, kun olen totuutellut ajatukseen arbiksettomammasta arjesta, olen koiravahtina siirtynyt koirattomasta elämästä koiralliseen ja takaisin. Samanaikaisesti eräs ystävä kutsuttiin aivotutkimukseen hämärän löydöksen takia (kyseessä oli väärä hälytys). Toisesta tuli äiti (tervetuloa maailmaan, uusi ihminen; hyvästi vanha elämä). Fuego Lounge ilmoitti lopettavansa toiminnan Martinkadun salissa (kiitos Vestalle ihanasta yhteistyöstä).

Punaisena lankana ajatuksissani kulkee tuore kokemus siitä, miten jostain luopuminen luo tilaa jollekin toiselle. Sen muistaminen, että vaikka kuinka teen parhaani, tulee todennäköisesti aina olemaan asioita jotka jäävät puolitiehen, tai tekemättä kokonaan. Tämän hyväksyen huomaan kulkeneeni täyden ympyrän, päätyneeni takaisin lähtöruutuun, aloittelijaksi aloittelijan paikalle.

Uudelle avoimena kiitollisuus korostuu. Pitkän talven ja hitaan kevään jälkeen taidan olla heräämässä eloon yhtä yhtäkkisesti kuin puut ympärilläni viime viikolla. Tervetuloa takaisin, yrittäjyys ja yritteliäisyys. Teitähän ehti tulla jo ikäväkin.
*
Kevätkauden viimeiset Nia-tunnit Studio Fonilla ma 5.6, Fuegolla ti 6.6 ja sokerina pohjalla Littoistenjärven rannalla ke 7.6. Lisätiedot kotisivuiltani, jotka nekin taas hieman nahkaansa loivat. Astukaamme kesään!

Ellemme_square.jpg

 

 

 

Eri ohjelmia, eri kokemuksia

Sylin täydeltä iloa täältä sinne! Kuva: Laura Johansson

Sylin täydeltä iloa täältä sinne! Kuva: Laura Johansson

Hei liikkuvainen!

En ole vähään aikaan ehtinyt jakaa lähes ainoatakaan ajatusta kirjoituksen muodossa. Kesä meni maalla, kaupungin arkikuvioista kaukana (sattumoisin sain äänitettyä myös kasallisen kappaleita, jotka materialisoituvat levyksi toivottavasti vielä tässä kuussa). Elokuun puolestavälistä hyppäsin tilapäiseen toimistopestiin joka jatkuu tämän vuoden loppuun asti (ken asioi Åbo arbiksen eli ruotsinkielisen työväenopiston kanssa tavoittaa sieltä minutkin).
Istuin vastikään vapaan lauantaini ratoksi selaamassa ja lajittelemassa muistivihkojani, Nia-manuaaleja ja eri tapahtumista ylijääneitä flaikkuja. Mietin jälleen kerran, miten onnekas olen löydettyäni lajin joka yksinkertaisesti toimii kohdallani. Nian kehittäjä Debbie Rosaksen kirjoittamat sanat pysäyttivät minut kesken siivouspuuhiani:

In my heart, Nia has always been a Moving to Heal class. Why do I say this? I believe everybody has something to self-heal. Not everyone is drawn to the same thing, though. This is why in Nia we have different programs for different experiences. Everyone gravitates to things they love and can relate to.

Some people will like the classic Nia class. Others will gravitate to Nia MOVE IT, the more athletic, interval-conditioning class. Some will love the Nia 5 Stages of Self-healing class, 60-minutes of moving slowly on the floor. Still, others will gravitate to Nia FreeDance, a conscious dance experience. With so many choices and only so much time, what’s a body to do? Do what you love and do what heals and conditions you.

Parhautta: do what you love and do what heals and conditions you.
Yllämainituista formaateista olen tutustunut kaikkiin.
Classic Nia on se klassinen tuntiformaatti, joka on käynyt tutuiksi useimmille oppilailleni: vaihtelevin teemoin väritetty koreografiakokonaisuus jota kannattelee musiikki alusta loppuun asti.
Nia 5 stages -tuntien meditatiiviset pääasiassa lattiatasolla tapahtuvat liikkeet ovat olleet osa aamurutiinejani jo yli kymmenen vuotta, ja olen iloinen saadessani jakaa tämänkin Nia-variaation helmiä Fuego Loungen viikkotarjonnassa.
Kun kesällä 2013 kävin Lontoossa Nia 52 Moves/MOVE IT-koulutuksen sekä konsepti että minä taisimme olla kehitysvaiheessa, sillä tämän atleettisemman intervalli-ohjelman ohjausta olen harkinnut vasta ihan lähipäivinä – nyt tosin sitäkin syvällisemmin. Ohjelman nerokkuus lienee sen yksinkertaisuudessa – minuutti Nian jokaisen perusliikkeen parissa tarkoittaa 52 minuuttia vaihtelevasti rankempaa ja kevyempää liikuntaa. Kun tätäkin säestää menevä musiikki, ainakin tämän Nia-eläimen on vaikea olla liikkumatta.
FreeDance saa Debbien tekstissä kunniamaininnan tietoisen tanssin mahdollistajana. Itse mietin että kaikki nämä vuodet lajin parissa joka alleviivaa aistillisuuden upeutta, tutkii liikkuvaa kehoa kunnioittavalla katseella ja uskaltaa nostaa ilon ja nautinnon keskeisiksi elinvoiman lähteiksi ovat pitäneet minua niin, niin, niin hyvänä. Muistan jopa pitää tanssitaukoja tilapäisellä työpaikallani, jonka ikkunasta avautuu näkymä kaupungin keskustan kattojen ylle. Pysyhän sinäkin lämpimänä, ja tanssimisiin taas – muodossa tai toisessa.

*

PS
Niisiisnii!

Kun multa välillä kysytään että millo mulla on keikkoja. Ni ainakin pe 28.10. Kirjakahvilassa näillä näkymin. Seuraavat viikot näyttänee jos mulla on uutuslevyä myytävänä jo silloin. 😀

PPS
Nia MOVE IT -tunteja tulossako? Jos hyvin käy, ni ens vuoden puolella!

 

Kyykkimisen jalo taito

Kyykky_BäckeniLappland_SIGNED

Lapin luonnossa kyykkiminen tapahtuu kuin itsestään.

Riemastun valtamediasta yhä useammin löytyvistä varsinkin kehon toimintaan ja liikuntaan liittyvistä jutuista. Usein jo siitäkin syystä, että niissä kerta toisensa jälkeen todetaan jotain, jonka kohdalla voin taas kerran hihkaista “aaaa, totakin me tehdään Niassa!!”. Tähtiinhän tämäkin oli kirjoitettu: nimittäin se, että samassa Turun Sanomien numerossa jossa tiistaina (17.5.2016)  esiteltiin Teesalonki-toimintaani oli juttu  kyykkimisestä.

Kyykkyyn – ja lepo! -artikkelissa (joka netissä on piilotettu verkkotunnusten taa) haastateltiin fysioterapeutti Matti Melasta jonka sanat olisivat yhtä hyvin voineet tulla Nia-ohjaajan suusta:
– Nivelet on rakennettu liikkumaan määränsä mukaan. Jos tuota määrää ei käytä, joku kohta nivelessä alkaa ennen pitkää panna vastaan.

Kyykyistä on kirjoiteltu viime vuosina jonkun verran. Yleensä ne esitellään tehokkaana reisijumppana tai niitä myydään pakaroiden kiinteyttäjinä, mikä kai on ihan hyvä sekin. Vaikka itse olen kyykkinyt tietoisemmin jo kymmenisen vuotta, huomaan tätä kirjoittaessani ajattelevani myös kyykkyyn liittyviä halveksuvia tai vähintään ennakkoluuloisia mielleyhtymiä. Top kolmeen kuuluvat (kärjistäen) nämä: lapsethan ne kyykkii, tai naiset pissalla, tai kaukomaiden iloiset kansalaiset. Ja eikö ihmisen kyykyttäminen ole häpeällistä toimintaa?
Syystä tai toisesta kyykkyilyllä ei yhteiskunnassamme ainakaan toistaiseksi ole selkeästi hyväksyttävää statusta, puhumattakaan että se nauttisi yleisestä ihailusta tai arvostuksesta. Valitettavasti tämä näkyy myös harmittavan yleisenä kipuiluna monen länsimaalaisen lonkkanivelissä ja selässä.

Melanen suositteleekin Matti ja Maija Meikäläisiä hakeutumaan ennakkoluulottomasti takaisin kyykkimisen pariin. Suositusta noudattanut toimittaja toteaa kolumnissaan kyykkimisen olevan toisaalta yllättävän raskasta, mutta että esimerkiksi selkä selkeästi tykkää. Tiedän tunteen.
Mieleeni on jäänyt kerta Nia-polkuni alkutaipaleelta, kun erään viikonlopunmittaisen tapahtuman jälkeen huomaamattani kyykistyin nostaakseni jotain lattialta, sen sijaan että olisin kurkottanut kättäni selkääni taivuttaen. Muistan ajatelleeni että näin haluan käyttää kehoani, tällaiseen sulavuuteen haluan kyetä loppuelämäni.

Nia White Belt -koulutuksen myötä yksinkertainen 5 stages-harjoitus vakiinnutti paikkansa aamurutiineissani, eli kyykistelen itseni myös hereille. Todettakoon, että niinä päivinä kun tämä jää väliin, olo on paljon jumisempi. Mitään tiettyä ohjelmaa mukavan kyykyn saavuttamiseen ei tietenkään tarvitse seurata – sitä pitää vain harjoitella. Allaolevaa kuvaa katsoessa pohdin sitäkin, että kyykkyilyn vieraus voi näillä leveysasteilla (taas kerran) johtua ihan siitäkin, etteivät sääolosuhteet siihen kauheasti esimerkiksi talvisin kannusta. Onneksi voi kuitenkin kyykkiä sisätiloissa, kesäisin pihalla – ja ellei missään muualla, niin ainakin edes jollain liikuntatunnilla (tervetuloa Niaan 😉 ).
Itse kyykin läppärin tai maalaustelineen äärellä, kenkiä sitoessa ja välillä tuolillakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lapsen kanssa kyykyssä pääsee olemaan kasvotusten. 🙂

TS:n jutussa Melanen painottaa, että matka kohti mukavaa kyykkyoleilua on yksilöllistä – ensin voi olla haastavaa edes kuvitella kyykistyvänsä. Jo kyykkyynpäin hakeutuminen on kuitenkin kotiinpäin.
– Vaikka takapuoli jäisin ensin puolen metrin päähän maasta, joka paikka kiristäisi ja kolottaisi ja vaikka asentoa pystyisi pitämään aluksi vain viisi sekuntia kerrallaan, silti kannattaa lähteä kokeilemaan, toteaa Melanen rennosti kuvitetussa jutussa.

Kuvituksesta puheen ollen – oletin, etten löytäisi kätköistäni mitään fiksua kyykkykuvaa, mutta onnekseni olin väärässä. Ja todettakoon muuten, että ne eksoottisissa paikoissa käymälöitä edustavat reiät maassa tai lattiassa, joihin itsekin totuuttelin asuessani Senegalissa joitakin kuukausia vuosia sitten… minulla on niitä oikeasti välillä ikävä.

Kyykky, hau ai lav juu.

Nia_Turku-4915

Versio kyykystä Nia-tunnilla.

 

*

PS Ensi viikolla olen Nia 5 stages-koulutuksessa Ruotsissa Nian kehittäjän Debbie Rosaksen ja Nia-kouluttaja Ann Christiansenin kanssa – syksyllä tämä näkynee myös tuntikalenterissani. 🙂

Mitä sinä muistat Nia-tunnilta?

 
Helsingissä päin Nia-tuntia kuvailtiin vastikään taideteokseksi. Aurajoen varrella taas tuli äskettäin tällaista vastaan:

– Hei, anteeks, hei… ootko sä se ihana tanssiopettaja, se Nia-ohjaaja, olethan? Siis voi että, kävin sun tunnilla kokeilemassa kerran, ja halusin vaan sanoa että musta oli niiiin ihanaa; ohjaan välillä lapsia itse, ja se teki muhun niin vaikutuksen, sun ohjaus, oon hehkuttanu sitä muillekin, mulle jäi varsinkin niin mieleen että ei aina tarvi sanoa “oikealle” tai “vasemmalle”, vaan voi vaan sanoa “Aaaaah!”.

Itse mieleeni on jäänyt ikäiseni nivelreumainen mies, joka Niassa huomasi pystyvänsä liikkeisiin jotka luuli olevan jo omalta osaltaan menetettyjä kokemuksia. Ja nainen, joka lonkka- ja polviproteesillaan yllätti itsensä täysin pysyen tolpillaan koko tunnin – ja palasi Nian pariin viikko toisensa jälkeen. Muistan myös 83-vuotiaan naisen, joka ensimmäisen Nia-kokemuksensa jälkeen otti minua käsivarresta ja sanoi:
– Olin niin rento tuossa loppurentoutuksessa että oikein liikutuin!

Lukemattomia ovat myös ne kerrat kun olen loppuvenytysten kohdalla itse liikuttunut silmäillessäni salillista liikkujoita jotka selkeästi ovat kääntäneet katseensa sisäänpäin. He kuuntelevat omia tarpeitaan ja vähät välittävät siitä, mihin asentoon naapuri taipuu tahi ei. Tuossa taitaa pulpahtaa pintaan se henkilökohtaisesti ensimmäinen ja edelleen ehkä suurimman vaikutuksen tehnyt asia Niassa: sallivuus. Kokemus siitä, että minä saan olla minä. Saan osata tai olla osaamatta, ja kaikesta huolimatta olen tervetullut liikkumaan – leikkimään. On sallittua tykätä itsestään sellaisena kun on. Tai ainakin harjoittaa kehoaan kohtaan sellaista hellyyttä kuin kulloinkin osaa, osoittaa itseä kohtaan sellaista kiitollisuutta mikä milloinkin on mahdollista.

*

Tästä tulee muuten mieleeni Nyt-liitteestä äsken lukemani juttu pyöreempien vartaloiden esilletuomisesta ja sen esille nostama #bodypositivity -risuaita. Jutussa mainitaan nimekkäitä nuoria naisia jotka tietoisesti tuovat vähän variaatiota edelleen melko kapeaan ihannevartalomaailmaan. Lienee väkinäisen toimittajamaista miettiä, jos sallivuudessakin voi mennä liian pitkälle; että tarkoittaako sallivuus laiskuutta ja rapistumista, niin fyysistä kuin henkistäkin.
Se, että julistaa tykkäävänsä itsestään ja oikeasti tarkoittaa sitä on mielestäni terveyden merkki. Kun suhde kehoon ja itseen on kunnossa, osaa ihastella kaikkea siihen mihin on kykenevä, riippumatta siitä millaiselta se kulloinkin näyttää.

*

Tiedostan, että tässäkin tekstissä äänessä on perusterve 36-vuotias, joka laskee edelleen harmaat hiuksensa yksitellen. Katsottavaksi jää, miten itse toimin kehon hitaasti vanhetessa. Pakko tosin sanoa, että melko hyvät eväät tykätä itsestäni iästäni riippumatta olen kuitenkin mukaani todennäköisesti pakannut. ☺

Ja hei, PS – vapaatanssi-innokkaat… viikonloppuna Studio Fonissa tanssitaan 5 rhythmsin tahtiin! Koska itse ohjaan Kemiössä lauantaina ja Taivassalossa sunnuntaina, ehdin paikan päälle vain perjantaina… mutta lupaavalta vaikuttaa teema: Trust Your Body, Trust Your Soul. Lisätiedot löydät täältä. ☺

Näin sanoi Caroline Caldwell kuulemma Twitterissä.

Näin sanoi Caroline Caldwell kuulemma Twitterissä.

 

Ihme parantumisia

Kas tässä yksi Nian ydinajatuksista: Through movement we find health.
Terveys on liikkeestä kiinni, näin lennokkaasti suomennettua. Mietitäänpä.

Oli se kerta vuosia sitten, kun lensin Nia -koulutusviikonloppua varten Hampuriin puolikuntoisena. Koska kyseessä ei ollut vilustumista vakavammasta, päätin että osallistun työpajoihin kaikesta huolimatta – ottaisin vain niin maltillisesti kun osaisin, keskittyisin kuuntelemaan kuntoani, harjoittelisin hidastamista. Parissa päivässä olin parantunut kaikista orastavista oireista, ja palasin kotiin terveempänä kuin lähtiessäni.

Oli se kerta vastikään, kun vaivaisenluu vihoitteli vasemmassa jalassa. Takana oli viikko jonka aikana olin vimmatusti astunut päkiän ja varpaiden varaan ja ottanut käyttöön ne saappaat jotka ovat niitä toisia vähän ahtaammat.
Jalkani muoto on tuttu sekä mummilta että äidiltä. Nian myötä omani on kuitenkin parantunut huomattavasti – kipua tunnen yleensä vain ylirasituksen tai huonojen kenkien myötä, ja tätäkin harvoin. Ryhdyin siis tutkimaan askellustani: jos taitan jalkaterän toistuvasti jyrkästi, vaivaisenluu valittaa. Otin muutaman minuutin löytääkseni uuden tavan astua taaksepäin päkiäni varaan – ja keskittyessäni sen löysinkin. Kas: kantapään ei tarvitsekaan nousta yltiökorkealle, ja painopiste voikin olla keskellä päkiää. Vaivaisenluu lopetti kiukuttelunsa siihen.

Sattuneesta syystä pohdin vastikään myös mahdollisuutta loukkaantua Niassa. Kerran, vuosia sitten, näpäytin vauhdin huumassa varpaani lattiaan sellaisessa kulmassa, että varvas pahoitti mielensä oikein toden teolla. Toissapäivänä oikeassa lonkassani rusahti eräässä sivupotkussa niin pahasti, että vaikka tanssi jatkuikin silmää räpäyttämättä loppuun asti, mieleni pidätti henkeään ja seurasi silmä kovana aistimuksiani. Näin jälkikäteen ja nyt jo 88 % toipuneena (ja kyllä, myös asiantuntijan konsultoinnin tehneenä), tiedän, että todennäköisesti kyseessä on jonkun kohdan paikalleen loksahtaminen. Kun lihakset ovat nyt toipuneet itseaiheutetun naprapaattihoidon shokista, lonkka tuntuu itse asiassa aikaisempaa paremmalta.

En väitä, etteikö Niassakin voi tehdä liikkeitä “väärin”, tai että sattuu kömmähdys tai vahinko jossa teloo itsensä (elämä on ja tekevälle sattuu, niin sanotusti). Tästä huolimatta Through movement we find health -ajatus on johtotähtenä jokaisella Nia-tunnilla, jokaisessa workshopissa, jokaisessa koulutuksessa, ja oletetusti kaikkien ohjaajien sormi osoittaa tätä tähteä kohti. Oppilaan saattaa tosin kestää hetki tajuta katsoa sormen osoittavaan suuntaan, ennemmin kuin sormea (been there, done that). Ajan myötä monet harrastajat kuitenkin melkein huomaamatta todellakin oppivat sekä kuuntelemaan että kunnioittamaan kehoaan. Nia on tanssillista mindfulnessia: kykyä havannoida, tiedostaa ja jäsentää sekä sisäistä että ulkoista maailmaa, ja tehdä havaintojen perusteella harkittuja valintoja. Harjoittelun myötä harkintakin voi tapahtua alta aikayksikön.

Tämä loppuhuipennus saattaa mennä jo traumakäsittelyn puolelle 😀 – mutta lonkkarasahduksenkin kohdalla osasin sekunnin murto-osassa todeta etten tuntenut mitään akuuttia kipua, että liikkuminen edelleen tuntui hyvältä. Tiedän myös tarkalleen missä asennossa tämä kaikki tapahtui, osaan kertoa miten kauan ja missä tuntui hassua hermosäteilyä; myöhemmin mitkä asennot olivat mahdollisia ja mitä vältin. Olin koko ajan tietoinen myös siitä, ettei epämukavuus ole sama kuin kipu. Ja, pyysin kuten sanottua myös apua, ja sain vinkkejä miten edetä huollossa kotikonstein, koska oli niin helppo päätellä tapahtunut.
Holistista maailmankuvaa kohti kääntyneenä jouduin käsittelemään myös taipumusta jopa ylianalysoida tapahtunutta. Kuten lähipiirini tietää, kevätkausi on ollut kiireinen. Oliko tämä nyt kehoni viimeinen oljenkorsi saada minut pysähtymään? Kyllä – ja ei. Olen varsinkin viimeisen vuoden aikana tehnyt paljon työtä tiedostamisen eteen, panostanut aistimusten kuuntelemiseen, vahvistanut lihaksiani, lisännyt liikkuvuuttani. Jotenkin tuntenut, että jokin suhteessa sekä itseeni, Niaan että työhöni on vahvasti muuttunut, kasvanut.
Pitäessäni eilen lepopäivää tiikerisalvasta silmät sumeana ja kuumavesipullo parhaana kaverina peffan alla, silmiini osui puolivalmis maalaukseni, jonka pohjalla on matkaan poimimani 5 rhythms-workshopflaikku. Siinä lukee Trust Your Body, Trust Your Soul.

Toiveikasta huhtikuun alkua itsekullekin, ja tanssimisiin taas!

*

Edellämainitut esimerkit ovat tietenkin hyvin kehokeskeisiä, ja tekemiseen liittyviä. Ollessani matkalla Tallinnaan pitämään paikalliselle Nia-yhteisölle playshopia, mietin että voihan terveyttä ylläpitävä liike olla myös matkustamista; paikasta toiseen siirtymistä. Kyky monipuoliseen ajatteluun, asioiden näkemiseen eri kannoilta. Liikkuva keho, liikkuva mieli, ja sitä rataa. Viikonloppu tuo tullessaan kevään kolmannen Nia 52 Moves-playshopin Studio Fonissa, ja mukaan mahtuu vielä. Lisätiedot täältä. Ja se mainitsemani 5 Rhythms-työpaja järjestetään Studio Fonissa sekin, 15-17.4. Voimauttava kokemus voi olla tämäkin!

 

Messujenjälkeinen maanantai

Aurakuva, mietelause, ihanan Mithu Oy:n korvikset.

Aurakuva, sokkona matkaan poimittu mietelause, ihanan Mithu Oy:n korvikset ja Nia mainittu TS:n etusivulla. 😉

Ohi on!
Tai toisin sanoen, vietin viikonlopun Turun messukeskuksessa loisteputkien valossa ja ihmishälinässä. Kuten totesin jossain aiemmin, en ole varsinainen messu- tai massaihminen. Koska kuitenkin olin osa a) mukavaa tiimiä – kiitos eritoten Carinalle ja lvingroomin Lauralle ja Karrille, b)  messuilla jo toista kertaa ja c) isäni tytär (pölisen halutessani tuttavallisesti ihmisen kuin ihmisenkin kanssa) kokemus oli loppujen lopuksi enemmän kuin mukava. Osastomme oli viimevuotista hieman isompi joten meilläkin oli nyt tilaa istua ja olla, vetäytyä hieman kauemmaksi ohikulkijoista tai astua lähemmäksi jos siltä tuntui. Edellinen messukokemus tarpeeksi tuoreessa muistissa lähtökohtanikin oli hieman eri: ei minun kaikille tarvitse olla olemassa. Luotin siis siihen, että kohtaan ne ihmiset joiden minun kuuluu kohdata ja kyllä niitä kohtaamisia kohdalleni osuikin. Hienoja keskusteluja elämästä ja arvoista ja osaamisesta. Osaava Nainen ei ehkä ole messuista hipsterein, mutta sillä taitaa olla sydän.

Iloa viikkoosi!

*

PS.
Ilokseni huomasin myös, että Nia alkaa olla jo aika monelle tuttu – elleivät ole itse tanssineet, niin ovat ainakin jostain joskus lukeneet. Kolmen päivän ajan tein pienen iltapäiväpyrähdyksen A-hallista C-hallin Hyvinvoinnin Plazalle, jossa tanssitin ihanan pelottomia tuttuja Nia -naamoja ja joitakin uskaliaita uusiakin. Ellei messuvieraille muuta jäänyt Niasta mieleen, ni ehkä ainakin pehmeitä puhuva, iloinen ohjaaja. Sainpa sen viimeisissä sessioissani sanoiksin puettua: “Nia -ihmiset hymyilevät usein, mutta se ei tarkoita että Niaan tarvitsee tulla hymyssä suin – sinne voit tulla juuri sellaisena kuin olet.” 🙂

PPS. En väittele aurakuvan todenmukaisuudesta, mutta uteliaisuuttani otin sen tänäkin vuonna kun sen kerran viimekin vuonna kuvasin. Mielenkiintoista on se, että viime vuoden messuilla olin aikamoisen paineen alaisena (maalarikoulu+ohjaukset+messut+…), ja ainoa kuvassa näkyvä väri oli liekehtivä kirkkaanpunainen. Kuten ehkä on käynyt ilmi, tässä on tämän vuoden mittaan kirkastunut asia jos toinenkin – ja kas, aurakuvakin oli kirkkaampi, eläväisempi ja täynnä kokemuksiani komppaavia värejä. Tjaah. Mene ja tiedä! Tai, innostu mistä innostut. 😉

lvngroomin Laura ja Karri: sosiaalisen median osaajia. Kuva: Carina Gräsbeck.

lvngroomin Laura ja Karri: sosiaalisen median osaajia. Kuva: Carina Gräsbeck

Osastovilinää. Kuva: Carina Gräsbeck

Osastovilinää – meiltä sai nykäistä mietelauseen narusta, levähtää sohvallamme teekupin kanssa ja saada opastusta somen käyttöön. Kuva: Carina Gräsbeck

Niaa oranssilla matolla. Kuva: Lorna Koskela

Niaa oranssilla matolla. Kuva: Lorna Koskela

Messut alkaa olla paketissa, ja se ehkä näkyy naamoista. Kuva: Laura Johansson

Messut alkaa olla paketissa, ja se ehkä näkyy naamoista. Kuva: Laura Johansson

Yksi kaikkien, ja kaikki yhden puolesta

Minding my business.

Minding my business.

 

Rakas blogi,

Sadepäivä. Siirrettiin maalle lähtöä vuorokaudella. Naamakirjassa tuli aamukaffella vastaan aikuisen naisen kertomus siitä, kuinka mukava baari-ilta oli kääntynyt päinvastaiseksi tuikituntemattoman otettuaan asiakseen kertoa miten tämä aikuinen nainen olisi oikein nätti jos vain laihduttaisi. Pitkän matkan itsehyväksynnän polulla kulkeneena minuun sattui tuttuni, omani ja kaikkien muiden saman kokeneiden puolesta. Muistin erään henkilökohtaisen tapauksen viime vuodelta ja koska aikaa on kulunut tarpeeksi, jaan sen nyt tässä.

Olipa kerran kesäpäivä ja kesäpäivään kuuluvat tamineet: farkkushortsit, teepaita, balleriinat, ponihäntä ja lahjaksi saatu iloisen vihreä kangaskassi jossa oli seeproja kukkien seassa. Olin matkalla jostakin jonnekin, hoitamassa asioitani, pohtimassa ihan omia juttujani ja varsin tyytyväinen olooni. Balleriinat ja kassi sointuivat yhteen, mikä oli totaalisen harkittu juttu. Uulalaa! Seistessäni erään tavaratalon rullaportaissa taakseni sattui kuitenkin ryhmä teinipoikia ja kerrosten puolivälissä kuulin teatterikuiskauksen takanani: Selluliittia!
En ollut uskoa korviani, ja noustessamme rullaportailta jäin hetkeksi tuijottamaan poikien perään. Mikään ei kielinyt että he olisivat jääneet miettimään sanojaan tai varsinkaan minua sen enempää, mutta minua tuo kuiskaus ja sitä seurannut vaimennettu tirskaus jäivät vaivaamaan.

Kuulun melko hyvän itsetunnon omaaviin ihmisiin, enkä ole eläessäni laskenut kaloreita (numerot eivät yksinkertaisesti toimi vertauskuvana mielessäni). Koska hankin vaatteitani niin eri paikoista ja varsinkin koska olen Nian myötä keskittynyt enemmän siihen mikä tuntuu hyvältä päällä kuin siihen mitä vaatteeni koko minusta viestii, olen melko pihalla mitoistani. Nuorempana järjestin luokan tytöt mielessäni kauneusjärjestykseen ja olin itse usein aivan hännillä, tänään arvioin kehoani enemmän sen liikkuvuuden ja toimivuuden kannalta, jos sitä olen arvioidakseni lainkaan.
Huolimattomasti heitetty kommenti jäi kaikesta huolimatta ikävästi iholle – ei, vaan meni itse asiassa paljon ihoa syvemmälle. Kuljin kotiin otsa rypyssä ja puntaroin jos minun oli aika lopettaa shortsien käyttö. Kuvasin videolle paljaiden reisieni liikettä ja muotoa ja koetin arvuutella mikä niissä oli niin silmiinpistävää että sitä oli pakko kommentoida. Yllätys: ei yhtään mikään.

Pohdin välillä, jos sosiaalinen media on (entuudestaan) madaltanut kynnystä kommentoida kanssaihmisten ulkonäköä kasvotuten (tai selän takaa). Tehnyt jostain hyvin henkilökohtaisesta ja välillä erittäinkin hauraasta vielä helpommin tallattavan. Olin kokemastani surullinen (mitä väliä vaikka selluliittia olisikin – mun asusteethan sointuivat yhteen, miksei sitä huomattu?) ja vihainen, itse asiassa tyrmistynyt siitä, että kukaan kokee tarpeellisena kommentoida kehoani ylipäätään. Ohimenevyydessään ja uhkaamattomuudessaan tapaukseni oli samalla aika mitätön – mutta mitä tekeekään jatkuva parjaaminen ihmisen sydämelle ja sielulle? Millaista mielipahaa onkaan mahdollista saada aikaan pelkällä ivallisella katseella, sanoista puhumattakaan?

Kaikesta tästä huolimatta omakin mieleni on välillä kovin kärkkäästi kertomassa mielipiteitään jonkun ulkonäöstä, ihan vain omaksi huvikseen. Tästä syystä meillä onkin jatkuva pieni treeni meneillään. Aina kun mieleni haluaa sepittää turhia tarinoita tuntemattomista – itsestäni puhumattakaan – sanon sille ystävällisesti Thank you mind, not now – kiitos, riittää. Mietin, jos mieleni käytös on synnynäistä tai opeteltua, tai arkisen aivopesun tulosta.  Kommentoinnin välttäminen taas on välillä kovaa työtä, mutta sen arvoista sillä hei, oikeesti – miten kenenkään ulkonäkö on minun asiani? Mitä hyödyttää itseni mollaaminen? Jos läheiseni taas on muuttunut radikaalisti haluan ehkä kysyä mitä hänelle kuuluu – sekä jos hän hehkuu ennennäkemättömällä tavalla, ja varsinkin jos uudenlainen huolimattomuus ja lakastunut katse ovat saaneet vallan.

Ja, vaikka on käytännöllistä kehittää kaikenlaisia älypuhelinsovelluksia joiden avulla voi tavalla tai toisella HETI ilmiantaa sääntöjä rikkoneen tai ilkivaltaa tehneen tai sopimattomasti käyttäytyneen; vaikka somessa voikin kertoa kokemastaan ja saada sitä kautta sekä tukea että mahdollisuuden vaikuttaa asioiden kulkuun, olen kuitenkin sitä mieltä ettei omatuntoa ja hyviä tapoja voi tai edes kuulu laittaa pelkästään ulkopuolisen valvonnan käsiin. Jollakin tapaa haluan ainakin itse olla, ellen kasvattamassa, ainakin edustamassa sellaista kanssaihmistä joka tilanteen vaatiessa tai salliessa miettii ensin, ja toimii sitten. Senkin tiedän kokemuksesta, että sydämellisen arvostava kommentti uusista silmälaisesta, hiustyylistä tai vaikkapa kauniista kynsistä on aina paikallaan.
Ollaanpa kuulkaas taas ihmisiksi.

*

Tuosta selluliittikokemuksesta syntyi muuten taulu, ja kuva, ja hieno #howcaninotloveme? -risuaita. Nimittäin sitäpä juuri: miten minä kaikesta huolimatta sittenkään voin olla rakastamatta itseäni?

#howcaninotloveme?

#howcaninotloveme?