Lakkiaisiani seuraavana syksynä osallistuin elämäni ensimmäisille tanssitunneille flamencon alkeiskurssin muodossa. Oli vuosi 1998 ja tunnit pidettiin kansalaisopiston puitteissa kylällä, suomenkielisen ala-asteen liikuntasalissa. Kengiksi kelpasivat paksukorkoiset ruskeat korkkarit, hameen ompelin itse ruohonvihreästä velourista. Kotona harjoittelin askelia rapistuvassa saunarakennuksessa; betonilattia kaikui kivasti ja hylätty sauna oli ainoa paikka jossa sain olla hetken omissa oloissani. Kehollisuus oli kiusallista, ja kiehtovaa.
Flamencon alkeet jäivät lopulta kesken kun vuodenvaihteessa tulin lähteneeksi au pairiksi Englantiin. Olin salaisesti helpottunut, sillä vaikka hahmotin askeleet, käsivarsiliikkeiden lisääminen askelluksiin tuotti vaikeuksia. En ollut noihin aikoihin mitenkään erityisen lempeä itseäni kohtaan, enkä varhaisaikuisen vaativana tullut ajatelleeksi että harjaannus tulee ajan myötä. En osannut luottaa siihen että oppisin hitaasti, mutta varmasti. Vaikka vapaasti musiikin tahtiin liikkuminen tulikin kuin itsestään, karsastin tanssillisia tunteja kunnes vuosia myöhemmin löysin Nian.
Flamencokurssista on nyt 17 vuotta, ensikosketuksesta Niaan yli kymmenen. Kaikki se, mikä tuona aikana itsessäni on ehtinyt tapahtua taisi tiivistyä maanantai-illan tunnelmiin, jolloin löysin itseni sydän pamppaillen arbiksen modernin tanssin tunnilta eturivissä naama lähes jatkuvassa virneessä.
En todellakaan hahmottanut liikesarjoja samantien. En todellakaan pysynyt aina tahdinluvussa (ainakaan siinä ohjeistetussa), enkä muistanut kumpi käsi ojentuu mihin missäkin kohdassa. Mutta luoja minulla oli hauskaa! Pystyin aistimaan jalkani ja ylläpitämään ryhtini lähes joka askeleessa. Osasin löytää sekä liikettä että tukea lantiostani, ja käyttää oikeita lihaksia oikeissa kohdissa. Nauroin kompuroinnilleni. Jaksoin keskittyä omaan tekemiseeni ajattelematta kertaakaan mitä muut mahtavat minusta ajatella, tai sättimättä kertaakaan itseäni osaamiseni puutteesta. Hymyilin koko kotimatkan. Tanssija! Minä! Sittenkin! Vihdoinkin!
*
Opetellessani vuodenvaihteessa Bailando -nimistä rutiinia liikutuin kyyneliin kohdassa, jossa tanssijoita kehotetaan pysähtymään hetkeksi paikoilleen. Kädet keskivartalolla rintakehän läheisyydessä sain mahdollisuuden kiittää kehoani kaikesta kokemastani, kutsua sitä vanhimmaksi ystäväkseni.
Toden totta, jokin meissä taisi tuolloin sulautua taas erottamattomammin yhteen.
Kokemuksia kehollisuudesta 