Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa vastikään.
Tiistai-iltana tunnilta kotiin talsiessani tulin huomanneeksi, että lööpit ovat nyt kolme viikkoa putkeen toitottaneet suru-uutisia heti viikon aluksi.
Ensin oli mäkikotka, sitten yhtyeen keulakuva, nyt viimeksi traaginen hiihtolomatapaturma. Vaikka henkilökohtainen suhteeni näihin kaikkiin oli etäinen, surun ja menetyksen julkinen puiminen pisti minutkin miettimään millä mallilla oma terveys ja ennen kaikkea suhteet läheisiini ja rakkaisiini ovat. Onko kaikki tarvittava sanottu, olenko rakastanut tarpeeksi kuuluvasti ja näkyvästi? Useimmiten helposti hallittavissa (tai ainakin ohjeistettavissa) oleva sisäinen jossittelija heräsi hetkellisesti henkiin.
Samalla arki, rakas arki, rullaa. Vuodenvaihteen pyhät tuntuvat kaukaisilta, kevätkauden piiiiiitkä suora siintää silmissä. Vuosi 2019 on melkein jo peruskauraa (paitsi että kirjoitin vuosiluvun vastikäänkin edelleen väärin).
Hyvä, ja hieno, ja kallisarvoinen arki! Kuormittava, haastava, vaivalloinenkin arki – varsinkin kun hoidettavat asiat kasaantuvat kuten niillä on taipumusta ja kevätväsymys kolkuttelee oveen. Vaikka olen pyrkinyt muistamaan yksisarviskalenterini viisaan Find poetry where you can -kehotuksen, vaikka D(anssi)-vitamiiniannos on ollut kohdillaan, vaikka rauta-arvot ovat seurannassa ja minulla on ystäviä lähellä huomasin minitalvilomani edetessä olevani varsin töttöröö. Hymy saattoi ehkä vielä yltää silmiin, mutta turkki alkoi olla varsin kiilloton.
Sunnuntaina koetin puuhailla jotain kotona, mutta käperryin lopulta tiikeripuvussani viltin alle pieneen kissamaiseen kerään; välillä nukkuen, välillä tuijotellen. Yöllä aavistelin jo maanantain menoa: aivoissa ajatukset kulkivat outoja polkuja, jumittivat minkä ehtivät. En ole koskaan potenut migreeniä, mutta kuvittelen että sahalaitakuviot ovat rinnastettavissa sisäisen näkökenttäni kummajaisiin. Ja juu, maanantaina sitten vollotin. Sen pitkän kaavan mukaan (siis sen todella pitkän).
***
Naamakirjassa näin vastikään muutamankin ystävän jakamana linkin Hidasta elämää-blogin kirjoitukseen, jossa pohdittiin sitä, että aurinkoisin ja energisinkin ihminen voi olla sisältä palasina (ja aidosti elämänmyönteinen). Saan itse jonkun verran – sattuneesta syystä – palautetta juurikin aurinkoisuudesta: ohjaan lajia jonka ytimessä on rrriemu. Useimmat näkevät minut Nia-tunnin yhteydessä noin puolitoista tuntia kerrallaan, asian äärellä joka on minulle sekä intohimo että kutsumus. Itselleni on kuitenkin itsestäänselvää, että meissä kaikissa on ulottuvuuksia joita emme syystä tai toisesta aina tuo julkiseen tilaan. Tunnen esimerkiksi tarpeeksi ihmisiä joiden hutera terveydentila ei näy ulospäin, pyrkiäkseni olla parhaani mukaan olettamatta tai tietävinäni asioiden oikeita laitoja. Be kind, for everyone you meet is fighting a hard battle, toteaa se kuuluisa sananparsikin.
Itkusta en kuitenkaan halunnut kirjoittaa alleviivatakseni sitä palasina olemista. Mitä enemmän itkua mietin, sen enemmän sävyjä siitä löysin – ja huomaan niiden kiinnostavan minua. On niin monenlaista itkua, kyynelistä nyt puhumattakaan. Surutyötä, onnen tai suuttumuksen kyyneleitä, krokotiilikyyneleitä, itkunaurua – ja varmasti kaikkea tältä väliltä. Muistan joskus lukeneeni jostain, että surun ja ilon kyyneleet ovat koostumuksiltaankin aivan eri. Mikseivät olisi?
Lähtiessäni kirjoittamaan itkemisestä huomasin myös hakevani sanalle ikäänkuin varmuuden vuoksi vaihtoehtoja. Vetistely, vollottaminen, parkuminen, pillittäminen. Hyvinkin nopeasti jostain nousi myös se klassinen toteamus että itkeminen on akkojen puuhaa. Sitähän se nimenomaan on, itkuvirsiperinnettä myöten! Toisin sanoen, itkeminen ei ole heikkohermoisille. Ja vielä toisin sanoen: ehkä hermot ja hermostomme eivät olisi niin kovilla, jos itkeminen itsessään nähtäisiin soveliaana ihan kaikille. Tämä on kuitenkin eri asia kun sen väittäminen, että jokaisen pitää itkeä. Saisivatpa vain itkevät itkeä pilkatta ja häpeä(mä)ttä kun itkettää – ja sitten, eteenpäin, business as usual.
Itse itkin aikoinani, burn-outin tuoman tunnottomuuden lauettua, lähes päivittäin. Tanssiessa, mopatessani päiväkodin lattioita osa-aikaisena siivoojana; muistaakseni aina yksikseni. Pidin kynsin hampain kiinni Niasta, sillä tiesin että harjoitus helpotti oloani vaikka mikään ei ensin maistunut eikä missään vaikuttanut olevan mitään mieltä. Ajan myötä itkunpuuskat – puhun siis nyt sellaisesta ei-nätistä räkävollottamisesta – harvenivat. Joitakin vuosia sitten havahduin tunteeseen siitä, että itkiessäni oikein isosti en enää itkenyt pelkästään omaa särkynyttä sydäntäni. Kertoessani äidilleni tästä, hän lähetti samoihin aikoihin Hufvudstadsbladetissa ilmestyneen artikkelin itkijöistä tai itkijänaisista. Muistan kokeneeni helpotusta siitä hyväksyvästä viisaudesta, mikä jutun rivien välistä hohkasi (ja sana gråterska on mielestäni hyvin kaunis). En löytänyt juuri tätä äidin lähettämää juttua netin syövereistä, mutta sen sijaan kylläkin Turun Sanomien Itkijänainen johdattaa suruun-tekstin jossa puhui itkijä Helena Nuutinen:
– Torjumalla surusta ei eroon pääse. Nykyihmisellä ei ole aikaa suruun. Suru ei kuulu menestymiseen, suoriutumiseen eikä se ole millään muotoa muodikasta. Ja kelle murheistansa edes kertoisi? Ei ole ketään, kehen luottaa. Parempi vaan ettei näytä omaa heikkouttaan muille, kilpailijoille.
Näinpä!
Onkohan ikinä ollut niin paljon tilausta itkulle tai itkijöille kuin nyt? Maailmassa on moni asia aivan päälaellaan ja tietoisuus maailmantilasta on tämän lisäksi käsiemme ulottuvilla jatkuvasti, hyppii usein jopa silmille. Uutisoinnissa keskitytään edelleen enemmän pieleen menneeseen ja pelottavaan. En sano ettei kannata olla valveutunut, mutta suon myös toisinaisen välinpitämättömyyden lahjan itsekullekin. TS:n haastattelussa edellämainittu Nuutinen toteaa myös seuraavaa:
– Nykyajalle tyypillinen joka puolelta tursuava ääni-, teksti- ja kuvamassa tekee torjumisesta tavattoman helppoa. Hiljaisuuden paljastamaa omaa sisintään ei haluta kohdata. Hiljaisuus pelottaa.
Omat viimeaikaiset Isot Itkut ovat lähteneet liikkeelle nimenomaan pysähtymisestä, hiljentymisestä. Nia-tunneilla ja toisinaan ohjaamissani syvärentoutuksissakin joku saattaa yllättää itsensä kyynelehtimällä, omien sanojensa mukaan usein syyttäkin. Lieneekö loppujen lopuksi yksinkertaisesti vain tervejärkisyyden merkki se, että kirittyämme liikaa, napsittuamme niitä murheenryynejä rinnan alle – otsikoista, lähipiiristä, sisältämme – kehomielitunnesielu-kokonaisuutemme pysähtyy kuin seinään. Ainoa tapa eteenpäin on tuolloin kulkea sen sydänsäryn läpi. Tears are a river that take you somewhere, sanoo esimerkiksi yksi lempi(noita-)akoistani, Clarissa Pinkola Estés.
Itse voin puhua itkupuuskistani näin selkeästi vain jälkikäteen. Keskellä niitä kaikki on usein vain pimeätä ja paskaa.
***
Kiinnostavaa on myös se, miten itkijöillä aikoinaan on ollut yhteisössä yhtä tärkeä osa kuin tietäjällä (kertoi minulle maailman luotettavin tietolähde eli Wikipedia). Itkemisen arvostus tai sen puute linkittyy tänään varmasti myös sen vaikeasti olevaan mitattavuuteen, paljon puhuttuun (ja oikeutetusti kyseenalaistettuun) tuottavuuteen. Riittäkö se, että olo paranee itkun myötä? Pelkästä itkemisestä on selkeästi myös matkaa esimerkiksi itkuvirteen. Karjalan sivistysseuran sanoin:
“Itkuvirret voisi yleisesti määritellä improvisoiden esitetyksi, mutta perinteellistä sanailmaisua noudattavaksi valitusrunoudeksi, jonka pääasiallisena elinympäristönä ovat olleet eräissä ihmiselämän taitekohdissa järjestetyt erojaisriitit.”
Tähän Lauri Hongon määritelmään voidaan lisätä se, että itkuvirret ovat itämerensuomalaisilla kansoilla etupäässä naisten runoutta, naisten hallitsema traditio, joka rituaali-itkujen lisäksi kattaa kaikki naisten elämään liittyvät yksityisetkin murheenaiheet.
Niin! Kun tämäkin on loppujen lopuksi taiteen laji, kirjaimellisesti: itkuvirsi on tavallaan itkun harkitun kanavoitu muoto. Muutamia itkuvirsivideoita nähneenä mietin tosin myös, että ehkei itkuvirsi ole parhaimmillaan ikuistettuna. Tunteiden luonteeseen kuuluu niiden aaltoilu, niiden perusolemus kun on sitä vapaata liikettä. Itkeminen ja itkuvirret liittyvät vahvasti tilanteeseen ja tilanne menee aina ohi, tai vähintään muuttuu. Kun jokin tänä päivänä mielletään (tai “ylennetään”) taiteeksi (tieteestä puhumattakaan), sillä voi myös olla etäännyttävä vaikutus. Helena Nuutista vielä lainatakseni:
– Jokaisella on omia keinojaan surun käsittelyyn. Kyllä ne löytää, jos vain haluaa. Itse pidän kirjoittamisesta, mutta joku toinen voi laulaa, maalata, piirtää, soittaa, mennä metsään tai puhua ystävän kanssa.
Minusta ei itse välttämättä kuoriudu esimerkiksi kanavallaan asioistaan kyynelehtivää itkuvloggaajaa (taidan olla siihen liian vanhanaikainen, yksityinen, herkkänahkainen ja laiska, tuossa järjestyksessä). (Vahvastikin) laidasta laitaan liikuttuminen on minulle kuitenkin ominaista, ja tajusinkin vastikään yhteyden itku(herkkyyde)n ja joidenkin omien kappaleitteni välillä.
Ehkä itken niitä asioita, joita en osaa ilmaista, joihin en vielä osaa ottaa kantaa millään muulla tavalla. Ehkä se herkkyys, jolla havannoin maailmaa ja sen haurautta toiveikkain sanoin ja kuvin, on se itkukolikon toinen puoli. Jos itku on pitkän ilon hinta, maksan sen mielelläni. Jos asiat ovat niin katoavaisia ja syklisiä kuin mitä uumoilen, pitkässä itkussa se ilo vasta piileekin.
Kaikin voimin eteenpäin, kuten tai ji-opettajallani oli tapana sanoa.
Liikkumisiin ja liikuttumisiin taas,
Minna
PS. Itkusta, itkemisestä ja itkuvirsistä opettaa lisää myös Äänellä itkijät ry (he löytyvät Facebookistakin). Vielä jonain päivänä opiskelen tästä aiheesta lisää – ehkä sitten kun minulla on vielä selkeästi enemmän harmaita hiuksia (kirjaimellisesti). 😊 Seuraavaksi lähden tästä koneen ääreltä kuitenkin työhuoneelle viettämään aikaa laulujeni parissa. Senkin tuossa alkuviikosta itkettyäni nimittäin hokasin, että taas oli jäänyt oma luomistyö ja itseilmaisu – ne omat tärkeimmät henkireiät – arjen jalkoihin. Sisäinen tietäjä komensi takaisin runouden pariin. Poimin esille mustepullonikin.
Maalasin minimaailmankaikkeuden ja nostelen Alana Fairchildin upeita oraakkelikortteja. Piristyköön kukin tavallaan.
Know, that beneath even the most chaotic mind, ia a place of deep, quiet serenity within. Do whatever helps you dive deep to find it – dance, take some rest, meditate, do yoga, write, paint, make love, make music. In that quiet serenity within, you’ll be leaving unnecessary chaos behind and you’ll be presented with the gift of a new way forward.
~ Alana Fairchild, Journey of Love
Kokemuksia kehollisuudesta 