Niassa keho, mieli ja tunteet sekä henki ovat yhtä.
Mun piti olla viikonloppuna koulutuksessa. Toisin kävi.
Ehdin jo miettiä että hyvin on vastustuskykyni hoitanut hommansa taas jo vuoden verran. Viimeksi olin sängyn omana vuosi sitten heti joogafestareiden jälkeen, ja kipeämpänä kuin aikoihin. Ei ehkä pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta siihen verrattuna tän vuoden versio vaikuttaa varsinaiselta kevytsellaiselta – vaikka tunteja ja menemisiä pärskimiseni ja lepotarpeen takia peruinkin.
Makoilun (ja okei okei, muutaman Netflix-sarjan) lisäksi olen mennä viikolla lähinnä lueskellut. Kuten olen hokenut tunneillani vastikään: kun keho on väsynyt, rasita mieltä; kun mieli on väsynyt rasita kehoa. Ja, lisättäköön tähän nyt vielä varmuuden vuoksi ja rautalangasta väännettynä: kun kummatkin on väsyneitä, lepää.
No, joka tapauksessa.
Luin ajatuksella Jukka Harjulta saamani uutiskirjeen*, jonka otsikko oli Nia-ohjaajalle nannaa: Pakara – Pelkkä ulkonäkötreeni tuhoaa terveyden – Treenaa näin. Uutiskirjeessä kyseenalaistettiin eristettyä, vain tiettyyn kehonosaan kohdistettua, ulkonäkölähtöistä treeniä ja neuvottiin miten käyttää kehoa kokonaisvaltaisesti jotta tasapainoinen toiminnallisuus säilyisi. Ilahdun jokaikinen kerta kun (ainakin näennäisesti) valtavirtaan kuuluvalta suunnalta hurrataan kokonaisvaltaisuuden nimissä ja pyritään parempaan, ei nopeampaan, rankempaan tai trendikkäämpään tapaan treenata (ja palautua). Tuuletin sisäisesti, kun paljon rakastamani kävely mainittiin oivana koko kehon huoltona.
Naamakirjassa eräs ystävä taas oli jakanut joogaa tarkastelevan artikkelin, jossa todettiin että ulkonäköjooga – notkeat nuoret näyttävissä asennoissa upeissa maisemissa – on vienyt huomiota pois joogan syvemmästä olemuksesta, mikä on saattanut tehdä lajista taviksille ehkä turhankin vaikeasti lähestyttävän ja antanut joillekin siihen taipuvaisille taas uuden mahdollisuuden toistaa no pain, no gain -harjoittelua hampaat irvessä. Onneksi tiedän myös että esimerkiksi lähipiiristäni ja yhteistyökumppaneista löytyy nimenomaan joogan kokonaisvaltaisesta vaikutuksesta puhuvia ja oppejaan henkisyydestä tinkimättä käytännönläheisesti ja taitavasti soveltavia opettavia.
Silmiini osui myös hyvinkin ajankohtaiselta tuntuva juttu myötätunnosta aktivismina. Thich Nhat Hanhin perustamassa Plumvillagessa asuva munkki Phap Dung puhuu haastattelussa itsetuntemuksen ja myötätunnon roolista sekä tukemassa että ylläpitämässä mielen- ja maailmanrauhaa. Taas kerran toiminnallisuutta ja ulospäin suunnattua toimintaa tuetaan sisältä käsin.
Rupesin tässä vaiheessa miettimään toiminnallisuutta vielä filosofisemmalta suunnalta, ja puhalsinkin siten pölyt kirjahyllystäni löytyvästä Kimerer L. Lamothen Why we dance -kirjasta. Siinä tarkastellaan tanssia ja liikettä elinehtona ei pelkästään fyysisen toiminnallisuuden, vaan myös muun muassa yhteisöllisyyden, eettisyyden ja myötätunnon kannalta. Kuulemma olemme jo lajina ja hermostomme kautta sellaisia, että virittäydymme – joko tiedostamatta tai tiedostavammin – toistemme aaltopituudelle nimenomaan liikkeen ja liiketulkinnan kautta. Eläimellistäkö? No, mitä muutakaan? Nisäkkäitä monien muiden lomassa me kaksijalkaisetkin.
Lamothe kyseenalaistaakin Why we dance -kirjassaan tapaa ylistää luettua ja kirjoitettua ja sen varaan lähes poikkeuksetonta tukeutumista samalla kun kehokieli, aistimukset/aistilliset kokemukset, tai vaistonvarainen liike (kuten asennon korjaaminen, tai haukottelu) ja kehollinen ilmaisu edelleen usein luokitellaan tavalla tai toisella toissijaisiksi; toisinaan taiteeksi, usein jopa sivistymättömäksi. Kielellinen ilmaisu tai kuvaus kun on tästä huolimatta poikkeuksetta aina (vain) tulkinta jostain aistillisesti koetusta.
Tuntuukin siltä, että toiminnallisuuta on mahdotonta rajoittaa vain kehoon. Entä tunteet ja mieli, hengestä nyt puhumattakaan? Mielenkiintoista on myös että edellämainittujen lisäksi toisistaan erotellaan myös liikunta, liike – ja eläminen. Eikö voisi yksinkertaisuudessaan väittää, että elän, siis liikun? Tai, liikun, siis elän. Tai vielä toisin sanoen: elinvoima liikkuu minussa, siis elän.
Virtuaalimaailman vallatessa yhä suurempaa maaperää salakavala tapa, jolla yhä enenemissä määrin sosiaalisen median(kin) ja jatkuvan uutisoinnin kautta opimme reagoimaan nopein sanoin, aiheuttaa jatkuvaa pintakuohuntaa ja pitää vaivatta yllä käsitystä siitä että kaikki on loogisesti eli järjellisesti eli verbaalisesti eli korvien välissä ratkaistavissa. Turhankin moni asia leviää kulovalkean lailla. Silkkaa järjettömyyttä, sanon minä – ja kyllähän se ympärillä näkyykin. Toiminnallisuuttamme uhkaa niin eritasoiset ympäristöasiat kuin vieraantuminen sekä itsestä, kanssaihmisistä että kokonaisuudenkuvasta, puhumattakaan siitä mielestäni periaatteessa terveestä reaktiosta kiihtyvään (työ)tahtiin: sairastuminen ja uupumus.
Kuten olen ehkä aiemmin maininnut, Nia-harjoitukseni ja käymäni Nia White Belt oli yksi tärkeimpiä tekijöitä palautumisessani ja eheytymisessäni, kun itse loppukesästä 2006 paloin loppuun ja masennuin.
Runsaat puolitoista vuotta sitä ennen, liikunta oli omassa elämässäni Nian myötä vihdoin saanut muodon jossa oli tarpeeksi hauskuutta, äksöniä ja kokemattomammallekin ryhmätuntiliikkujalle helposti omaksuttavia liikkeitä innostuakseni lajista. Nia White Belt -koulutus puolestaan paljasti minulle täysin uuden lähestymistavan olemiselle, antoi pohdiskelevalle mielelle pureskeltavaa – ja, kuten myöhemmin kävi ilmi, työkaluja ja toivoa joutuessani edellämainittuun kokonaisvaltaiseen elämänkriisiin.
Tiesin myös masentuneena, että liike teki(si) hyvää. Sain sen myötä joko taukoa mustasta mielenlaadusta tai tilaisuuden tuulettaa myös vihaisempia tunteitani. Yhteisö ja yhteisöllisyys jotka kasvoivat säännöllisesti ihmisten kanssa yhdessä liikkumisesta tuki minua ehkä enemmän kuin olen ymmärtänyt. Olin osa sekä Nia- että tai chi-verkostoa, vaikka hyvin harvan kanssa suoraan tilannettani puinkaan. Ehkä sillä virittäytymisellä toistemme aaltopituudelle, josta Lamothekin puhuu, oli näppinsä pelissä? Tiedän omalta kohdaltani vain sen, että työkykyni säilyi, ja pikkuhiljaa palasi sekä elämänhalu että luovuus.
Entä siitä toiminnallisen kehon mitasta, mallista ja muodosta? Yksinkertaisuudessaan voinee olettaa, että toiminnallisuus tarkoittaa eri ihmisille eri tilanteissa eri asioita. Eri ammateissa, elämäntilainteissa ja olosuhteissa tarvittavat mallit, muodot ja mittasuhteet vaihtelevat. Ehkä pohjimmiltaan kyseessä on kyky ja mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa omaan arkeen ja elämään toivomallaan tavalla. Toiminnallisuus saattaakin parhaimmillaan olla sitä saumatonta yhteistyötä kehon, mielen, tunteiden ja hengen välillä. Toisin sanoen: sinunkauppojen tekeminen itsensä kanssa kannattaa aina. Se ei ole aina nättiä, eikä helppoakaan – useimmiten kuitenkin vaivan arvoista, ellei peräti hengen pelastavaa.
Tästä tuleekin mieleen: satuin muuten toipilaana katsomaan YLEltä myös Aino Sunin Ei koskaan enää-dokkarin räppäri Mercedes Bentsosta. Vaikkei musiikkigenre ole minulle sinänsä se tutuin, vaikutuin Linda-Maria Roineesta persoonana ja artistina. Useammin kuin mitä uutisoidaan, joku löytää kaikesta huolimatta paikkansa tästä maailmankaikkeudesta ja käyttää ainutlaatuisuuttaan hyvän ja rakentavan puolesta. Siinäpä sitä toiminnallisuutta kerrakseen.
Hyvää viikonalkua itsekullekin ja, rohkenen sanoa,
tanssimisiin taas.
Minna
*
PS. Tätä tekstiä on kirjoitettu päikkäreiden välissä, välillä myös vaakatasossa.
Henkilökohtaisen toiminnallisen kokonaisuuden puolesta puhunee sekin, että jos keho on väsynyt osaan tätänykyä harmituksen aallokoissa useimmiten kuitenkin aina valita miten suhtaudun esimerkiksi flunssaan (eli käyttää ajatusvoimaani, mieltäni). Joskus se on helpompi kuin toisinaan.
PPS. Oikolukiessani kirjoitusta, isäni lähetti sattumalta linkin oheiseen videoon, jolla uus-seelantilainen rugbyjoukkue tuulettaa voittoaan haka-esityksellä (haka on maorien perinteinen tanssi). Välillä mietin miten erilainen maailma olisi, jos kaikilla tunneilmaisuillamme olisi selkeät ja sallitut fyysiset kehykset, vaikka sitten koreografian muodossa. Sitten ajattelen että jumantsukka, jatketaanpa hommia, hoi Nia-lähettiläs.
PPPS. Joogafestareilla tulimme muuten hyvin juttuun aikidoseura Aikicirclen edustajien kanssa. Saamme toivottavasti jossain vaiheessa lähitulevaisuutta jonkinsortin yhteistyötä aikaan.
PPPPS. Helsingissä on muuten taas Nia-maraton parin viikon kuluttua! Siitä sitä toiminnallisuutta tukevaa treeniä koko päivän verran – tai sen yhden tunnin ajaksi, mikäli se passaa sulle paremmin.
*En muuten saa mitään etuja mainitsemalla tekstin toimijoita tai artikkeleita. Olen esimerkiksi Natural Bootcampin uutiskirjeen tilaaja, koska minusta on kiinnostavaa ja opettavaista miten muut kehomenetelmiä opettavat puhuvat kehosta ja harjoituksesta. Kaikki Nia-matsku on aina englanniksi, joten suomenkielistä kehollisuuteen liittyvää sanastoa on kiva kehittää näinkin.
Mitä! Oisko Nia sittenkin jo valtavirtaa? 😀
Pakko muuten vielä sokerina pohjalle lisätä lainaus Jamie Samsin Dancing the Dream-kirjasta:
Any time that we refuse to feel what we are feeling, we use vast amounts of life force. All mental assessments or inaccurate assumptions stop the effortless flow of emotion that belongs to us as human beings. Allowing ourselves to feel the full range of emotions, without necessarily acting on them, is healthy. As we clear ourselves by releasing our wounds and the reactive emotions that come up when we feel hurt again, the energy-in-motion is recycled. We don’t get stuck in deying our will or in refusing to feel. When we hold on to feelings stuck in past wounds, they sour our attitudes and inhibit any kind of healing flow or emotional growth.
/…/ We cannot encounter the magic in life if we do not feel and acknowledge our emotions. If we are allowing our emotions to flow, we will feel wonder when it happens, and we will know that miracles are possible. We blind ourselves to possibilities every time we make a firm decision that life on planet Earth cannot offer certain experiences.
Olkoon liike siis lääke vastedeskin.
Kokemuksia kehollisuudesta 